Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Jokainen on vapaa uskomaan ja elämään kuten haluaa. Mystikot eivät harrasta käännyttämistä - itse asiassa historiassa senkaltaiset opit on olleet salaoppeja joihin on tarvinnut erikseen etsiytyä ja jopa vihkiytyä. Nykyään myös eri uskontojen mystisten suuntien opetuksia on vapaasti saatavilla, mutta useimpia ne eivät kiinnosta ja se on ihan ok niin. Ei ole pakko kiinnostaa, eikä mikään jumaluus tule tuomitsemaan kuumaan paikkaan tai mätkäise epäonnella tai sairaudella, jos minkäänlainen henkisyys tai hengellisyys ei kiinnosta yhtään.
Paitsi, että sitten pyörii jossain uudelleensyntymisen kehässä kunnes "oppii läksynsä". Vai mitä tapahtuu sille sisäiselle jumalallemme, jos meitä ei kiinnosta se nyt? Eihän kuolema voi sammuttaa sisäistä jumalaa?
Ja ihan tuossa yläpuolellakin olevat keskustelut toistavat sitä, että elämä on kurjaa paskaa, kunnes hyväksyy oman jumaluutensa ja oppii päästämään irti dualistisesta näkemyksestä.
Sitä paitsi selkeästi minua kiinnostaa, koska täällä hengaan ja näitä asioita mietin. Mitään järkevää vastausta en vaan ole koskaan keneltäkään saanut.
Niin, olet oikeassa siinä, että ei jumaluus tai sen omaksumat individuaatiot voi kuolla. Ne voivat nähdä uusia unia, kokea uusia ajallisia olemassaoloja toisissa muodoissa, ja sitä kautta oppia uusia puolia niin maailmoista joissa elävät kuin itsestäänkin. Unen näkeminen on ehkä se täsmällisin vertaus, sillä se on vähän kuin näkisit painajaisia, loputtomia kehää kiertäviä painajaisia, jotka eivät vaikuta koskaan loppuvan, etkä tiedä mitä voisit tehdä päästäksesi niistä eroon, mutta sitten heräät ja huomaat olleesi koko ajan omassa pehmeässä sängyssä vailla mitään konkreettista vaaraa.
On totta, että useimmilla tässä ketjussa keskustelevista on ollut sisäinen kaipaus henkisyyteen tai hengellisyyteen. Itselläni se oli jossain vaiheessa niin kauhea, että koin että jos en löydä sitä mitä etsin -vaikka en tarkkaan tiennyt edes mitä etsin- niin haluaisin kuolla johonkin sairauteen vaikka, elämä samassa arjen rutiinien kehässä pyörivänä ihmisolentona vailla yhteyttä mihinkään syvempään tuntui niin merkityksettömältä. Oli minun "kutsumukseni aika", aikani etsiä. Kaikkien aika ei ole nyt, eikä minulla ole mitään tarvetta käännyttää ketään etsimään nyt. On olemassaoloja, joissa on tarkoituskin tutkia tätä ihan fyysistä ja psyykkistä elämisen tasoa, tehdä siitä yksilöllistä taidetta, eikä silloin kiinnosta hengellisten etsijöiden horinat. Yhtä vähän kiinnostavat kuin hengellisiä etsijöitä niiden jutut, jotka tavoittelevat kuuluisuutta, suurta omaisuutta tai seksikästä ulkonäköä että ihmiset ihailisivat Instagramissa.
Kyllä uskon, että sinun sisimpäsi johdattaa sinut vielä sellaisen ääreen joka on oma juttusi. Tuskin saat kerralla selkeitä vastauksia olemassaolon suurimpiin mysteereihin, mutta ehkä löydät jyvän sieltä, toisen täältä, jotain joka tuntuu sisimmässä oikeansuuntaiselta ja edes jossain määrin kiinnostavalta. Sellaiset jyvät voivat sielussa itää ja tuottaa paljon hedelmää, vaikka järjen mielestä ne eivät olleetkaan kummoisia maailmanselityksiä tai oppeja. Ihmiset jotka kaipaavat sisäisesti, löytävät noita "kultajyviä" sielulleen mitä kummallisimmista paikoista. Tiedän ihmisiä jotka ovat jopa horoskoopeista tai viihdekirjallisuudesta löytäneet yhtäkkiä jonkun lauseen joka on kolahtanut ja jäänyt mietityttämään, ja josta on auennut jotain sisäisesti uutta.
Se jos minun horinani eivät ole kiinnostavia ei ole yllättävää. Minä olen jopa useimpien uskovien kristittyjen mielestä vakavasti harhaoppinen ja mahdollisesti myös mielenvikainen (mielisairaalathan on noita itsensä jumalaksi tai kristukseksi kokevia täynnä!). On ennemminkin yllättävää että tällaisella viihdekeskustelupalstalla on näinkin paljon ihmisiä, joita kiinnostaa edustamani maailmankuva.
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Jokainen on vapaa uskomaan ja elämään kuten haluaa. Mystikot eivät harrasta käännyttämistä - itse asiassa historiassa senkaltaiset opit on olleet salaoppeja joihin on tarvinnut erikseen etsiytyä ja jopa vihkiytyä. Nykyään myös eri uskontojen mystisten suuntien opetuksia on vapaasti saatavilla, mutta useimpia ne eivät kiinnosta ja se on ihan ok niin. Ei ole pakko kiinnostaa, eikä mikään jumaluus tule tuomitsemaan kuumaan paikkaan tai mätkäise epäonnella tai sairaudella, jos minkäänlainen henkisyys tai hengellisyys ei kiinnosta yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuorempana tietynlainen älyllis-henkinen maailmankuva, jonkan olin muodostanut lukemalla henkistä kirjallisuutta ja mietiskelemällä sekä meditoimalla, ja jonka rakenneltuani totesin "Okei. Entäs nyt?". Älyllinen asioiden tajuaminen ei siis tuonut minkäänlaista tyydytystä ja siitä pitikin sitten lopulta luopua. Nykyisin jopa hieman työntää luotaan kaikenlainen älyllinen henkisyys, joka usein esiintyy asioista puhumisena, väitteinä siitä miten asiat ovat. Harvoin suora hengellinen puhe inspiroi minua millään tavalla. Yleensä se vetoaa vain älyyni, jota en enää samalla tavalla arvosta kuin nuorempana. Toisin sanoen minulla ei enää hirveästi kiinnosta tietää miten asiat ovat. Jos ei hengellisyys ole sen todellisempaa, niin pyh olkoot.
Mutta silti sydämeni "kaipasi kotiin". Kriisin alulle panemana työskentelin aikani asioideni parissa, kohtasin sisäistä rikkonaisuuttani, syyllisyyttä, erityisyyden haluani ym. ns. narsistisia piirteitäni ja epäonnistuin yrityksistä huolimatta "läpimurroissa", joihin mahdollisuuksia tarjoutui. Ajattelin ensin, että pitää vain yrittää sinnikkäämmin, eikä pidä lannistua, mutta sitten tein erään henkisen harjoituksen jonka tuloksena järkytyksekseni tajusin, että minulla ei ole mitään erityistä paloa muuttua/elää täyttä elämää. Jos saisin, niin nukkuisin vain, en masentuneena vaan ihan täysin tyytyväisenä. Siinä syy miksi epäonnistun. Lopetin yrittämästä ja käsittelemästä asioita. Nyt elän oudossa tyhjyydessä, kai itseni valitsemana, mutta silti mietin pitäisikö tässä johonkin edetä. Pitäisikö tuntea syyllisyyttä siitä, että mieluummin nukun kuin herään ja elän täyttä elämää? Mieluummin pysähdyn ja olen vain kuin käsittelen asioitani ja muutun kokonaisemmaksi ihmiseksi? Minulla ei ole mitään erityisiä henkisiä tasoja, olen ihan vain tämä melko tyhjäpäinen fyysinen ihmisnulikka, jonka mieli tahtoo poukkoilla ympäriinsä, mutta sydän on hiljaa ja on vain, ilman iloa tai muitakaan tunteita tai paloa yhtään mihinkään.
Mystiikan ydinolemus on juuri se, että mikään muu kuin oma kokemus ei riitä. Älyllinen oppi käy kuivaksi eikä lopulta tyydytä, vaikka hetkellisesti oivallukset ja kiinnostavat ajatusmallit voivatkin innostaa. Silti opit ovat kuin kartta, ei itse kohde. Pelkkä kartan lukeminen käy jossain vaiheessa kuivakaksi ja epätyydyttäväksi, jossain vaiheessa pitäisi lähteä myös matkaan jos edelleen jotain kaipaa.
Mutta ei siinäkään mitään vikaa ole, jos ei kaipaa, jos on vaan mieluummin. Ei siitä tilasta ole erityisesti mitään syytä pyrkiä pois, jos sisäistä paloa sellaiseen ei tällä hetkellä ole. Nuo etenemiset ja eheytymiset, ne ovat pääosin tämän maailman ehdollistamia "kotkotuksia", jotka ihmiset ovat ottaneet itselleen taakoiksi, loputtomaksi urakaksi joka estää koskaan oikeasti olemasta vaan. Aina on lisää sisäisiä haavoja, aina on lisää luurankoja kaapeissa, aina pitäisi tavoitella jotain joko aineellisessa tai psyykkisessä! Mutta ei, ei sellaista ole pakko tavoitella.
Soul Dilemma kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ihmislaji pystyy kyllä kommunikoimaan telepaattisesti ja tekee sitä alitajuisesti jatkuvasti, mutta on totta että samalla kun on kadotettu yhteys jumalallisen ja hengellisen tasoon, on kadotettu mahdollisuus tietoisesti käyttää telepaattista viestintää.
Alitajunnasta puheenollen, onko itsensä oivaltaneella ihmisellä alitajuntaa laisinkaan? Jos on täysin tietoinen, niin voiko kuitenkin olla alitajunta? Alitajuntahan on tiedostamatonta ja itsensä oivaltanut on täysin tiedostava, hereillä. Siinä mielessä alitajunnan olettaisin olevan välttämättömyys, että informaatiota on suodatettava, jotta mieli ei räjähtäisi informaatioähkyyn. Toisaalta, jos kankea ja käsitteellistävä mieli on syrjäytetty ja jäljellä on ainoastaan suora havaitseminen, voisi informaation "käsittelykyvyn" ajatella nousevan monin verroin korkeammaksi. Vielä tulee sellainen kulma mieleen, että itsehän me luomme todellisuutemme. Näin ollen täysin tietoinen minuus luo täysin tiedostettavan maailman, voisiko sanoa "paratiisin" maan päälle ja vastaavasti tiedostamaton minuus luo vain osittain tiedostetun maailman alitajunnan luodessa loput. Näin siksi, että ulkoinen on sisäisen heijastuma.
Tavallaan tietoisuuden koko kokonaisuus on itsensä oivaltaneen "alitajunta". Siinä missä luonnollinen ihminen kokee alitajuntansa olevan oman mielestä ja kehosta koostuvan muotonsa historian tulosta, sen tiedostamatonta osaa, itsensä oivaltaneen alitajunta on tietoisuuden tila ja kaikki sen ottamat muodot, kaikkina aikoina, kaikkina paikoissa, kaikissa olemisen järjestelmissä.
Se on alitajunta siksi, että jos haluaa pitää yllä samaistumista ihmismuotoon riittävässä määrin pystyäkseen näkemään saman todellisuuden kuin muut, ei voi arjessa liueta kaikkiallisen tietoisuuden täyteen tuntemiseen, siihen mitä sanotaan unioniksi Jumalan kanssa. Henkilö tietää, että kaikki mitä on, on saatavilla, mutta ei arjessaan etsi sitä tietoisuuteensa, vaan ennemminkin pitää tietoisuuden varsin tyhjänä, odottavana, luottaen että sieltä syvyyksistä tulee oikealla hetkellä kaikki mitä siihen hetkeen tarvitaan. Jotkut hengelliset opettajat puhuvat tästä kaiken tiedon saatavuudesta Akashan arkistona. Mutta ei sitä tarvitse tonkia ja yrittää etukäteen lukea sen kaikkia kirjoja, jotta tieto olisi sitten saatavilla kun sitä tarvitsee. Se on aina Tietoisuudessani, minussa, aina saatavilla, joskaan ei aina ihmismielen tason käskystä - syvempi minä päättää mitä nostaa esiin todellisuuksien syvyyksistä.
Ihmissamaistumisesta luopuneena, yksin ja meditaatiossa, sen sijaan voi hyvinkin antaa koko ihmismuodon olla ja vain olla se, joka on Kaikki-mitä-on, olla Tietoisuus, olla Elämä, olla Energia ja Olemassaoleminen. Tuntea miten kaikki mitä on, on minussa ja Minä olen kaiken mitä on ydinolemus. Jotain siitä voi säilyttää arjessakin, mutta täydellinen sulautuminen tekisi mahdottomaksi nähdä samaa maailmaa kuin erillisiksi kehoiksi ajassa ja paikassa itsekseen kokevat ihmiset.
Oma maailmankuvani on nykyisin niin tavanomaisesta poikkeava, että luulen että minun vastaukseni ei hyödyttäisi kovin monia. Mutta kerron sen mitä olisin eri vaiheissa elämääni tehnyt, ja kaikki nämä tavat ovat olleet ihan ok.
Aikanaan elin ihan ilman ihmeempiä yliluonnollisia uskomuksia psyykkiseltä ja fyysiseltä tasolta. Tai no, olin helluntaiuskovainen, mutta se tarkoitti vain sitä että välillä rukoilin Jumalaa auttamaan, mikä ei kuitenkaan mitenkään sulkenut pois sitä että minun täytyi kuitenkin itse tehdä työtä asioiden eteen, ja että välillä tuntui ettei apua tullut. Tässä vaiheessa elämääni yritin vaan oppia tehokkaaksi käyttämään tämän maailman keinoja. Kovin vakavaa taloudellista kriisiä en koskaan kohdannut, mutta jos olisin kohdannut, olisin vaan opetellut elämään mahdollisimman vähällä, varannut aikaa velkaneuvojalta jos velat olisivat ongelma jne. Olisin myös stressannut asioista ihan julmetusti ja sen lisäksi että olisin pelännyt pärjäämiseni puolesta, olisin kokenut lisäksi Jumalan hylänneen minut ja olevan suhteeni välinpitämätön. Ok, no kiva kaikkivaltias jonka lapsi uskovaisena olen, joka antaa lapsensa mennä vaikka katuojaan mitenkään ilmaisematta että on edes olemassa!
Jossain vaiheessa aloin tutkia Vetovoiman lain, manifestaatioiden, magian jne mahdollisuuksia. Mielen mahtia aineeseen tai kaikkiallisen energiakentän käytettävissä olevuutta jos saan ajatukseni ja energiani keskitettyä tavoitteeseeni. "Use the Force, Luke!" Pienen pienistä alkuharjoituksista lähdin, sellaisista joita ei mitenkään voi ajatella yliluonnollisiksi tai edes erityisen onnekkaiksi sattumiksi, mutta kehityin sinnikkäällä harjoittelemisella varsin hyväksi tässä. Useimmat kokeilevat, toteavat että toimi tai ei toiminut, ja homma jää. Minä laadin harjoitusohjelmaa jossa tarkoituksenani oli paitsi saavuttaa yhä vaativampia ja epätodennäköisempiä manifestaatioita, myös tutkia periaatteita joilla Voima on ohjailtavissa ja käytettävissä. Tässä vaiheessa ongelman tullen koin, että olen negatiivisilla, mahdollisesti jopa tiedostamattomilla, uskomuksillani aiheuttanut kielteisen manifestaation eli sen ongelman. Aloin tehdä työtä rakentaakseni asiaa koskien myönteisemmän kuvan ja elää kuin se olisi toteutunut. Tämä saattoi esim. rahapulassa tarkoittaa tämän maailman mukaan järjettömyyksiä kuten ostaa kallis kimppu kukkia vaikka hyvä kun on rahaa syödä. Tai antaa rahaa eläinsuojeluyhdistykselle tai SPR:lle vaikka ei mullakaan rahaa ollut. Paitsi vielä ei-fyysisellä, manifestoitumattomalla tasolla, joka oli minulle niin todellinen että saatoin käyttää rahaa täysin luottaen että se myös manifestoituu fyysiseksi rahaksi.