Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Etsivä löytää kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?
Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita. Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän.
Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.
Kertooko ihmistason empatia vielä jäljellä olevasta dualismista? Sehän osoittaa, että jollakin tasolla pidän "huonona" niiden ihmisten tilannetta, joita kohtaan myötätuntoa tunnen. Mietiskelin tätä asiaa ja päädyin samaan, kuin niin monessa muussakin asiassa: ihmisenä minulla ei ole mitään kompetenssia mennä sanomaan, mikä on toiselle "hyvää" ja mikä "huonoa". Kuten ahdistuksen ajat lopulta palvelivat sinun tavoitteitasi, tai omalla kohdallani vaikea lapsuus koitui tietyllä tavalla siunaukseksi, niin voi olla myös näiden ihmisten kohdalla, jotka näyttävät kamppailevan vaikeiden asioiden kanssa. Henki tietää paremmin, joten oikeastaan voin jättää nämäkin tunteet huomiotta ja kuunnella sisimpäni viestejä myös muiden ihmisten suhteen. Haasteena onkin sietää hankalia tunteita itsessä ja olla (tilanteen niin vaatiessa) ottamatta toisilta tuskaa pois vain sen takia, että se helpottaisi omaa oloani.
Kyllä, ihmistason empatia kertoo siitä että dualismia vielä on, että illuusioihin uskomista vielä on. Toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse pitää ongelmana joka pitäisi yrittää juuria pois kokonaan, koska niin kauan kuin itse valitsee elää "tässä maailmassa", nähdä tämän maailman illuusiot Todellisuuden lisäksi, voi olla ettei kokonaan pysty välttymään koskaan näihin illuusiokuviin reagoimiselta - ja toisaalta, toisinaan siitä on myös hyötyä niille toisille että reagoi, että osoittaa jotakin inhimillisen tunteen kaltaista. Se poistaa tiettyä vierauden tunnetta ja jopa pelkoa herännyttä kohtaan ja voi lisätä yhteyttä.
Mutta kovin syvälle tunneperäiseen reagointiin ei ole varaa mennä, ettei mene mukaan tämän maailman huoliin ja hätiin. Hengellisesti heränneestä on hyötyä maailmalle vain niin kauan, kuin hänen oma näkemyksensä siitä että jokainen hänen kohtaamansa on juuri nyt Jumalan lapsi, että tämä maailma on juuri nyt Taivasten valtakunta, on kirkas. Siinä vaiheessa kun hän alkaa sekaantua säälittelyyn ja murehtimiseen, on jo selvää että hänen mielensä varsin vahvasti on langennut kiusaukseen uskoa, että aistien välittämät kuvat on totta, että totuus ihmisestä on esim. sairaus tai synti. "Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio". Aistit näyttävät kuvan, jonka perustana on ihmisen universaalit perususkomukset, juurenaan dualismi. Siihen kuvaan ei voi luottaa. Vain spirituaalinen näkeminen voi nähdä ilman vääristymiä ja ehdollistumia, ja se näkee Taivasten valtakunnan jossa ei ole ketään parannettavaa eikä uudistettavaa.
Joskus ihmiset miettivät sitä, että eikö tunnemaailmasta tule kauhean lattea, jos ei ole enää reagoimista tämän maailman kärsimyksiin tai nautintoihin. Mutta ei, sen tilalle tulee jotain muuta: syvä hengellinen ilo ja rauha, sellaisen maailman kauneuden näkeminen jota ei voinut kuvitellakaan aistein havaittavassa maailmassa edes silloin kun oli lomalla paratiisillisessa paikassa ja koki olevansa onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.
Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.
Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.
Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...
Ap
Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä.
Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.
Ymmärrän ja en ymmärrä...
En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.
Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.
En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.
Ap
Tarkoitan sitä, että hyvään tai pahaan, toivottuun tai ei-toivottuun jakaminen on juuri sitä dualismia, josta lopulta on päästävä irti kokonaan. Asiat vain ovat, ilman ihmismielen lisäämiä määreitä ja leimoja. Tästä tilasta voi toki käyttää sitäkin sanontaa että kaikki on hyvin, ja itsekin joskus käytän, vaikka se onkin hieman harhaanjohtava siinä mielessä että se antaa ymmärtää että olisi olemassa myös vastakohta, tila jossa kaikki ei ole hyvin. Ei hyvää eikä pahaa, vaan hengellistä, joka on molempien tuolla puolen.
Sellainen näkeminen tulee ajallaan kun on tullakseen, ei sitä tarvitse erikseen välttämättä yrittää saavuttaa. Itse muistan aikanaan pelänneeni jopa vakavasti masentuneeni tai jotain, kun huomasin etten välitä ollenkaan onko minulla kipua vai ei ole, onko minulla rahaa vai ei ole, kärsiikö joku läheiseni vai ei kärsi, ja olenko elävä tai kuollut (tai onko joku muu elävä tai kuollut). Kaikki millä oli väliä oli hengellinen todellisuus jonka aistin vasta hyvin hämärästi ja aavistuksenomaisesti, mutta silti tiesin että se on se "kallisarvoinen helmi" jonka saadakseni olen valmis luopumaan ihan kaikesta. Tämä kuulostaa hyvin itsekkäältä prosessilta, ja tilapäisesti se ehkä sitä onkin, mutta lopputulos on että sen jälkeen on myös enemmän siunaukseksi toisille kuin aiemmin.
Dualismista luopuminen kieltämättä on vaikeaa. Olemme niin ohjelmoituja arvottamaan ja arvioimaan. On helppoa olla ei-dualistinen, kun kyse on triviaaleista ja turhanpäiväisistä asioista, mutta kun mukaan tulee jotain itselle todella tärkeää, niin arvottaminen on läsnä. Eli kun mennään arvojen tasolle. Kun ei saa sitä, mitä pitää tärkeänä, niin sitten tulee ne kamalat tunteet tsunamin lailla, ja taas ollaan suossa.
Mietin jälleen tietoisuuden voimaa, kun samassa tilassa on monta tietoisuutta. Kenen tietoisuus niistä on vahvin, kuka ”voittaa”? Jos on kaksi (tai useampi) henkilöä, ja molemmat haluavat ja keskittyvät saman asian tavoitteluun? Tai esim. Jos huoltajuuskiista, jossa molemmat tahtovat samaa asiaa, tai molemmat haluavat saman ylennyksen tai lottovoiton tai voittaa pikajuoksussa.
Mitä siis tapahtuu, jos kumpikin sisäisesti osaa manifestoida ja uskoo jo saaneensa jo ko. asian?Ap
Tuossa toimitaan mentaaliselta tasolta ja sen aikomus voittaa, jonka takana on eniten intensiteettiä ja jonka manifestointia "kannatteleva" uskomusjärjestelmä on sisäisesti johdonmukaisin. Myös kokemus vaikuttaa, sillä se vaikuttaa uskon määrään. Kyseessä tosiaan on mielten taistelu, ja se kuka voittaa on hyvinkin verrattavissa siihen että kuka voittaa fyysisen tappelun: se jolla on enemmän voimaa (tässä tapauksessa vaan mentaalista voimaa), itseluottamusta, uskallusta, jne.
Spirituaaliselta tasolta asiaa lähestyttäessä tuollaiseen taisteluun ei lähdetä ollenkaan. "Älkää tehkö pahalle vastarintaa", sanoi Jeesus, sillä hän tiesi että vastarinnan tekeminen vain vahvistaa uskoa pahan olemassaoloon, taistelun olemassaoloon, ja siten jatkaa taistelun manifestoitumista. On parempi pyrkiä vain hengelliseen näkemiseen, jossa nähdään aistien illuusiomaailman läpi, sinne missä se ihmissilmin vastapuolena näyttäytyväkin on Jumalan hengellinen lapsi, joka on myös Jumalan ohjauksessa tälläkin hetkellä.
Spirituaalisen mystiikan harjoittajalle kaikki epäharmoniset aistihavainnot (manifestaatiot) on kiusaus: kiusaus uskoa dualismiin, hyvän ja pahan olemassaoloon, taistelevien voimien olemassaoloon. Kiusaukselle voi tavallaan sanoa, että väisty tieltäni Saatana, vaikka ei uskokaan persoonalliseen Saatanaan, vaan Saatana on universaali hypnotismi tai illuusio joka yrittää tunkeutua hengellisen näkemisen tielle. Voi mennä vaikka meditaatioon, ja sanoa omalle sisimmälleen, että tässä on selvästi JOTAIN, koska minä aistin jotain, mutta tämä minkä näen ei voi olla sen oikea muoto, koska taivasten valtakunta on tässä, ja Jumala on kaikkialla läsnäoleva, eikä missään siis ole tilaa pahalle eikä vajavaiselle. Sitten sanoa sisimmälleen, että näytä minulle tämän asian tosiolemus kaikkien aistien vääristyneiden kuvien takana, ja odottaa hiljaa.
Spirituaalisen havaintokyvyn avautuminen on se avain, jolla asia selviää. Pelkkä järjen tason toistelu, että "koska Jumala on kaikkialla, missään ei ole pahaa" ei auta muuten, paitsi että se voi auttaa vähitellen pääsemään oikeaan kokemukseen, yhdistettynä esim. hiljentymiseen ja aistihavaintojen kyseenalaistamiseen. Mutta se mitä jokaisen hengellisen etsijän pitäisi tavoilla on, että ei näkisi vain "tätä maailmaa", tätä uskomusten suodattamaa vääristymää, vaan "taivasten valtakunnan" tässä ja nyt. Se ei ole uskon asia, se on näkemisen asia.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.
Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.
Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.
Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...
Ap
Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä.
Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.
Ymmärrän ja en ymmärrä...
En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.
Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.
En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.
Ap
Tarkoitan sitä, että hyvään tai pahaan, toivottuun tai ei-toivottuun jakaminen on juuri sitä dualismia, josta lopulta on päästävä irti kokonaan. Asiat vain ovat, ilman ihmismielen lisäämiä määreitä ja leimoja. Tästä tilasta voi toki käyttää sitäkin sanontaa että kaikki on hyvin, ja itsekin joskus käytän, vaikka se onkin hieman harhaanjohtava siinä mielessä että se antaa ymmärtää että olisi olemassa myös vastakohta, tila jossa kaikki ei ole hyvin. Ei hyvää eikä pahaa, vaan hengellistä, joka on molempien tuolla puolen.
Sellainen näkeminen tulee ajallaan kun on tullakseen, ei sitä tarvitse erikseen välttämättä yrittää saavuttaa. Itse muistan aikanaan pelänneeni jopa vakavasti masentuneeni tai jotain, kun huomasin etten välitä ollenkaan onko minulla kipua vai ei ole, onko minulla rahaa vai ei ole, kärsiikö joku läheiseni vai ei kärsi, ja olenko elävä tai kuollut (tai onko joku muu elävä tai kuollut). Kaikki millä oli väliä oli hengellinen todellisuus jonka aistin vasta hyvin hämärästi ja aavistuksenomaisesti, mutta silti tiesin että se on se "kallisarvoinen helmi" jonka saadakseni olen valmis luopumaan ihan kaikesta. Tämä kuulostaa hyvin itsekkäältä prosessilta, ja tilapäisesti se ehkä sitä onkin, mutta lopputulos on että sen jälkeen on myös enemmän siunaukseksi toisille kuin aiemmin.
Etsivä löytää kirjoitti:
Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?
Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita. Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän.
Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.
Sinä olet Jumalan lapsi ja olit jo "ennen Abrahamia". Nyt olet prosessissa jossa se oivalletaan yhä syvemmin. Olet saanut kosketuksen siihen joka Sinä olet syvimmilläsi. Se on sinun initiaatiosi ja kasteesi, mutta matka ei ole silti ohi. Aina on uusia näköaloja, uusia sfäärejä joita tavoitella, kunnes lopulta tämä fyysisen ihmiselämän muoto on kokonaan hylättävä koska se on paitsi itselle tarpeeton, niin myös itse on niin vieras tästä maailmasta että kommunikaatio sen asukkaiden kanssa ei hyödytä heitäkään.