Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

KM, miten ei-valastunut sitten kuolee tai kokee kuollessaan? Tajuaako tavis kuolevansa vai tuleeko siitä vaan tajuttomuutta vastaava tila ja sitten taas uusi kierros? Miten voi välttää sen ettei imeydy taas uuteen inkarnaatioon, vai voiko sitä enää siinä vaiheessa välttää? Olen saanut itse jo riittävästi maailmasta ja pahin pelkoni on joutua syntymään vielä uudelleen. 

Valaistunut ei koe muuta kuin sen että saa riisua yltään "roolipuvun", jota ei enää halua kantaa.  Niin kauan kuin on kiinni kehosamaistumisessa kuolevana, kokee toki fyysisiä kipuja siinä missä muutkin mutta ne eivät haittaa, ne ovat pintakerrosta. Se on kuin olisi toukka joka on kuoriutumassa perhoseksi: prosessi ei välttämättä ole miellyttävä mutta lopputulos on sen arvoinen. Valaistunut tietää mistä on kyse eikä pelkää. Hän tietää valinneensa tai hyväksyneensä itse kehosamaistumisesta luopumisen ja valitsevansa täysin tietoisena senkin mitä tekee katkaistuaan samaistumisensa täysin.

Tavis tajuaa ennemmin tai myöhemmin kuolleensa. Kaikki eivät tajua sitä heti, vaan saattavat yrittää esim. kommunikoida havaitsemiensa ihmisten kanssa ja saada näitä huomaamaan itsensä. Jotkut myös aktiivisesti kieltäytyvät uskomasta kuolleensa (vaikka sen jollain tasolla tietävätkin) ja haluavat pitää kiinni tästä olemisen tasosta, pysyä täällä vaikkakin sitten ilman lihallista ruumista. Mutta käytännössä loputtomiin täällä ei voi pysyä. 

Inkarnaatioiden kierteestä pääsee oikeastaan eroon vain kohtaamalla Itsensä, Sielunsa, jonkin elämän aikana. Sillä todellisuudessa se "taviksenkin" inkarnaation valitsija on hän itse, hänen Sielunsa, mutta koska hän ihmisenä ei tunne sieluaan vaan samaistuu ihmisolemukseensa, hän kokee että hänet raahataan jonnekin minne hän ei halua. Tosiasiassa hänen perimmäinen olemuksensa valitsee kokemuksen sen mukaan mitä kaipaa, mitä haluaa tutkia, tai missä kohdin kasvaa. Kovin haastavan inkarnaation jälkeen muuten usein Sielu valitsee sellaisen joka on paljon helpompi, levollisempi. Ei välttämättä niin henkistä kasvua edistävä, mutta joka tapauksessa tarpeen että sitten joskus muulloin jaksaa taas kilvoitella. Meillä on ikuisuus aikaa, ei haittaa vaikka välillä vaan rentoutuisi jokusen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko meditointi, rukoilu ja hiljaisuuden etsiminen sama asia?

Perimmäiseltä olemukseltaan on. Niiden kaikkien ydinolemus on luoda ihmiseen tyhjiö, jossa ego on edes hetken hiljaa, ja jossa ihminen on avoin sille joka on Itse luonnollisen mielen tuolla puolen. 

Noita termejä voi toki käyttää monellakin tapaa, kuten kaikkia ihmiskielen sanoja. Useimmat tarkoittanevat noilla kolmella käsitteellä hieman eri asioita. Meditoinniksi nähdään se, kun tietoisesti istutaan harjoittamaan jotain meditaatiotekniikkaa, olipa se ajattelun hiljentäminen, sisäisen äänen odottaminen, mantran toistaminen tai kaiken mielessä olevan seuraaminen siihen kiinnittymättä.

Rukoukseksi yleensä käsitetään enemmän tietoista ajattelua sisältävä toiminta. Perinteisimmilläään se on Jumalalle omien ongelmien kertomista ja tarvittavien asioiden pyytämistä, rukousvastauksista kiittämistä tms. Itse aloin jossain vaiheessa tietäni kokea sellaisen rukouksen itselleni täysin kielletyksi, ja rukouksesta tuli enemmän sitä, että muistutin itseäni tietoisesti niistä hengellisistä periaatteista jotka olin oivaltanut mutta jotka  jostain syystä ihmismieli yritti peittää. Esimerkki tällaisesta on, että minulta olisi pyytänyt rukousta sairauden takia ihminen, joka on hyvin tuskissaan ja pelokas. Ihmismieli voi olla niin järkyttynyt toisen tilasta, että vaatii tietoista työtä muistuttaa itseään siitä, että tämä on dualismin kiusaus, kiusaus uskoa että aistien kuvat on totta ja langeta yrittämään esim. mentaalisin keinoin parantelemaan niitä. Hengellinen parantaja on "hukassa" heti jos uskoo että on jotain oikeasti parannettavaa. Mutta vaikka olisikin joutunut tällä tavoin rukoilemaan eli saattamaan itsensä taas riittävän korkeaan tietoisuuden tilaan missä ei alunperin ollut, niin sittenkin aina oleellista on antaa tilaa myös hiljaisuudelle. Ensin saada oma mahdollisesti rauhaton ja tämän maailman uskomusten kiusaama mielensä rauhan ja totuuden tilaan, ja sitten antaa Jumalalle eli syvimmälle Itselle tilaa "tulla läpi". 

Hiljaisuuden etsiminen on usein sitä että järjestelee elämäänsä niin, että maallinen toiminta ei täytä ihan kaikkea aikaa. Varsinkin aloittelijan on vaikea kääntyä sisäänpäin ja löytää taivasten valtakunta, joka on sisäisesti meissä, jos koko ajan kiireisenä juoksee tämän maailman menoissa ilman aikaa tai voimia edes lyhyisiin meditointi- tai rukoushetkiin.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole niin, että unessa olevassa ihmisessä ei ole tavallaan ketään kotona. Ja heränneessä ihmisessä on. Unessa oleva samastuu täysin illuusioon. Ei se pysty havannoimaan lainkaan oman mielensä ulkopuolelle. Ja niinpä se pitää täytenä totena kaikkea mitä sen mieli väittää. 

Itse en sanoisi että ei ketään kotona, etten riistäisi sanoillani keneltäkään Jumalan lapsen perintöosaa vahingossakaan. Mutta se todellinen Itse voi olla vielä kuin siemen, vielä itämättä, tai tiukasti nupulla oleva kukka. Ihminen itse ei tiedosta sitä, eikä toimi sen ohjaamana. Silti se on jatkuvasti hänen tietoisuutensa ja olemassaolonsa ja elämänsä, joita ilman häntä ei voisi olla olemassakaan. 

Toisinaan Itse mystifioidaan liikaa ajattelemalla, että se on jotain todella erikoista johon tavallisella ihmisellä ei ole minkäänlaista osaa ennen kuin kokee valaistumisen edes hetkittäisenä. Mutta Minä on myös ihan se arkinen tietoisuus jossa valaistumatonkin ihminen aistii ajatuksensa ja äänet ja kuvat. Se on ruumista elävöittävä elämä ja olemassaolon substanssi. Jokainen aistii esim. elämänsä tai tietoisuutensa, mutta se vaatii heräämistä että alkaa nähdä niiden todellisen olemuksen niiden näennäisen arkipäiväisyyden ja tyhjyyden takaa.

Kun nyt tämä valaistuneen kuolema tuli esille niin haluan sanoa senkin, että kukaan valaistunut ei ole koskaan tavoittamattomissa. Kristillisissä piireissä erityisesti on tavanomaista, että jos siirrytään metafyysisempään uskonkäsitykseen konservatiivisesta, aletaan suhtautua huvittuneesti esim. Jeesuksen rukoilemiseen jota perinteiset uskovaiset harjoittavat. 

Mutta ei siinä ole mitään erityisen huvittavaa, paitsi ehkä se että olisi parempi olla hiljaa ja kuunnella kuin höpöttää rukouksiaan ihmismielellään. Mutta Jeesuksen tietoisuus on nyt tavoitettavissa. Samoin Buddhan, Lao-Tsen, tai tässä elämässä tavatun mutta edesmenneen valaistuneen opettajan. Nämä eivät ole missään "paikassa", vaan Tietoisuudessa, joka on Kaikki-mitä-on. Ja joka on Minun tietoisuutesi, ja Sinun - Yksi. On ihan mahdollista hyötyä muodon illuusioiden maailmasta lähteneen opettajan tietoisuudesta jos tiedostaa tämän olevan läsnä ja Todellisuuden tasolla elossa, yhtä lailla kuin voi hyötyä nyt ihmisten käsityksen mukaan elossa olevan opettajan tietoisuudesta tuomalla itsensä tämän tietoon ja vaikutuspiiriin. Ja koska se Tietoisuus jossa kaikki menneet, nykyiset ja tulevat on, on Sinun tietoisuutesi, ja kaikkien Tietoisuus, Sinä sisällät myös kaikki maailman valaistuneet opettajat.

Vierailija kirjoitti:

Miten valaistunut poistuu tältä tasolta? Kuolee tavallisesti, muuttuu vaan valoksi, onko mitään eroa? Voiko päättää itse, koska lähtö tulee? 

Useimpien silminnäkijöiden mielestä tavallisesti. Maailma näkee kuolemalle siis ihan luonnollisen fysiologisen syyn, kuten sen uskomusjärjestelmä kuolemasta uskoo. Onnettomuus, sairaus, vanhuus. Valaistuneen omat opetuslapset tai läheiset, jotka ovat riittävän korkeassa tietoisuudentilassa voivat tosin nähdä tapahtuman todellisemman olemuksen. Useimmiten heissäkin on vielä inhimillistä joten he näkevät sen vaihteleviin ihmismaailman symboleihin verhottuna: joku näkee valonpurkauksena, joku taivaaseen nousemisena, joku ihan kuin luonnollinen ihminen olisi hengissä edelleen, joku kummitusmaisena hahmona koska hänen mielensä tietää että siinä on se ihminen mutta samalla ymmärtää ettei tämä ole samalla tavalla enää fyysinen kuin muut. Kaikki luonnollisten aistien näkemät kuvat ovat tulkintoja jostain mitä mieli ja aistit ei käsitä. 

Tässä maailmassa ollessa myös valaistuneiden tietoisuudentila vaihtelee. Useimmat valaistuneet valitsevat itse lähtönsä ajan tietoisesti. He lähtevät täältä tietäen tehneensä tehtävänsä sekä oman kehitystehtävänsä että maailman puolesta. Mutta toisinaan jos tietoisuudentila on ollut vähemmän korkea loppuaikoina, valaistunut lähinnä hyväksyy kuolemansa, vaikka ihmismieli ehkä haluaisikin vielä elää. Hyväksyntä tai oma valinta siis. 

Valaistuneen oma kokemus kuolemasta ei vastaa ollenkaan sitä mitä ihmiset ajattelevat. Se ei ole minkään todellisen loppu, se on vain yhdestä illuusiosamaistumisesta luopuminen. Edes keho ei kuole, mutta käsitys kehosta muuttuu: samaistuminen tämän maailman uskomusjärjestelmän pohjalta muodostettuun mielikuvaan kiinteän fyysisestä, haavoittuvaisesta kehosta katkeaa. Sitten valaistunut ottaa toisenlaisen kehon, sillä Tietoisuus ei koskaan ole pelkkä Ilmentymätön, vaan aina myös Ilmennyt, muoto. Muoto ei kuitenkaan välttämättä ole ollenkaan ajallisen ihmismuodon kaltainen, vaan voi olla sellaista mitä Raamatussa sanotaan "henkiruumiiksi". Tai jotain vieläkin eksoottisempaa: itse olen joskus meditaatiossa kokenut kummallisen muiston tulevaisuudesta, jossa minä en ole niinkään olento vaan "sitä tietoisuuden kangasta josta kaikki olennot ja olevainen leikataan ja ommellaan muotoon". Se oli liian outo muisto ihmismielen tuoda ehjänä kotiin ja muistaa ilman symbolisointia, mutta sen muistan että Jumala, Kaikki-mitä-on, oli kuin lanka josta minut ja kaltaiseni oli tehty, ja taas meistä muodostui kaikelaisten ajallisten ja puoliajallisten olentojen tietoisuudet ja olevaisuus.