Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Soul Dilemma kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Hieman tuntuu vieraalta Mystikon näkemys "pahaa ajattelevasta lihan mielestä" ja "hyvää tekevästä maailmankaikkeuden hyvästä luovasta voimasta". Eikö tuollainen näkemys kumpua dualistisesta maailmankuvasta? Vai oliko tarkoitus vain puhua asioista dualistisen harhamaailman kielellä? Eihän todellisuudessa hyvää tai pahaa ole olemassa? Jumalakaan ei ole hyvä, vaan hän kutsuu itseään sanoilla "minä ole se, joka minä olen". On vain se mikä on. Ainoastaan ego tuomitsee asiat hyviksi tai pahoiksi. Kun otamme elämän vastaan sellaisena kuin se on, kaikkinensa, elämme ja tunnemme sen läpi sellaisenaan, tuomitsematta mitään olosuhteita, tunteita tai tapahtumia hyviksi tai pahoiksi, olemme askeleen lähempänä olemustamme, tarkkailijaa, jolle elämä on enemmän jännitysseikkailu kuin oikeussalidraama.
Kyllä, puhun nimenomaan siitä tasosta jolla ihminen joka tapauksessa kokee tekevänsä sekä hyvää että pahaa. Aina ei ole suoraan mahdollista loikata leimaamattomuuteen, ja silloin on alkuun parempi depersonalisoida "paha", niin kuin hyväkin. Omaan itseen liitetty syntitaipumus kun on ihmiselle paljon raskaampi ja hengellistä oivaltamista haittaavampi ongelma kuin se, jos ajattelee että ok, näytän olevan vielä jossain määrin tämän maailman ajatusten ja tapojen uhri mutta ei se ole varsinaisesti minua, ydinolemustani.
Vierailija kirjoitti:
Ap linjoilla.
Mystikko, nyt menit asian ytimeen, jota olen viime aikoina miettinyt. Olen siis miettinyt, että minä pysäytän/hidastan oman prosessini. Olen saavuttanut jonkin tason, mutta niin kauan kuin lapseni ovat kotona ja rakas aviomieheni elää, en halua menettää tätä kontaktiani ”normaaliin” maailmaan, enkä edes kokea sellaisia ”pirstaloitumisia” tai muita ruumiista irtautumisia, mistä sinä tai esim. Etsivä Löytää on matkan varrella puhunut.
Alkusyksystä olin niin keskittynyt prosessiin, että mies sanoi minun olevan jatkuvasti poissaoleva. Se ei ole kenenkään etu (paitsi ehkä minun). Siksi olen miettinyt, että nyt on minun aikani löytää tasapaino tämän kaiken kanssa. Alkaa elämään tässä tietoisuudessa, eikä tavoitella mitään mystisyyttä sen enempää.
Se, missä nyt olen, on vaikea sanoittaa: nyt kuulen sisäisen ääneni, siihen uskominen vaatii tosin vielä hiljaisuutta ja keskittymistä ja toistoa. En arvioi enkä tuomitse enkä arvota. Joskus jopa tajuan illuusion, vaikkakaan en sen läpi näe. Hassusti ”näen” tietoisuuteni ja se on ääretön. Olen löytänyt Minäni, joskin egokin on vielä hengissä.
Dualismista joudun vielä muistuttamaan itseäni. Ja aika hyvin pelko on minusta päästänyt otteensa, tosin ne pari kipukohtaa elämässäni vyöryy aina päälle. Olen väsynyt niihin. Olen lopettanut vastustuksen ja ratkaisun etsimisen, mutta tilanne ei ole paljoa helpottunut. Olen myös manifestoinut. Olen jo vähän kuin luopunut toivosta, että siihen ei olekaan ratkaisua, vaan se on minun elämäni risti, jota minun pitää kantaa. (Olen tähän monesti sinulta neuvoa pyytänyt. Onko enää mitään?)
Aiheeseen liittyvä kirjallisuus vetää minua vahvasti puoleensa, enkä halua takaisin samaan, mistä olen aikoinani lähtenyt. Haluaisin vielä nähdä selkeästi illuusion ja sen läpi, nähdä selkeästi miten ja milloin minä luon oman todellisuuteni, sekä olla vapaa kaikista negatiiviista tunteista. Ja tietysti haluan sisäisen ääneni aina vain entisestään voimistuvan.
Onko mahdollista, että pystyn itse valitsemaan, mitä vielä haluan ja missä menee raja? Vai onko niin, että jos prosessissa haluaa olla, niin itse en voi niitä valintoja tehdä, miten se etenee.
Useimpien tie on sellainen, että hyvin pitkään, joskus jopa koko elämän, voi valita miten prosessi etenee. Sen voi jopa pysäyttää kokonaan vuosiksi ta vuosikymmeniksi, pelkästään jättämällä kaikenlaisen hengellisen aktiviteetin (aiheesta lukeminen, rukous, meditointi) pois ja keskittymällä tämän maailman asioihin.
Mutta jossain vaiheessa niille jotka tavoittelevat absoluuttista totuuden oivaltamista tulee se vaihe, jossa Henki ottaa hallinnan ja ihmisminä on kuin sotilas käskyjen alla. Tätä on itse haluttava, se ei käy vahingossa. Se on se vaihe jossa "en elä enää minä vaan Kristus elää minussa". Mutta sen jälkeen jos siihen lähtee ja pääsee niin ei voi enää määräillä ihmismielellään mitä tapahtuu ja milloin. Toisaalta ei silloin kyllä mitään poissaolevuuksia tai ahdistavia kokemuksia olekaan. Joillekin (ei useimmille) tulee tosin osaksi suuri elämänmuutos tavalla tai toisella, ja se voi aiheuttaa läheisissä huolta.
Vierailija kirjoitti:
Oletko sinä Mystikko saanut uuden nimen, kuten Buddha ja Kristus? Käytätkö sitä?
En ole saanut. Minä olen mitä olen, ilman nimiä. Hengellisestä olemuksestani voin puhua monilla termeillä: Itse, buddhamieli, Kristus-tietoisuus, Minä olen, neljännen ulottuvuuden tietoisuus, mutta mitään sellaista henkilökohtaista uutta nimileimaa millä minua ihmisenä kutsuttaisiin en ole saanut. Jotkut nykypaivan opettajathan ovat saaneet uuden nimen, esim. Eckhart Tolle omaksui nimen Eckhart keskiajan mystikon Mestari Eckhartin mukaan, ja se on hänelle merkkinä vanhan kuolemasta ja uuden syntymästä.
Nimet ja kuvat, joskus näen ne nykyisin niin oudosti että en voi muuta kuin miettiä että minun aikani tässä kokemisen koordinaatistossa saattaa olla pian ohi. Kesällä olin kuukauden totaalisessa rauhassa ja eristyksessä, ja sen jälkeen näin tahtomattanikin ihmiset ei vain tämän ajan hahmona vaan heidän koko jälleensyntymishistoriansa (ja tulevaisuutensa) samalla kertaa. Saatoin kutsua ihmisiä nimillä joilla tunsin heidät ennen nykyisen kehon syntymistä, muistaa heistä hassuja yksityiskohtia vaikken olisi koskaan nähnyt heitä tässä elämässä ennen.
Pakotin itseni sitten takaisin siihen kapeaan samaistumiseen mitä tämä aika ja maailma odottaa, mutta mietin, että kovin kauaa en ehkä halua. Ja se on mielenkiintoista, koska joskus vasta heränneenä luin Joel Goldsmithin kirjoista että jokaiselle valaistuneelle tulee aika jolloin tämä maailma on hänelle sietämätön. Ja minä ajattelin: "onkohan Goldsmith sittenkään oikeasti valaistunut, sillä minusta tuntuu että tässä autuudessa ei voi olla mitään tuskaa tai sietämätöntä, ei koskaan ". Absoluuttisessa hengen todellisuudessa ei olekaan, mutta jossain vaiheessa voi käydä raskaaksi näytellä johdonmukaisesti että on sairas vaikka on terve, että on kuolevainen vaikka on kuolematon... Niinpä se mitä luulin Joel Goldsmithin valaistumisen syvyyden puutteeksi olikin omaa puutettani.
Etsivä löytää kirjoitti:
Onko sinulla muuten selitystä kokemukselle, jota voisin kuvailla termeillä tietoisuuden "sirpaloituminen" tai "pirstoutuminen"? Sain eräässä muuntuneen tietoisuuden tilassa tällaisen kokemuksen enkä oikein tiedä, mistä siinä oli kyse. Koin siinä tilanteessa olevani jokainen näistä tietoisuuden sirpaleista yhtä aikaa, ja että ne olivat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Minulla on ollut muitakin mielenkiintoisia kokemuksia, mutta ne olen osannut ottaa vastaan sellaisinaan ilman tarvetta selityksille. Tämä mainitsemani oli kuitenkin sellainen, että se jäi mietityttämään pidemmäksi aikaa.
Pohjimmiltasi olet Kaikki-mitä-on, eikä se ole pelkkä teoria vaan se voi olla myös kokemus. Tuollaisia kokemuksia alkaa tulla kun alkaa murtautua ulos ahtaista ihmisen normaalitietoisuuden rajoista, jotka sanovat että sinun ei kuulu aistia muuta kuin se mitä luonnolliset aistit kokevat, sellaisen matkan päästä joka on tässä maailmassa normaalia. Ja omat ajatuksesi ja tunteesi niiden lisäksi. Se on oikeastaan aikamoinen vankila Jumalan lapselle, kokea olevansa fyysiseen paikkaan rajoittunut kuolevainen olento, joka aistii vain pienenpienen siivun kaikkeudesta.
Ihminen voi meditaatiossa jopa kokea olevansa yhtä aikaa kaikki mitä on, niin että kaikki maailmankaikkeudet ja todellisuudet ovat minun ruumiini, Minä ilmenemässä muodossa. Tuollainen kokemus tietoisuuksien aistimisesta spirituaalisella tasolla on periaatteessa sama kokemus, vain aste-erolla.
(Outona kuriositeettina täytyy kertoa, että minä koin kerran tuollaisen ennen heräämiskokemusta, mutta sillä tavalla vääristyneenä että en kokenutkaan hengellistä todellisuutta (en ollut vielä koskaan kokenut sitä), vaan "tämän maailman todellisuuden". Kokemus oli erittäin ahdistava. Aloin yhtäkkiä kokea olevani kaikki ihmiset ja eläimet ympäristössäni olevissa kerrostaloissa, ja minun päässäni hälisi kaikenlaisten tuntemusten ja aistimusten sekamelska. Olin yhtaikaa mies oksentamassa hirvittävän olon vallassa sotkuisessa kolkossa vessassa, nainen ravaamassa levottomana asunnossaan, rakasteleva mies, kipua ja heikkoutta kärsivä koira ja kymmeniä muita. Tuntui että tulen hulluksi, että en kestä että kaikki ne toiset tunkeutuvat minun päähäni. Se meni onneksi ohi mutta sen jälkeen makasin varmaan 8 tuntia ihan voipuneena lattialla. Silti tuokin oli tavallaan hyödyllinen kokemus, koska sekin oli normaalin ihmistajunnan rajojen laajentumista.)
Yksilöllisyys mieltymysten kaltaisissa asioissa voi säilyä, joskus jopa vahvistua, egon pienenemisen yli. Tarve luoda itselleen näistä identiteettiä muiden silmissä tosin katoaa. Herännyt ei enää lakkaamatta mielensä pohjalla määrittele itseään kaikenlaisella mitä maallisella tasolla on tai mistä tykkää tai ei tykkää: "olen nainen, kannatan puoluetta x, tykkään tietystä musiikkityylistä, olen luonteeltani sellainen ja tällainen, sairastan sitä ja tätä" jne. Hän vain ON mikä on, hetki hetkeltä, tietämättä ja välittämättä onko seuraavana hetkenä ollenkaan sama. Identiteetin kokemus ei enää perustu mieltymyksiin, mutta kyllä mieltymyksiä inhimillisellä tasolla voi olla.
Jotenkin erilaista se kyllä on kuin ennen. Muistan miten joskus nuorena oikein intensiivisesti inhosin tietynlaista musiikkia, taidetta tai jopa ihmisistä jotkut ottivat "henkilökemiasyistä" niin kovin vastaan että oikein ärsytti. Enää en koe sellaisia negatiivisia tunteita. On enemmänkin niin että jotkut asiat tai ihmiset sopivat paremmin yhteen olevaisuuteni laadun kanssa kuin jotkut toiset, mutta ei ne muutkaan aiheuta minkäänlaista kärsimystä tai ärtymystä.