Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Etsivä löytää kirjoitti:
Minulla olisi Mystikolle kysymys liittyen syyn ja seurauksen lakiin ja aikaan. Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana huomannut, että tietoisuuteni tason vaihtelut ilmentyvät myös ulkoisina kokemuksina huomattavasti aiempaa nopeammin. Pystyn nykyään näkemään helposti syyn (eli oman tietoisuuteni, ajatteluni, tunteideni ja tekojeni) ja seurauksen (eli ulkoisina ilmenevät tapahtumat) suhteet elämässäni, sillä niiden välinen aika on lyhentynyt niin pieneksi, että yhteyden näkee ja tuntee selvästi. Esimerkiksi nyt joulun aikaan koin hyvin elävästi seurauksia siitä, kun syksyllä erään tietoisuuden tason laskemisen johdosta ajattelin ja toimin vahingollisesti muita kohtaan. "What you do to others, you do to yourself", taisi Eckhart Tolle sanoa, ja tämän olen saanut huomata pitävän kirjaimellisesti paikkansa. Olen pitänyt syyn ja seurauksen välisen ajan lyhentymistä erittäin hyvänä asiana, sillä se on auttanut minua kovasti itsetuntemuksen lisääntymisessä ja tämän tason "lakien" oppimisessa.
Kysymys kuuluukin: mistä tämä syyn ja seurauksen välisen ajan lyhentyminen johtuu? Oletan, että se liittyy jotenkin tähän henkisen tien kulkemiseen ja itsetuntemuksen lisääntymiseen. Miten tämä toimii valaistuneella ihmisellä? Muistelen lukeneeni jostain, että tällainen henkilö on näiden lakien ulkopuolella. Johtuuko tämä "egoitsen kuolemasta": kun oivaltaa täysin, että maallisen tason identiteetti on harhaa, ei enää toimi lainkaan tältä tasolta käsin eikä ole enää näiden lakien alainen? Tapahtuuko sinulle enää lainkaan näitä tietoisuuden tason vaihteluja vai pystytkö toimimaan täysin Todellisesta olemuksestasi käsin, myös kaikenlaisten ulkoisten häiriötekijöiden keskellä?
Se on totta, että valaistunut ihminen on karman lain tuolla puolen. Se on ihmisten keksimä ja luoma laki, joka toimii ihmisyyden tasolla. Se on sillä tasolla myös hyödyllinen opetusväline, kyetessään rajoittamaan "lihan mielen" johtaman tietoisuuden isoimpia sikailuja jossain määrin rangaistuksen pelon kautta. Samalla tavalla on tarvittu kymmentä käskyä ja maallisia lakeja, seurausten uhkineen, koska ihmiskunnan tietoisuus on ollut sellainen, että ilman rajoja kaikenlainen pahuus olisi lisääntynyt ylettömästi.
Valaistuminen taas on kristillistä kielenkäyttöä käyttäen "lain alta armon alle tulemista". Ydinasia tässä on spirituaalisen olemuksensa oivaltaminen. Karman laki, samoin kuin vaikka perinnöllisyyden tai sairauden tai aineen lait, koskevat ihmisiä, inhimillistä tietoisuuden tilaa. Valaistunut taas kokee olevansa ikuinen ja hengellinen olemus, ja tämä maailma kaikkine tekoineen ja tekojen seuraamuksineen on vain peli tai uni tai illuusio. Näin hän "kylvää sitä mikä on hengellistä, ja niittää sitä mikä on hengellistä", nähdessään koko ajan olevansa yhtä jumaluuden kokonaisuuden kanssa, niin että "kaikki mitä on Isän, on myös minun", perintöosana tai "armosta", ei ihmisolemuksen hyvyyden ansiosta.
Niin kauan kuin joku kokee olevansa ihminen, hän on ainakin osittain kaikkien ihmisyyttä koskevien lakien alla, ja kaikenlaisten dualististen tilojen alainen: voi olla hyvä terveys tai huono terveys, köyhyys tai vauraus, nuoruus tai vanhuus. Mutta hengellisen olemuksensa oivaltanut ei koe tuollaisia, sillä henki joka on yhtä Jumalan kanssa ei ole ihminen eikä koe tuollaisia asioita. Ei hyvää eikä pahaa, ei vertailuja eikä asteikkoja, vaan vain yksi Oleminen, jumalallinen Oleminen, hengellinen Oleminen - joka Minä olen.
Ainoa keino lopettaa karman sadon leikkaaminen on siis lopettaa kylväminen karman peltoon, ja ainoa tapa lopullisesti lopettaa kylväminen on tunnistaa oma spirituaalinen identiteetti ajallisen ihmisen naamion takana. Silloin ei ole enää jotain inhimillistä minää joka tekisi tekoja rangaistavaksi tai palkittavaksi. On mahdollista, että valaistunut ihminen joskus lankeaa tämän maailman samaistumisiin ja tekoihin. Mutta sekään ei ole ongelma, sillä hän ei koe tekevänsä niitäkään itse, niin kuin ei ihmisten hyviksi luokittelemia tekojaankaan. Sen hyvän mitä teen, tekee Jumala minun ihmisolemukseni kautta, ja sen pahan mitä teen, tekee universaali lihan mieli joka hetkeksi sai minut valtaansa. Tämä itse asiassa koskee kaikkia muitakin kuin valaistuneita, mutta useimmat eivät tiedä sitä, ja siksi se ei hyödytä heitä - he kokevat olevansa henkilökohtaisesti vastuussa kaikesta minkä tekevät ja tämä vastuun tunne manifestoituu heidän kokemuksessaan. Mutta sellaista minää jonka ihmiset luonnostaan kokevat ei pohjimmiltaan edes ole, siksi se ei voi tehdäkään mitään, se on vain valeminä tai illuusio joka on muodostettu kun tietoa syvemmästä Itsestä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin tarvitsisin rukousta.
Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä.
Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea.
Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.
No miksi me sitten ollaan täällä "kärsimässä", jos tämä on vaan joku ankea välitila ja se ydin on jo meissä? Kuolemassahan jätämme tämän ruumiin ja egon (mikä vaikuttaa olevan se valaistumisenkin tarkoitus), joten miksi kuolema ei ole ratkaisu?
Jos kuolema johtaisikin suoraan hengellisen olemuksen oivaltamiseen, se tosiaan olisi ratkaisu. Mutta niin ei ole, vaan henkinen kehitys ajassa jatkuu sitten vaan toisessa kehossa, toisessa rakennetussa egossa siitä mihin edellisessä elämässä jäi. Unet vaihtuvat, mutta unennäkö jatkuu, kunnes jonkin elämän aikana tietoisesti oivaltaa syvimmän olemuksensa.
No miksi meillä sitten on se ydin? Jos siellä ytimessä olemme jo siinä täydellisessä borg-moodissa, niin miksi meidän pitää käydä läpi ties kuinka monta höpöhöpöelämää etsiessämme sitä? Miksi se pitää tietoisesti oivaltaa? Kuka on tämän idioottimaisen leikin takana? Mitä jos minua ei kiinnosta tämä leikki ja päätän tappaa itseni? Teen vakaan päätöksen tappaa itseni aina uudestaan jokaisessa elämässä, jotta en ikinä kasvaisi. Mitä sitten?
Eli tiivistyksenä: miksi meidän pitää käydä läpi näitä elämiä löytääksemme jotain, joka on jo sisällämme?
Valitsija olet Sinä itse, eikä ole ketään muuta. Jos ajattelet itseäsi vain ajallisena ihmisenä, toki silloin voi tuntua että sinut on kiskottu vastoin tahtoasi tähän kokemukseen jossa et halua olla. Ja juuri se on ydinongelma: se että ihmiset eivät tiedä mitä ovat kehon ja ajattelevan mielen tuolla puolen. Olet kuitenkin ikuinen jumaluuden ilmentymä, pohjimmiltaan Kaikki-mitä-on: yksilöllinen ilmentymä ja kaikkeuden kokonaisuus yhtä aikaa. Edes yksilöllinen ilmentymä ei ole kuolevainen, eikä ruumiillinen, vaikkakin se käyttää monenlaisia ruumiita ja mieliä ilmentääkseen luovuuttaan kaikenlaisissa olemassaolon koordinaatistoissa. Nimenomaan ilmentääkseen luovuuttaan: Intiassa sanovat maailman olevan "lilo", jumalallinen leikki. Ei loputtoman luova halua vain lillua ikuisessa ykseydessään ja täydellisyydessään vaan haluaa luoda ja kokea monenlaisia simulaatioita, monenlaisia maailmoja.
Suurin osa valituista olemassaoloista ei ole pääsääntöisesti tuskaa. Ihmistason olemassaoloihin liittyy yleensä aina jonkin verran tuskaa, mutta sittenkin moni on sitä mieltä että se on elämisen arvoista, jopa että ilman synkkiä kokemuksia sitä ei osaisi nauttia hetkistä jolloin ei ole ongelmia. Erilaiset tietoisuuden murroskohdat sisältää usein kyllä kovia kasvukipuja. Itse tulin jo tähän olemassaoloon eksistentiaalisen ahdistuksen ja kaiken turhuuden tunteen saattelemana, täynnä levottomuutta ja ahdistusta lapsesta asti. Niinpä minä aloin etsiä uskonnoista ratkaisua, löytämättä oikein tyydyttävää.
Mutta joku aiemman olemassaoloni minä olisi katsonut sitä minää ja todennut: "onpa sairas ihminen, söisi ja joisi ja naisi ja nauttisi, eikä vatvoisi noita kummallisia synkkiä ajatuksiaan ja etsisi jotain todennäköisesti olematonta Jumalaa". Sillä aiempi minä oli tyytyväinen tähän maailmaan, sen valinta oli nimenomaan kokea tätä maailmaa ja se oli omalla paikallaan. Sitten taas kun sieluni koki nähneensä tarpeeksi ihmisolemassaolon eri puolia, se ajoi etsimään toisenlaista tietoisuuden tasoa, jolloin luonnollisesta ihmisyydestä tuli epätyydyttävää. Mutta olen saanut nähdä että niillä synnytyskivuilla oli tarkoituksensa, ja että kaikella on aikansa, ihmisyydestä ja "tästä maailmasta" nauttimisella, ja niiden ylittämisellä.
Etsivä löytää kirjoitti:
Tähän prosessiin on liittynyt monia sisäisiä oivalluksia, ja yksi niistä on ollut itsearvostuksen puutteen tunnistaminen. Huomasin, että alitajuisesti sabotoin virtauksen sallimista takaisinpäin sillä, että koin olevani jotenkin arvoton ja että minun pitäisi olla parempi ihminen, jotta voisin vastaanottaa siunauksia myös itselleni. "Isällä ei ole suosikkeja", sain sisimmästäni vastaukseksi kun tätä asiaa pohdiskelin. Tämän oivalluksen myötä pystyin luopumaan monista rajoitteista niin itseni kuin muidenkin suhteen, kuten ylemmyydentuntoisesta auttamisen halusta ja vastaanottamisen vaikeudesta. Nykyään pyrin antamaan, kun tuntuu siltä ja ottamaan myös vastaan kun sen aika on, ilman että annan omien mieleni luomien luokittelujen vaikuttaa toimintaani. Joskus se voi tarkoittaa esim. sellaisen ihmisen auttamista, josta en ihmistasolla niin välitä, tai sellaisen ihmisen "jättämistä omilleen", joka on minulle rakas ja tärkeä. Saattaa kuulostaa sydämettömältä jättää ketään ilman apua, mutta joskus on vain parempi antaa toiselle tilaa käydä itse läpi ne asiat, jotka hän on elämäänsä luonut. Henki tietää kyllä, mikä on missäkin tilanteessa parasta, ja sen ohjauksen kuuntelu on vapauttanut minut kaikista yrityksistä muuttaa itseäni tai maailmaa mitenkään. Asiat ovat miten ovat, koska erilaiset tietoisuuden tasot ovat luoneet ne sellaisiksi, ja kaikki ulkoiset paranteluyritykset ovat yhtä tehottomia kuin yrittäisi kantaa vettä kaivoon.
Tosiaan monia pitää kahleissaan ajatus siitä, että hyvä pitäisi jotenkin "ansaita". Usein tähän liittyy vielä käsitys ulkoisesta Jumalasta, joka antaa hyvää hyville ihmisille mutta pidättää hyvän syntisiltä. Mutta Jumala on se, joka antaa sateensa ja aurinkonsa yhtä lailla niin hyville kuin pahoillekin. Jumala ei erityisesti anna kenellekään ihmisille eikä pidätä mitään keneltäkään. Jumala vain ON.
Tästä tuli mieleeni se, kun joskus luin aikanaan helluntailaisena menestysteologia-tyylisestä kirjasta, että Jumala ei ole koskaan jättänyt vastaamatta lastensa tarpeisiin, eikä koskaan jätä. Ja minä ajattelin, että nyt on kyllä hullu väite, kun itsellänikin oli monenlaista kitkaa elämässä ja lisäksi tiesin monia muita (uskoviakin) ihmisiä joilla oli tosi rankkoja vaikeuksia. Silti vaikka epäilemättä olivat rukoilleet oikein tosissaan apua, pyytäneet rukousta muiltakin.
Nykyisin kun en näe Jumalaa itsestä erillisenä, asia näyttää hieman erilaiselta. Ei ole muuta Jumalaa kuin Minä olen, joten ainoa keino millä Jumala voisi pidättää jotain ilmenemästä kokemuksessani on, että minä itse asetan rajoja uskomuksillani ja teoillani. Jos minä haluan olla antamatta hyvää tähän maailmaan, ei ole mitään mikä palaisi siunauksena takaisin ihmisolemukseni siunaukseksi, sillä olen luonut kokemukseeni vääristyneen jumalan joka pidättää itsensä luoduiltaan. Jos minä itse uskon että olen vain pieni ihminen joka kaipaisi armopaloja "ylhäältä", niin sitten olen valinnut sellaisen roolin näyteltäväkseni eikä ole ketään joka voisi valintani kumota. Mutta minä en ole ihminen ollenkaan, olen Jumala, Ilmennyt ("Jumalan poika") ja Ilmentymätön -ja ne Yhtä- ja niinpä en voi odottaa mitään ulkopuoleltani, sillä ei ole mitään muuta kuin Minä (Minä toki ilmenee ajassa lukemattomissa muodoissa).
Ihmiselämän käytännön tasolla toki kaikkia ei voi eikä olisi hyväksikään konkreettisesti yrittää auttaa. Mutta se millä voi aina auttaa tilannetta on muistaa, että tuokin ihminen on Jumala ilmenemässä, samaa olemusta kuin minäkin olen, saman Jumalan lapsi. Hän ei ehkä vielä tiedä sitä, mutta minun tehtäväni on pitää yllä tietoisuutta siitä että ihan jokainen, näennäisesti pahakin, kantaa sisällään Kristuksen siementä ja on siis ydinolemukseltaan pyhä ja hyvä. Vain ihmisyyden rooliasu peittää sen näkyvistä tällä hetkellä, ja sen rooliasun putoamista edesauttaa, jos edes jotkut näkevät hänet hänen hengellisessä tosiolemuksessaan rooliasun takana.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Mutta melko pian tulee päivä jolloin ihminen huomaa, että vaikka tosiaan hänellä nyt on inhimillisesti kaikki ja hän pystyy auttamaan tätä maailmaa ja ihmisiäkin, hänessä edelleen on jonkinlaista eksistentiaalista tyytymättömyyttä aiheuttava tyhjiö. Tämä tyhjiön kokemus lopulta ajaa ihmisen takaisin hengelliseen etsintään, ja johtaa hänessä Kristuksen ylösnousemukseen kuolleista. Hän tietää, ettei tämän maailman parantelu ei enää riitä: ihmeiden näkeminen ja tekeminen ei riitä. On hylättävä henkisesti kokonaan tämä maailma ja käännyttävä Taivasten valtakuntaan joka on sisäisesti meissä.
Henkilökohtainen kysymys. Aloin miettiä tätä kohtaa puheessasi. Itse olen havahtunut suurten vaikeuksien kautta ja kykenen auttamaan myös muita psyykkisen tason ongelmissa. Näen ikään kuin syvemmälle, ihmisen viattomuuden ja rakkauden kaiken takana ja moni minun ympäristössäni on alkanut myös havahtua.
Mutta siunaukset eivät näytä koskevan juuri ikinä omaa, aineellisen tason elämääni. En ole huomannut kuinka asioita parannellaan tämän unen tasolla. Olen edelleen fyysisesti sairas, rahapulassa, jne. ja minulla on muutenkin ollut helvetin vaikea uni/elämä. Heilun kahden horisontin välillä: toisinaan näen ykseyden jossa minää ei ole ollenkaan, välillä taas palaan puuteajatteluun. Inhimillisellä tasolla olen hieman katkeroitunutkin ja vihainen siitä että siunaus ei koskaan kosketa minua enkä osaa manifestoida runsautta elämääni.
Olen sitten skipannut tämän koko manifestoinnin/parantelun, tyyliin pitäkää tunkkinne, ja yrittänyt vaan suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen. Mutta onko taustalla sitten kumminkin vaan syvä pettymys maailmankaikkeutta kohtaan, kun sen hedelmät eivät ikinä näy olevan minulle tarkoitettuja, ja siksi tämä inhottava välitila on kestänyt jo vuosia. Näetkö sinä missä olen menossa ja miten pääsisin eteenpäin? Alan oikeasti kaivata myös unitason vahvitusta siitä että olen oikealla tiellä. Voitko rukoilla minulle kykyä oppia manifestointia ja runsautta?
Et voi palata enää manifestointiin etkä ajallisen tavoitteluun. Se on selvästi otettu sinulta pois, olet kasvanut sen ohi. Oikea tie on se "yrittää suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen". Mitä enemmän pystyt heittämään mielestäsi pois huolen noista ajallisista, sitä vapaammin se mitä annat itsestäsi ulospäin muille heidän siunauksekseen, voi myös palata siunauksena itsellesi.
Tuokin on yksi osoitus siitä, että karman laki ei ole mikään oikea laki, vaan ihmisuskomus: se että tosiaan kautta aikojen ihmisten havainto on ollut että se ei kovin hyvin "toimi". Jo Vanhassa Testamentissa ihmettelivät että miksi hurskas kärsii ja pahantekijä menestyy, vaikka oppi oli että pitäisi mennä toisin. Ratkaisuksi tähän ristiriitaan on otettu sitten kuolemanjälkeinen osa, jossa vääryyksien oletettaisiin tasaantuvan. Mutta ei ole mitään sellaista palkitsevaa ja rankaisevaa jumaluutta joka tasaisi tilejä, vaan karman laki toimii vain siinä määrin kuin siihen uskotaan.
Paradoksaalista on, että usein tosiaan henkisimmät ja herkimmät ihmiset kärsivät siitä eniten, koska he tuntevat eniten syyllisyyttä siitä pahasta mitä ovat tehneet tai jopa ajatelleet. He myös usein uskovat johonkin opetukseen jossa syyn ja seurauksen tai karman lakia opetetaan. Joku joka viis veisaa siitä tekeekö hyvää vai pahaa kunhan nyt jotenkin elää, eikä usko että elämä juurikaan on oikeudenmukaista, voi tosiaan ainakin näennäisesti menestyä hyvin. Se ovatko he sitten onnellisia on eri asia - yleensä sellaiseen tietoisuudentilaan liittyy tietynlaista pysyvää kärsimystä huolimatta siitä että ulkoisessa maailmassa olisi kaikki hyvin, esim. jatkuvaa sisäistä levottomuutta. Joskus se kova ulkoinen tavoittelu on merkkikin siitä että pysähtyä ei voi, koska olo olisi liian paha, mutta kun koko ajan asettaa tavoitteita ja keskittyy täysin niiden saavuttamiseen, pärjää vähän paremmin.