Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Etsivä löytää kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia.
Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).
Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.
Ap
Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme.
En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;)
Onko niin, että "alemman tason" halujen ja tarpeiden puuttuminen mahdollistaa sinulla tämän, että pystyt tekemään sen, mitä täytyykin tehdä asioiden ratkaisemiseksi? Kun ei ole hyväksytyksi tai pidetyksi tulemisen tarvetta, ei miellyttämisen halua, ei tarvetta kunnialle tai tunnustukselle jne., voit rehellisesti ja varmasti tuoda esiin myös nämä puolet, joiden takia sinua voidaan pitää "hankalana" ihmisenä? Minulla on aina ollut omalla kohdallani sellainen tunne, että minun tulee etsiä näitä mainitsemiani asioita sisimmästäni, ei ulkomaailmasta. Silti edelleen joskus vaikenen tilanteissa, joissa tunnen vahvasti, että minun tulisi aukaista suuni ja puhua totuudesta. Kai tämäkin on vain opittu malli, joka katoaa kyllä pikkuhiljaa, mutta mielenkiinnolla kuulisin omia kokemuksiasi tästä aiheesta.
Ei ole enää mitään sellaista inhimillistä pohdintaprosessia, jossa miettisin mitä sanoa tai tehdä. Se mitä missäkin tilanteessa sanon tai teen, tulee yleensä ihmismielelleni täytenä yllätyksenä. Eikä minulla ole enää sellaista yhtenäistä persoonaa, joka olisi tietynlainen. Voin olla henkilöiden tai tilanteiden mukaan aivan erilainen ihminen: joskus hyvin varovainen, herkkä ja tilaa antava, joskus taas superenerginen, päällekäyvä asioiden läpi ajaja joka ei anna periksi ennen kuin asiat on selkeitä ja hoidettu. Luotan siihen, että ohjaava henki tietää paremmin kuin ihmismieleni, mitä milloinkin tarvitaan ja annan itseni sen käyttöön täysin, silloinkin vaikka ihmismieli heittelisi sivusta happamia kommentteja siitä mitä teen tai sanon (minulla oli aikoinaan hyvin vahvana nolouden ja häpeän pelko, ja ihanteeni oli olla aina hyvin kuivan asiallinen, ei mitenkään esiin tuleva, ja vieläkin joskus jos teen jotain "noloa" niin ehdollistunut mieli narisee sivusta).
Tämä kiinteän ihmispersoonan puute oli ensimmänen asia josta eräs pitkäaikainen tuttuni huomasi aikoinaan että jotain kiinnostavaa oli minulle tapahtunut. Hän sanoi että minusta on tullut kuin liukas saippua, hän ei pysty laittamaan minua mihinkään laatikkoon enää. Hän ei tiedä olenko introvertti vai ekstrovertti, viisas vai tyhmä, rauhallinen vai kiivas. Ja minun mielessäni vastaukseksi tuli vain Jeesuksen sanat: "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt".
Mielenkiintoinen asia on, että ihmisten psykologisessa viisaudessa usein pidetään ongelmana sitä, jos ihmisellä ei ole käsitystä itseään melko kiinteitä ominaisuuksia omaavana ihmispersoonana. Olen kuullut puhuttavan esim. "rajattomuudesta" negatiivisena ominaisuutena, sellaisesta että mukautuu sen seuran tai tilanteen mukaan kuin jossa on. Mutta minusta on tullut valaistumiskokemuksen jälkeen sellainen ettei ole mitään tiettyä kiinteää persoonallisuutta, eikä se ole todellakaan ongelma, päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen itsemurhafiiliksissä tämän henkisen heräämiseni kanssa. Olen väsynyt fyysiseen ja henkiseen kipuun, ja olemassaoleminen ei tuota minulle enää minkäänlaista iloa tai ainakaan se ei ole missään määrin sen arvoista kuin hinta jota siitä maksan, jatkuva tuska. Olen saanut kyllikseni koko elämästä; ihmissuhteista, töistä, kunniasta, maineesta, tavarasta.... Kaikki on vaan samaa, ohimenevää roskaa. Mitä hyötyä on siis mitään tavoitellakaan? On kuin olisin juuttunut painajaiseen johon minun pitää herätä päivästä toiseen. Miksi täältä ei pääse pois. En osaa kuvitella hengen tasoa josta Mystikko puhuu mutta jos sellainen on, niin suututtaa suuresti että minä en pääse sinne lepäämään.
On suorastaan kauhua ajatella että joutuisi syntymään uudestaan - asia, jonka takia en uskalla edes tappaa itseäni. Lisäksi minulla on jälkeläisiä joille pitää esittää äitiä ja jotka olen tehnyt tänne samaan olemisen kiroukseen ymmärtämättä mitä tein.
Minulla on ollut aiemmin tarkka intuitio, mutta nyt siitäkään ei näytä olevan hyötyä.
Haluaisin lepoon.
Omasta menneisyydestäni hyvin tuttuja tuntemuksia. Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että ne oli sen "luonnollisen ihmisen" kuolintuskat ja tarpeen, että hengellisen ihmisen ylösnousemus voisi tulla, ja että ne jopa olivat merkki että perille pääseminen on lähellä. Mutta tiedän ettei se helpota yhtää sellaista, joka on juuri nyt tuossa tilassa, koska silloin ei oikeasti edes pysty uskomaan että sitä lepoa tai perille pääsemistä on olemassakaan, on vain loputon ahdistus ja kauhu ja tyhjyys jossa tämä maailma ei merkitse mitään mutta mitään muutakaan ei vaikuta olevan. Rukoilen puolestasi.
. Todellinen olemukseni elää tälläkin hetkellä totuudessa ja on turvassa kenenkään kykenemättä uhkaamaan sitä. Kuka minä olen stressaamaan jostain totuuden oivaltamisesta? Aivan yhdentekevä asia. Mikä muuttuisi, vaikka oivaltaisin totuuden? Ei tosiasiallisesti mikään, sillä mikään todellinen ei voi muuttua.
Olet onnellisessa asemassa, että sinulla on prosessi mennyt noin. Monella meistä ei mene, vaan ennen lopullista oivaltamista emme pysty edes uskomaan että "todellinen olemus elää tällä hetkellä totuudessa ja turvassa". Emme välttämättä edes sitä että mitään todellista olemusta on olemassa. Jokin vaisto voi sanoa niin, hengelliset kirjat voi sanoa niin, mutta koko ajan mieli uskoo, että ei, ehkä se on kaikki sekopäiden höpötystä, että ehkä sittenkin materiaalinen on kaikki mitä on olemassa. Ja silti sitäkään ei voi ihan täysin uskoa, koska jokin muu hyvin syvällä sanoo, että materiaalinen ei voi ikinä tyydyttää sinua, etsi, etsi! Ja toinen osa sanoo: "sellaista mitä etsit ei ole edes olemassa, lopeta ja elä tavallisena ihmisenä!" Ja siinä ihminen seisoo sitten hulluuden rajamailla kykenemättä elämään tavallisesti tai etsimään.
Miksi muuten tämä prosessi kuvataan usein niin tuskallisena? Eihän sen välttämättä tarvitse olla sitä. Eikö
tämä ole pikemminkin vapauttavaa? Ainoastaan ihmisen oma vastustus ja "apinamielen" kuunteleminen tekee siitä jotain muuta
Koska useimmat eivät ennen löytämistään tunne mitään muuta itseään kuin apinamielen. He pitävät sitä täysin itsenään. Kaikki muu on teoriaa, johon tekisi mieli uskoa, josta toivoisi että olisi niin, mutta ei kuitenkaan oikein uskota oikeasti että olisi. Ihminen kaipaa Jumalaa, muttei oikeasti todisteiden puutteessa usko että sellaista onkaan. Ihminen kaipaa henkisen ja katoamattoman olemuksensa löytämistä, mutta samalla on melko varma että ei ole mitään muuta kuin keho ja sen tuottama mieli, että se paljon puhuttu Tietoisuuskin pelkkää aivojen toiminnan tuottamaa sivukohinaa joka loppuu kun aivot kuolee. Kaikkien tällaisten ristiriitojen ja mieleen samaistumisen takia monille prosessi on ainakin jossain määrin tuskallinen.
Pari päivää sitten koin jotain mielenkiintoista, joka tuntui metafyysisellä tasolla kuin yhdistymiseltä johonkin "kenttään". Tuossa kentässä tunsin tietoisuuden tihentymiä, jotka voisivat edustaa esim. ihmisiä tai muita olentoja.
Se on ehdottomasti hyvä kokemus, kuten kaikki mikä rikkoo ihmisen luontaista rajoittuneisuutta siihen mitä oma ajatteleva mieli ja kehon aistit kokevat. Todellisuudessa sinä tietenkin olet tuo kenttä - kokonaisuus sen lisäksi että yksi tietoisuuden tihentymä, mutta on inhimillisesti vaikeaa kokea edes kokonaisuuden olemassaoloa.
Jos tietoisella luomisella tarkoitetaan luonnollisen ihmismielen ponnisteluja luoda manifestaatioita jotta ihmisaistein havaittava ulkomaailma saadaan muuttumaan, niin siitä on kyllä jossain vaiheessa luovuttava jos tavoittelee valaistumista. Tai pikemminkin: se vaan tavalla tai toisella katoaa. Siihen kyllästyy tai väsyy, tai se ei enää vaikuta toimivan (koska alitajunta on niin vahvasti ristiriidassa pinnallisen mielen luomispyrkimysten kanssa), tai sitten kokee ettei tiedä enää mitä pitäisi haluta koska mikään minkä on saavuttanut ei ole tähänkään asti tuonut pysyvää rauhaa ja onnea.
"Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sanoi Jeesus, ja jos tavoittelee sitä joka ei ole tästä maailmasta, on pakko jossain vaiheessa jättää tämän maailman paranteluyritykset pois. Tai kuten silloin kun Jeesus käski tulevia opetuslapsia jättämään kalastuksen, ammattinsa, että heistä tulisi ihmisten kalastajia. Jos he olisivat kuin monet "tietoiset luojat", nämä olisivat vastanneet, että ei, en minä sellaista halua, mutta minä haluan apua että saan isompia kalansaaliita ja hienomman veneen! Tarkoitus kuitenkaan ei ollut parannella heidän nykyistä elämäntapaansa vaan antaa heille täysin uusi elämäntapa.
Ja kyllä, hiljaisuudesta ja rauhasta nousee ajallaan vastaukset kaikkeen mitä tarvitset. Ihan manifestoinnin tasoltakin ajateltuna siinä on järkeä, että jos koet olosi hyväksi levätessäsi sisäisessä rauhassa ja sisäisessä olemuksessasi, niin manifestoituvat kuvat ovat rauhallisia ja hyviä, kun taas jos olet hermostunut ja kireä yrittäessäsi tietoisesti luoda elämäsi yksityiskohdatkin, tämä sävy jollain tapaa ujuttautuu aina projisoituun maailmaan. Yleensä runsas määrä tietoista manifestointia uuvuttaa, koska ihmisen mieltä ei ole varsinaisesti tarkoitettu sellaiseen tehtävään, se on sille liikaa.