Kristitty mystikko

 Minulla on muutenkin alitajuinen tieto siitä, että omalla kohdallani prosessi on vähän hitaampi maallisten "velvollisuuksien" takia. Vastuullani on maallisella tasolla muita ihmisiä, joten lienee kaikkien kannalta parasta, että säilytän jotakuinkin toimintakykyni kaiken tämän keskelläkin

Hitaampi prosessi on siitä hyvä, että se on vähemmän tuskallinen prosessi. Ja meillä on ikuisuus aikaa, ei ole kiire mihinkään. Itse en tosin tätä tahtonut hyväksyä ja tein jotain mikä jälkeenpäin ajatellen on jopa melko typerää: rynnäköin taivasten valtakuntaan väkisin, yhdessä elämänajassa varsin syvästä materialismin tilasta heräämiseen. Sellainen ei ole tavallista, varmaankin syystä että se on tavattoman tuskallinen prosessi. Helpommalla pääsee kun hyväksyy sen että elämä ohjaa oikeiden oivallusten, kirjojen, opettajien jne pariin ajallaan ilman että täytyy pakkomielteisesti naama punaisena huutaa että minä lopetan koko tämän elämisen leikin jos en saa valaistumista heti!

En silti kadu omaa tietäni, koska minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Se liekki joka minuun oli sytytetty, joka kaipasi hengellisiä asioita, oli niin kuluttava ja kiivas että se tarvitsi täyttymyksensä pian. Ja silläkin on tarkoituksensa - ja kuinka hienoa oli huomata miten tämä kaikki on suunniteltu, että kun minun tieni kerran olisi mikä olisi, olin jo myös lapsesta asti tiennyt, etten esimerkiksi hanki miestä enkä perhettä vaan tulen omistautumaan "Kristuksen morsiameksi". Näissä asioissa ei tapahdu sellaisia virheitä, että joku sellainen jonka on koko ajan pysyttävä tasapainoisena ja paljon käytännön asioita hoitamaan kykenevänä, yhtäkkiä päätyisi tilaan jossa kaikki on hylättävä hengellisen etsinnän takia. Jos niin käy, niin se ei ole Hengen ohjausta, sillä Henki ei halua hajottaa perheitä eikä rikkoa hyviä yhteyksiä ihmisten elämästä.

 Minulle tämä syvä tahto on jotenkin eri asia kuin egosta lähtevä haluaminen. Se on kokemisen, elämisen, olemisen halua joka lähtee hyvin lapsenomaisesta ilosta, ei esimerkiksi muille näyttämisestä.  En siis ole täysin perillä kuten KM, että minua ei mikään kiinnostaisi tässä illuusiossa. 

Sattuuko KM:llä olemaan mitään hyviä neuvoja tähän tilaan? 

Itselläni ei tuollaista vaihetta ollut, ehkä johtuen siitä että oma tieni oli yli 20 vuotta perinteistä uskonnollisuutta ennen valaistumiskokemusta. Ja suurin haluni jo kauan, kauan, ennen valaistumista oli, että en eläisi enää minä vaan Kristus eläisi minussa. Että voisin heittää kaiken oman tahtoni menemään ja olla vain Jumalan työkalu tässä maailmassa. Olin päätynyt lopulta tilaan, jossa minä en enää välittänyt mistään tässä maailmassa: ainoa mistä välitin oli Jumalan tunteminen, mutta sitä minulla ei vielä ollut. Olin jopa itsemurhaa hautovassa epätoivossa välillä tuossa "välitilassa". Mutta sitten kun kokemus tuli, oma inhimillinen tahto ei ollut koskaan suuri ongelma, koska siitäolin jo niin pitkälti luopunut aiemmin.

Mutta ei tuosta tarvitse ongelmaa tehdä, jos vielä onkin sellaisia toiveita, että kun kerran kaikki mikä on Isän, on myös minun, niin vähän nopeammin alkaisi materialisoitua tähän illuusioonkin kokemuksia tästä. Sellaisten ajatusten ja tunteiden voi vain antaa olla, ne on hyvin inhimillisiä eikä ne ole ongelma varsinkaan, jos niihin pitää sen verran etäisyyttä ettei anna niistä tulla kaiken nielevää aktiivista haluamista. Sellaisen haluamisen ongelma on se, että se on omiaan materialisoimaan yhä uudestaan tilaa jossa haluttuja asioita ei ole, koska ihminen kerran uskoo ettei ole (tai muuten ei tarvitsisi haluta). Ajan myötä hengellinen näkeminen syventyy varmasti niin, että sillä ei enää ole niin väliä, onko asiat materialisoituneena tähän illuusioon vai ei, tärkeintä että ne on kaikki Valtakunnassa, joka on sisäisesti itsessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).

Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.

Ap

Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme. 

En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;) 

Vierailija kirjoitti:

Viitsisitkö Mystiikko vastata muutamaan henkilökohtaiseen kysymykseen. Minä olen aiheesta jo pariin otteeseen kirjoittanut ja Olet näitä jonkin varran jo sivunnut:

- Kuinka usein sinulla herää inhimmillisiä tunteita? Ärsyttääkö kukaan koskaan, Hermostutko koskaan, jos asiat eivät mene jouhevasti, pelottaako mikään?

- jos, niin voiko tunne olla joskus tosi voimakas (viha, paniikki), vai onko se aina mieto (harmistus, huoli)?

- jos ei, niin hävisivätkö nämä tunteet heti valaistumisen myötä, vai vähenivät pikkuhiljaa vuosi vuodelta?

Olen ketjun ap. Yleensä minulla on hyvä luottamus, enkä nykyään kamalasti pelkää tai hermoile. Mutta mieheni sanoo, että olen muuttunut kipakaksi viimeisen vuoden aikana :-). Aikaisemmin minulla oli lehmänhermot. Mietin, miksi olen muuttunut, ja mistä se kertoo prosessin kannalta. Jotenkin tiedän myös selvemmin, mitä tahdon ja mitä en. En osaa sanoa, mistä tahtominen nousee.

Mietin myös, ovatko nämä ”lihalliset” tunteet meissä niin kauan kuin henki pihisee, vai muuttavatko ne muotoaan prosessin edetessä?

Minulla on äärimmäisen harvoin kuvatun kaltaisia inhimillisiksi sanottuja tunteita nykyisin, ja jos onkin, nini sittenkään minä en tunne niitä "omikseni", koska en samaistu ajalliseen ihmisolemukseen. Aistin pintakerroksissani toisinaan toisten ihmistenkin tuntemuksia, tai sitten joskus siitä olemuksesta lähteviä, mikä vielä on "vanhasta lihasta" jäljellä itsessä, mutta ne eivät mitenkään häiritse minua. Näitä "tämän maailman ajatuksia ja tunteita" menee ja tulee tietoisuudessa joka Minä olen, mutta ei ne haittaa sen enempää kuin pilvenhattarat haittaa taivasta jolla ne kulkevat. Ne ovat persoonattomia, illusorisia, ajallisia ja siis merkityksettömiä ikuisuusolennolle joka ihminen tosiolemuksessaan on. 

Harvemmin reagoin noihin ilmaisemalla niitä ulospäin, mutta joskus tuntuu luonnolliselta tehdä niin. Esimerkiksi hiljattain olin hautajaisissa, ja siellä aistin hirvittävän surun ja epätoivon jota ihmiset kokivat. En minä surrut kuolemaa, sillä minulle "kuollut" oli yhtä lailla siellä missä aina ennenkin oli ollut -  Tietoisuudessa, joka Minä olen, mutta minua liikutti se, mitä ne muut ihmiset tunsivat ja se miten en pysty mitenkään näyttämään heille omaa todellisuuttani. Niinpä minäkin vuodatin kyyneleen, empatiasta sitä kohtaan mitä tuskaa tämä illuusio aiheuttaa Jumalan lapsille, joita ei ole tarkoitettu itkemään - eikä kuolemaan.

Inhimillisten tunteiden depersonalisaatio ei tapahtunut heti valaistumisen jälkeen täydellisesti vaan se on asteittainen prosessi. Jonkin aikaa oli jopa pakko varjella tarkasti itseään liialta ihmisten seuralta, koska se saattoi imeä takaisin illuusioon. Esim. kerran kävi niin, että töissä oli kova kiire, isot asiakassuhteet ja rahat kiinni työstä jota teimme. Lähdin alkuun kuten pitääkin, tietäen että Minä olen joka on minun syvin minäni, on maailmankaikkeuden luoja ja älykkyys, joten minun ei ihmisolemuksessani tarvitse huolehtia mistään. Odotan vain inspiraatiota ja toteutan mitä hengen tasolta virtaa mieleeni. Mutta ympärilläni oli koko ajan ahdistuneita, panikoivia ihmisiä, jotka pelkäsivät epäonnistumista, reklamaatioita, potkuja ja ties mitä. Se tarttui minuun sen verran, että sisäinen hiljaisuus kärsi, ja ei ollutkaan helppoa aistia hengen tasoa. Aika pian olin kurkkuani myöten inhimillisyyden suossa: ajattelin, että ok, Jumala varmaan auttaisi mutta ei taida noudattaa näitä ihmisten aikatauluja valitettavasti, joten tässä kiireessä minun on pakko tehdä itse. Ja niinpä minä tein: yötä myöten ylitöinä, stressillä, ahdistuksella ja kauhulla, unettomilla öillä ja pelolla. Minä joka olin oivaltanut mikä Minä olen ja kokenut hienoja asioita, olinkin taas pieni ihminen joka hyvin rajallisilla voimavaroilla yrittää selvitä ylivoimaisista tehtävistä, ja kokee uupumusta ja pelkoa niin tehdessään. 

Eli kyllä, se on mahdollista valaistumisen jälkeenkin ajautua vanhaan, ja siksi varsinkin alkuun on syytä olla tarkkana siitä mitä mieleensä päästää ja missä ympäristöissä oleskelee. Onneksi on kuitenkin niin, että heti kun pahin stressi vähän laskee, ihminen huomaa että mitä ihmettä, mikä on tämä kammottava tila, ja mitä tapahtui sille ikuisuuden rauhalle ja ykseydelle jonka löysin, ja hän palaa kotiin. Se on aina helppoa sen jälkeen kun yhteyden on löytänyt. Ja ajan myötä sitä oppii luottamaan siihen enemmän, niin ettei ihmisten paniikit ja huolet enää tartu.

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.

Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)

Kiitos kun viitsit vastailla.

On aika hallita ja aika heittäytyä tyhjään jotta spirituaalinen taso voi ottaa hallinnan. Tähän olikin vastattu prosessista, jossa selvästikin oli aika luopua kontrollista, vaikkei uusi taso heti lähtenytkään toimimaan. Oma sisin tietää kyllä mitä tehdä, jos hiljaisuudessa kysyy siltä, että pitäisikö minun yrittää vielä ihmisvoimin pyrkiä asioihin, vai olisiko jo aika levätä ja antaa asioiden hoitua minun kauttani.

Myöskään sellaista passiivisuutta ei tarvitse minusta kauheasti pelätä. Se on usein ihmiselle hyväksikin, varsinkin hengellisen tien kulkijalle. Mutta joskus hallinnasta luopuminen (tiedostamattomasti tai tiedostaen) liian aikaisin johtaa aktiviisempaan pahan tekemiseen joko itselle, muille tai molemmille, ja silloin yleensä henkilö itsekin on epätoivoinen tilansa kanssa. Olen tavannut ihmisiä, jotka esim. haluaisivat luopua liiasta alkoholin juomisesta, mutta jatkuvasti lankeavat taas juomaan. Sitten nämä sanovat: "mutta minä rukoilin ennen kuin menin Alkoon että ota Jumala minulta pois viinan himo, mitä muuta minä voin muka tehdä? Jos Jumala ei auta niin mitä minä muka voin?" 

Toisinaan tämä on ihan silkkaa laiskuutta, että ei viitsitä ihan inhimillisin keinoin kestää epämukavuutta ja ottaa ohjia käsiin. Toisinaan ihmiset eivät myöskään mieleen samaistumisensa takia edes tiedä, että heillä oikeasti ON valta myös mielensä yli, ei vain kehonsa. Kaikkihan me tiedämme, että keho on työkalu joka on käytettävissämme: jos sanon että haluan nyt kävellä keittiöön juomaan vettä, niin nöyrästi keho toteuttaa käskyn. Se mitä kaikki eivät huomaa on, että mieli on ihan samalla tavalla työkalu ihmisen käyttöön, eikä "minä". Se tosin usein hämää puhumalla minä-muodossa, silloin kun mieleen on samaistuttu.

Kuitenkin jopa mieleensä samaistuneet pystyvät jossain määrin käskemään mieltään: jos he päättävät täyttää ristikon, he täyttävät, ja jos he päättävät hoitaa jonkun jopa epämiellyttävän asian joka on hoidettava, he voivat hoitaa sen mielen marinasta huolimatta. On siis joku muu minä kuin pelkkä mieli, mutta joissain tilanteissa tietoisuus tästä katoaa, ja mieli samaistuu täysin "minäksi": mielen halun tukahduttaminen tuntuu minän tukahduttamiselta, ja siksi se tuntuu sietämättömältä. "Mutta kun minä haluan!" sanoo mieli ja se joka aiemmin päätti että ei aio toimia niin enää, on poissa yhtäkkisen täyden mieleen samaistumisen takia. Katumuksen tai krapulan hetkellä tietoisuus siitä mitä todella tahtoi palaa, mutta teko on jo tehty. Mieleen samaistumista voi kuitenkin tietoisesti lieventää muistuttamalla itseään siitä, että se päässä höpöttävä ääni joka haluaa sitä sun tätä, joskus haitallistakin, ei ole minä, vaan vain ajatteleva mieli siinä tyhjäkäynnillä höpöttelee. Sen ei myöskään ole pakko antaa höpötellä rajattomiin, ihmisellä on valta valita mitä mielessään pitää ja mitä ajatuskulkuja pyörittää.