Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mystikko: Minulla on melko häiritseviä kipuja. En pysty nukkumaan kunnolla jne. Miten parannan itseni?
Spirituaalinen tapa olisi saada itsensä näkemään todellisuus, jossa kipua ei ole olemassa, eikä sellaista lihallista, kuolevaista ihmistä joka edes voi tuntea fyysistä kipua. Paradoksaalista kyllä, usein tie tähän kulkee sen kautta, että lopettaa kaikki yrityksetkin parantaa tätä maailmaa - edes omaa kehoa. "Etsii ensin Jumalan valtakuntaa", sitä joka on sisäisesti meissä, ja joka on hengellinen eikä aineellinnen, niin sitten käy kuten Raamattu lupaa, "myös kaikki tämä annetaan teille": sairaudet paranevat, olosuhteet paranevat heränneen spirituaalisen näkökyvyn kautta.
Koska tämä on monille tie joka ei ole välittömästi saavutettavissa, on toki täysin sallittua käyttää kaikkea lääketieteellistä, mentaalista jne apua mitä tämä maailma tarjoaa. Voi myös toki pyytää rukousta toisilta, mutta sekään ei ole takuuvarma tie paranemiseen, koska tulos riippuu vastaanottavuudesta ja siitä mihin pystyy uskomaan. Jeesuskin joutui sanomaan joissain tilanteissa, ettei voinut tehdä mitään ihmeitä ihmisten epäuskon tähden. Ja joka tapauksessa on aina parasta, jos itse herättää itsessään parantavan tietoisuuden tilan, sillä jos nyt tänään saisitkin apua toisen kautta, niin se sama tietoisuudentila joka synnytti tämänhetkisen vaivan, luultavasti synnyttäisi tilalle melko pian jonkin toisen vastoinkäymisen.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko: Miksi aina, kun yritän etsiä hiljaisuutta ja läsnäolon voimaa, henkinen hyvinvointini parantuu heti moninkertaisesti mutta ulkoiset olosuhteet menevät huonoon suuntaan - usein jopa katastrofaalisesti..? Tähän saakka olen aina perääntynyt katastrofin äärellä, joten haluaisin ymmärtää, mistä ilmiö oikein johtuu.
Kokemus on tietyssä tietoisuuden kehityksen vaiheessa aika tavallinen. Osa kokee sen niin, että aina kun tekee jotain edistääkseen henkistä kehitystään, tulee ikään kuin kostoksi sisäisesti paha olo: ahdistaa, on levoton, ja osa kokee sen eksternalisoituina vaikeuksina. Kyse on kummassakin tapauksessa pohjimmiltaan samasta asiasta: "vanha minä" vastustaa prosessia koska prosessin päämäärä on tuon vanhan minän pienentyminen ja kuolema. Niinpä se kaikin tavoin yrittää kertoa etsijälle, että käänny takaisin, älä mene tuohon suuntaan, sillä tiellä ei ole kuin vaivaa ja ahdistusta!
Se tuleeko vastoinkäymiset sisäisinä pahoina oloina vai ulkoisina vaikeuksina riippuu siitä, paljonko egon vastustusprosesseja tiedostetaan. Jos ne eivät ole juurikaan arkitietoisuudessa vaan pääosin alitajunnassa, ne ilmenevät suoraan eksternalisoituina tapahtumina, ilman että ihminen kokee että tapahtumat korreloivat mitenkään sen kanssa mitä sisäisessä maailmassa tapahtuu. Mutta kummassakin tapauksessa tie on vaikeuksien läpi, perään antamatta, niitä pelkäämättä. Mutta aina anteeksiannolla ja rakkaudella itseä kohtaan silloin jos ei pystynytkään toimimaan niin kuin sisimmässään tiesi hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, Mitä mieltä psykedeelien käytöstä? Monet kertovat henkistyneensä psykedeelien käytön myötä ja kokeneensa jumalallisia kokemuksia. Miksi näin ja onko kokemuksista oikeaa hyötyä?
Lopulta kaikki aineellinen on illuusiota, ja saa voimansa vain ihmisten käsityksistä, kollektiivisista ja yksilöllisistä.
Mutta kun nyt "tavallisen ihmisen" uskomukset kehosta, mielestä, psykedeeleistä jne ovat mitä ovat, niin kyllä niistä voi olla hyötyä etsijöille siinä tilanteessa jossa oman inhimillisen mielen "suodattimet" on niin rajoittavat että eivät kerta kaikkiaan salli nähdä yhtään mitään tämän maailman perususkomusten vastaista. Ei mitään henkistä, ei mitään "yliluonnollista", ei edes oman mielen sisältöä kuin pintatasolla saati omaa sielua joka on mielen "takana" ja sen lähde. Tällaisessa tilanteessa psykedeeli voi auttaa tilapäisesti rikkomaan näkemisen esteitä ja siten auttaa jaksamaan henkisellä tiellä.
Hengellisten etsijöiden psykedeelikokemukset ovatkin usein erityisen hienoja, koska he eivät lähde vaan etsimään vain erikoisia oloja tai visuaaleja vaan jotain Totuudesta. He eivät siksi niinkään pyöri pelkässä alitajunnan kaoottisessa kuvastossa tai unenomaisissa harhoissa vaan tavallisia ovat kokemukset ykseydestä kaiken kanssa, kaiken pyhyydestä, syvästä rauhasta itsensä ja maailman kanssa. Nämä ovat ihan aitoja hengellisiä kokemuksia huolimatta siitä että henkilön senhetkisessä tietoisuuden tilassa tarvittiinkin ainetta "vapauttamaan" senkaltainen näkeminen.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin tarvitsisin rukousta.
Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä.
Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea.
Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.
Jos kuolema johtaisikin suoraan hengellisen olemuksen oivaltamiseen, se tosiaan olisi ratkaisu. Mutta niin ei ole, vaan henkinen kehitys ajassa jatkuu sitten vaan toisessa kehossa, toisessa rakennetussa egossa siitä mihin edellisessä elämässä jäi. Unet vaihtuvat, mutta unennäkö jatkuu, kunnes jonkin elämän aikana tietoisesti oivaltaa syvimmän olemuksensa.