Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Pari kysymystä tuli käytännön elämän kirvoittamana mieleen. Kun siis jossain sanoit jotenkin niin, että itsensä kohtaaminen ja "parantuminen" ei ole tarpeellista, aina nousee uusia luurankoja esiin jos sille tielle lähtee, ja sitten toisaalta jossain muussa yhteydessä muistaakseni sanoit jotain sellaista, että ihmisen on ensin kuoltava ja käveltävä itse ristillensä. Ensinnäkin mitä tämä ristille käveleminen tarkoittaa, jollei itsensä kohtaamista? Ja täytyykö sen tuntua nöyryyttävältä...?
Toisekseen siitä tyhjyyteen tuijottamisesta. Jos katson sisälläni ammottavaa tyhjyyttä, minusta tulee tyhjä, ajatukseton, persoonaton, ponneton, reaktioton... Ja ei kai siinä mitään, jos elelisin yksikseni jossain metsämökillä eikä kenellekään tarvitsisi olla mitään (ystävä, kuuntelija, hyvää seuraa, työkaveri, sisko jne.), mutta ainakin nykyisessä tilanteessani koen että pitää olla. Vai pitääkö? Onko ihan OK olla reagoimatta jonkun hyväntahtoisen ihmisen lähestymisyritykseen, jos itse sillä hetkellä haluan vain keskittyä olemaan tyhjä? En ole vielä siinä pisteessä että tajuaisin itse luovani tämän ulkoisen todellisuuden, vai miten se meni, joten en osaa suhtautua lähestyvään ihmiseen siltä kannalta.
Ristille kävelemisen metaforalla voidaan tarkoittaa eri yhteyksissä montaakin eri asiaa, mutta se on enemmänkin koko sen luonnollisen ihmisminän kieltämistä kuin sen psyykkisen tason kohtaamista. Sitä vanhaa minää ei ole tarkoitus tehdä paremmaksi tai hengellisemmäksi, se ei onnistu. Se on tarkoitus jättää oman onnensa nojaan ja etsiä taivasten valtakuntaa sisäisesti meissä, minkä seurauksena löytää toisenlaisen minäkäsityksen kuin kehoon ja psyykeen perustuvan. Tämän seurauksena tosin sekä psyyke että fyysinen keho asettuvat harmonisempaan tilaan kuin aiemmin, mutta se ei ole itsetarkoitus, se on sivuvaikutus siitä että ihminen tuntee hengellisen identiteettinsä. Jos itsetarkoituksena etsii mielensä tai kehonsa parantelua, löytäminen pakenee, sillä tällöin samaistutaan entistä vahvemmin siihen, mitä monet henkiset opettajat sanovat "valeminäksi" tai egoksi. Halutaan parempi valeminä, sen sijaan että lähdettäisiin etsimään uudestisyntymistä.
Tavallisesta ihmisen elämästä ei tarvitse vetäytyä totaalisesti etsiäkseen sitä mikä on hengellistä. Riittää, että omistaa joitakin hetkiä päivistään sisäiselle hiljaisuudelle. Varsinkin alkuvaiheessa 2-3 ihan muutaman minuutin hiljentymistä riittää, ja muuten voi elää kuten ennenkin. Vähitellen sitä oppii kyllä pitämään yllä tietoisuutta sisäisesti hiljaisuudesta myös silloin, kun tekee jotain muuta tai vaikka puhuu jonkun ihmisen kanssa. Se on vähän samankaltainen asia kuin tämä: voimme siivota tai jutella jonkun kanssa tai tehdä töitä, mutta silti mieleen voi yhtäkkiä tulla jokin ajatus, ja heti me olemme tietoisia siitä. Muu toiminta ei estänyt ajatuksen tiedostamista. Tottuneelle se ei estä myöskään spirituaalisen impulssin tiedostamista., eikä siksi välttämättä tarvita enää lainkaan tietoista mielen tai toiminnan hiljentämistä. Mutta alkuun spirituaalisia impulsseja tai spirituaalisen todellisuuden olemassaoloa voi olla hyvin vaikea kokea ollenkaan, tämän maailman aistimusten ja ajatusten viedessä kaiken huomion itseensä, ja siksi ajoittainen hiljentyminen ja toimettomuus on etsijälle hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Miksi ego rakastaa draamaa? Ja onko tämä ihmismielestä peräisin oleva draama suurin kärsimyksen lähde elämässä ts. illuusiossa?
Kirjoitin hetki sitten hiljaisuuden etsimisestä ja olen nyt toteuttanut sitä elämässäni. Rauha ja hiljaisuus on yllättävän helppo löytää (ja myös kadottaa!), mutta yhtä helposti on käynyt selväksi, että mieleni janoaa draamaa. Joko kehittelen sitä ajatuksissani (kertaan menneitä/kuvittelen tulevia ongelmia, uhkia tmv.), murehdin ja valitan ääneen tai etsiydyn vastakkainasettelun ja provosoinnin äärelle sosiaalisessa mediassa.
Nykyhetki kyllästyttää mieltäni. Voin katsella syksyn väriloistoa ja hengittää keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, upota maisemaan ja olla yhtä kaiken kanssa. Mutta eiköhän nurkan takana ole ajatus siitä että MITÄ SITTEN, MITÄ SEURAAVAKSI ja sitten menneet virheet - pankkitilin saldo - ärsyttävä työkaveri - ajatuskierre on taas valmis.
Olen aika vakuuttunut siitä, että tämä draaman kaipuu on synnyttänyt suurimman osan fyysisestä ja materiaalisesta todellisuudestani.
Kokemuksen ihmisen minuudesta (lajin yleisessä nykyisessä tietoisuuden tilassa) muodostaa ajattelevan mielen toiminta ihmisen ajallisen elämän aikaisen henkilöhistorian aikana. Tällaista ajattelusta, muistoista, kokemuksista, leimoista, omistuksista, koetuista ominaisuuksista, muodostettua minää, jota jotkut kutsuvat egoksi tai valeminäksi, ei täytyisi ollenkaan muodostaa jos ihmiset alusta asti tiedostaisivat yhteytensä Kokonaisuuteen.
Tavallaan valeminä, jota ihmiset sanovat persoonaksi, on jossain syvällä tietoinen sisäisestä hauraudestaan ja tyhjyydestään. Se yrittää kovalla toiminnallaan peittää se faktan, että kaikkien kuortensa sisällä se on tyhjä, se ei ole oikeastaan mitään. Tuollainen keinotekoinen persoonallisuus saa vahvaa olemassaolon ja elämän tunnetta mm. draamasta. Pakkohan minun on olla olemassa kun sattuu niin julmetusti! Tai edes tuntuu joltain. Kammottavinta on ettei tuntuisi miltään, ei ajattelisi mitään, sillä silloin voi paljastua että sitä on vain tyhjä tietoisuuden tila vailla mitään sellaista mitä kuvitteli persoonakseen.
Ongelma on se, että ihminen ei luonnostaan, vuosituhansien aikaisen ehdollistumisen takia, koe tietoisuuden tilaa siksi mikä se on - Kokonaisuudeksi tai Jumalaksi. Niinpä jos ihminen lakkaa kokemasta egoa, hän ei koe enää mitään paitsi tyhjyyttä. Vain onton, kumisevan ja elottoman tyhjän tilan jossa ei ole mitään muuta kuin korkeintaan kehon olemisen tunne. Se on itsensä persoonaksi kokevalle kuin kuolema, olemattomuus. Mutta jos sitä tyhjyyttä jaksaa tuijottaa silmiin tarpeeksi kauan, sitä huomaa että se oli jotain muuta kuin tyhjyyttä - se oli tyhjyyttä josta syntyy kaikki mitä on, tyhjyyttä mikä on joka hetki kaiken ydinolemus. Ilmentymätön Jumala, josta syntyy kaikki ilmennyt. Ja Minä olen se. Se mikä alkuun näytti tylsältä, tyhjältä tietoisuuden taustakankaalta.
Mutta onko egolla mitään tarkoitusta? Haluan kuitenkin ajatella, että ajattelu sinänsä auttaa toimimaan illuusiossa (ettei esim. kävele auton alle), ja omassa elämässäni tuosta egon ajatuskehästä on ollut hyötyä työmielessä.
Spirituaalisessa mielessä ego on kuitenkin turha, vai onko? Monissa opetuksissa kuitenkin puhutaan siitä, kuinka ajattelumme ja kokemuksemme laajentaa kaikkea-mikä-on.
Se, onko egolla tarkoitusta, riippuu siitä mitä sanalla ego tarkoitetaan. Jos sillä tarkoitetaan mielen toimeenpanevaa osaa, niin kyllä, sillä on tarkoitusta niin kauan kuin tässä muodossa eletään. Jos vaikka ihminen saa jumalallisen impulssin tehdä jotain, niin vaikka se impulssi tulee spirituaaliselta tasolta, ajattelevaa mieltä syvemmältä, niin mielen toimeenpaneva osa antaa sille silti muodon tässä maailmassa. Se on vähän kuin taidemaalari saisi inspiraation maalaukseen tai insinööri keksintöön: idean tulo ei ole useinkaan tietoinen prosessi, mutta toteutus on. Taulun materiaalit on hankittava, maalaaminen on tehtävä fyysisesti jne. Samoin insinööri käyttää ihan tässä maailmassa oppimaansa alansa tietoa toteuttaakseen ideansa käytäntöön.
Yleensä kuitenkin henkisissä opetuksissa, jos puhutaan egosta negatiivisessa mielessä, sillä tarkoitetaan jotain muuta kuin pelkkää mielen toimeenpanevaa osaa. Sillä tarkoitetaan minäkäsitystä, joka muodostuu ajattelevan mielen toiminnasta, eikä tiedosta siitä mikä on ruumiin ja mielen tuolla puolen. Esim. Joel Goldsmith joskus sanoo kirjoissaan, että sano itsellesi "minä, minä" ja siinä on Jumala. Tämä varmaan pätee Joeliin, mutta jos useimmat sanovat "minä, minä", he tarkoittavat sillä tiedostamattaan ehdollistunutta käsitystä minästä. Sen, ettei tämä minä ole Jumala, voi tajuta jo siitä että se voi käskeä tekemään jotain pahaa tai tuhoisaakin. Tai se voi kiukutella koska kokee oman rajallisuutensa tms. Se on keinotekoinen minäkuva, joka on syntynyt koska luonnostaan yhteyttä syvempään minään ei ole. Ilman yhteyttä on pakko muodostaa tuollainen valeminuus, jotta voi edes jotenkin toimia. Tätä jotkut kutsuvat egoksi, ja se ei ole mitenkään tarpeen sen jälkeen, kun tietää mikä on nimen ja muodon tuolla puolen.
Itse harvemmin käytän ego-termiä negatiivisessa merkityksessä, paitsi silloin jos keskustelen sellaisen opetuksen kontekstista käsin, joka käyttää termiä niin. Se ego jonka minä koen, on erittäin hyödyllinen osa ihmistä, silta tai tulkki spirituaalisen ja tämän muotojen maailman välillä. Sama koskee ajattelevaa mieltä yleensä: ei ajattelua tarvitse hiljentää siksi että se olisi paha, vaan lähinnä tilapäisesti siksi, että löytäisi sen mitä on ajattelun takana. Sitten kun on sen löytänyt, ajattelee edelleen, mutta inspiraatio ajatuksiin tulee ajan ja muodon tuolta puolen. Ajattelu tosin voi saada muotoja jotka on tässä ajassa vieraita, esim. itse en yleensä ajattele sillä tavalla sanallisesti, että päässäni ikään kuin kulkisi ihmiskielen lauseita peräkkäin. Teen niin vain siinä vaiheessa kun täytyy kommunikoida muille sitä, mitä sanaton prosessi mielessäni on tuottanut.
Nro 14 kirjoitti:
Miksi ego rakastaa draamaa? Ja onko tämä ihmismielestä peräisin oleva draama suurin kärsimyksen lähde elämässä ts. illuusiossa?
Kirjoitin hetki sitten hiljaisuuden etsimisestä ja olen nyt toteuttanut sitä elämässäni. Rauha ja hiljaisuus on yllättävän helppo löytää (ja myös kadottaa!), mutta yhtä helposti on käynyt selväksi, että mieleni janoaa draamaa. Joko kehittelen sitä ajatuksissani (kertaan menneitä/kuvittelen tulevia ongelmia, uhkia tmv.), murehdin ja valitan ääneen tai etsiydyn vastakkainasettelun ja provosoinnin äärelle sosiaalisessa mediassa.
Nykyhetki kyllästyttää mieltäni. Voin katsella syksyn väriloistoa ja hengittää keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, upota maisemaan ja olla yhtä kaiken kanssa. Mutta eiköhän nurkan takana ole ajatus siitä että MITÄ SITTEN, MITÄ SEURAAVAKSI ja sitten menneet virheet - pankkitilin saldo - ärsyttävä työkaveri - ajatuskierre on taas valmis.
Olen aika vakuuttunut siitä, että tämä draaman kaipuu on synnyttänyt suurimman osan fyysisestä ja materiaalisesta todellisuudestani.
Kokemuksen ihmisen minuudesta (lajin yleisessä nykyisessä tietoisuuden tilassa) muodostaa ajattelevan mielen toiminta ihmisen ajallisen elämän aikaisen henkilöhistorian aikana. Tällaista ajattelusta, muistoista, kokemuksista, leimoista, omistuksista, koetuista ominaisuuksista, muodostettua minää, jota jotkut kutsuvat egoksi tai valeminäksi, ei täytyisi ollenkaan muodostaa jos ihmiset alusta asti tiedostaisivat yhteytensä Kokonaisuuteen.
Tavallaan valeminä, jota ihmiset sanovat persoonaksi, on jossain syvällä tietoinen sisäisestä hauraudestaan ja tyhjyydestään. Se yrittää kovalla toiminnallaan peittää se faktan, että kaikkien kuortensa sisällä se on tyhjä, se ei ole oikeastaan mitään. Tuollainen keinotekoinen persoonallisuus saa vahvaa olemassaolon ja elämän tunnetta mm. draamasta. Pakkohan minun on olla olemassa kun sattuu niin julmetusti! Tai edes tuntuu joltain. Kammottavinta on ettei tuntuisi miltään, ei ajattelisi mitään, sillä silloin voi paljastua että sitä on vain tyhjä tietoisuuden tila vailla mitään sellaista mitä kuvitteli persoonakseen.
Ongelma on se, että ihminen ei luonnostaan, vuosituhansien aikaisen ehdollistumisen takia, koe tietoisuuden tilaa siksi mikä se on - Kokonaisuudeksi tai Jumalaksi. Niinpä jos ihminen lakkaa kokemasta egoa, hän ei koe enää mitään paitsi tyhjyyttä. Vain onton, kumisevan ja elottoman tyhjän tilan jossa ei ole mitään muuta kuin korkeintaan kehon olemisen tunne. Se on itsensä persoonaksi kokevalle kuin kuolema, olemattomuus. Mutta jos sitä tyhjyyttä jaksaa tuijottaa silmiin tarpeeksi kauan, sitä huomaa että se oli jotain muuta kuin tyhjyyttä - se oli tyhjyyttä josta syntyy kaikki mitä on, tyhjyyttä mikä on joka hetki kaiken ydinolemus. Ilmentymätön Jumala, josta syntyy kaikki ilmennyt. Ja Minä olen se. Se mikä alkuun näytti tylsältä, tyhjältä tietoisuuden taustakankaalta.
Vielä tuosta mahdollisuudesta elää ilman ravintoa. Kyllä, se on mahdollista, mutta ainakin itseltäni sisäinen johdatus kieltää sellaiset erikoisuuden ilmaukset. Korkeintaan yksinäisyydessä ja omassa rauhassa voin esim mökillä pidättäytyä tavanomaisista ihmisten tavoista, mutta muuten sisäinen vastaus näihin on, että minun ei tule mitenkään erottua millään karkealla ja ulkoisella tavalla muista, vaan vain niin hienovaraisella tavalla että sen huomaavat vain ne jotka ovat valmiita sille, mitä minulla on annettavaa.
Riippuu siitä miten valaistuminen määritellään, mutta itse käytän sitä sanaa lähinnä tapahtumasta, jossa illuusioihin eksynyt ihmismieli löytää niistä ulos ja tiedostaa todellisen, ikuisen hengellisen identiteettinsä, ja koko muunkin maailman katoamattoman ja hengellisen luonteen. Siksi sanoisin että eläin ei voi valaistua: vain ihminen on "langennut", vain ihmisen täytyy löytää harhateiltään kotiin. Sen mukana kun ihmiskunta suuremmassa määrin valaistuu, eläimetkin tosin pääsevät sen ikeen alta, jonka meidän ihmiskunnan vallitseva tietoisuudentila on niidenkin päälle asettanut: sairastuvaisuuden, puutteen, katoavaisuuden ikeen alta.
Niin hiilet kuin timantit ovat Jumala ilmenneenä muodossa, tosin niiden todellinen muoto on jotain muuta kuin minä ihmiset sen näkevät. Ihmisen illuusiomaailmassa on hiiliä ja on timantteja, ja jotkut haluavat ajatella että timantti on jotenkin jalompi muoto, lähempänä aineetonta todellista kuin karkeammin materialistiseksi koettu hiili. Itse olen aina kokenut, että tuollainen luokittelu on tarpeetonta ja vain syventää dualismin kokemusta: se on taas vain yksi luokittelu parempiin ja huonompiin, pyhempiin ja maallisempiin.