Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko: Minulla on melko häiritseviä kipuja. En pysty nukkumaan kunnolla jne. Miten parannan itseni?
Spirituaalinen tapa olisi saada itsensä näkemään todellisuus, jossa kipua ei ole olemassa, eikä sellaista lihallista, kuolevaista ihmistä joka edes voi tuntea fyysistä kipua. Paradoksaalista kyllä, usein tie tähän kulkee sen kautta, että lopettaa kaikki yrityksetkin parantaa tätä maailmaa - edes omaa kehoa. "Etsii ensin Jumalan valtakuntaa", sitä joka on sisäisesti meissä, ja joka on hengellinen eikä aineellinnen, niin sitten käy kuten Raamattu lupaa, "myös kaikki tämä annetaan teille": sairaudet paranevat, olosuhteet paranevat heränneen spirituaalisen näkökyvyn kautta.
Koska tämä on monille tie joka ei ole välittömästi saavutettavissa, on toki täysin sallittua käyttää kaikkea lääketieteellistä, mentaalista jne apua mitä tämä maailma tarjoaa. Voi myös toki pyytää rukousta toisilta, mutta sekään ei ole takuuvarma tie paranemiseen, koska tulos riippuu vastaanottavuudesta ja siitä mihin pystyy uskomaan. Jeesuskin joutui sanomaan joissain tilanteissa, ettei voinut tehdä mitään ihmeitä ihmisten epäuskon tähden. Ja joka tapauksessa on aina parasta, jos itse herättää itsessään parantavan tietoisuuden tilan, sillä jos nyt tänään saisitkin apua toisen kautta, niin se sama tietoisuudentila joka synnytti tämänhetkisen vaivan, luultavasti synnyttäisi tilalle melko pian jonkin toisen vastoinkäymisen.
Huomasin, että kipu hävisi hetkeksi kun ajattelin mielessäni vahvasti "Se on parantunut nyt". Pyytäisin sinulta rukousta. Onko parasta vain pyrkiä unohtamaan vaiva? Kiitos vastauksesta.
Rukoiltu. Kyllä, on parempi olla "tekemättä pahalle vastarintaa", olla taistelematta sen kanssa psyykkisesti, koska sellainen vain antaa lisää voimaa kipua aiheuttavan vaivan manifestaatiolle.
Onko pyrkimys parantua manifestoimalla myös "vastarintaa"? Anteeksi, jos kyselen itsestäänselvyyksiä, mutta kaipaan neuvoa mitä minun olisi käytännössä parasta tehdä tai olla tekemättä.
Se riippuu tietoisuuden tilasta josta asiaa katsoo. Minulle se olisi, enkä voisi enää mitenkään käyttää tietoista manifestaatiota, sillä sen pohjana on ajatus, että uskoo että todellisuus jossa on jokin puute on totta. Eihän muuten tarvitsisi edes alkaa manifestoida, ellei kokisi että itseltä puuttuu jotain tai sitten on jotain mistä haluaa eroon. Jos minulle tulee joskus sellainen ajatus, se on minulle kuin Jeesuksen kiusaus erämaassa, kiusaus palata takaisin uskomaan illuusioon Todellisuuden näkemisen sijasta. Todellisuuden, jossa kaikki mikä on Isän on myös minun (riippumatta siitä jos tämän illuusion kuvissa hetken näyttää että jotain puuttuu), eikä minun siksi tarvitse pyytää tai manifestoida mitään. Jeesus kieltäytyi manifestoimasta leipiä vaikka hänen oli inhimillisesti katsoen nälkä, koska hän ei suostunut uskomaan illuusioon jossa Jumalan Poika voi olla vailla mitään. Hän totesi että se on valhe ja Saatana, ja ilmoitti elävänsä mieluummin jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee.
Toisaalta kyllä monen maailmankuvasta lähtien manifestointi toimii, ja se on tietyllä tapaa edistyneempi tapa ratkaista ongelmia kuin puhtaasti fyysiset ratkaisut. Siinä kuitenkin noustaan ajatuksesta, että maailma on pelkästään objektiivinen, materialistinen ja mekanistinen siihen näkemykseen, että mieli luo maailmaa, mieli voi vaikuttaa näkyvään maailmaan. Samoin kuin ei ole mitään väärää siinä, jos joku joka ei osaa vielä ratkaista kivun ongelmaa spirituaalisesti ottaa lääkkeen, ei ole siinäkään jos hän ratkaisee sitä manifestoimalla. Mutta sitten jos oma sisin alkaa tuntea vastarintaa sellaista prosessia kohtaan, niin sitä on syytä kuunnella ettei estä omaa edistystään mentaalisesta spirituaaliseen.
Minulla on ollut pitkään vahva jano tietää mitä on tämän todellisuuden lisäksi ja kuka tai oikeastaan mikä minä olen. On myös ollut "sattumia", joiden tiedän olevan merkityksellisiä. Sitten on merkkejä kuten toistuvat numerosarjat katsoessani kelloa yms. Tarot-korttien viestit, jotka osuvat kummasti kohdalleen. Ehkä tämä kipu on riittävä motivaatio, joka saa henkisen etsinnän muuttumaan harrastuksesta sellaiseksi missä tapahtuu edistystä. Manifestointiakin on monesti pitänyt kokeilla, mutta kun....No nyt olisi ainakin tarpeeksi kova syy saada se toimimaan. On siis kyettävä aidosti uskomaan, että on jo parantunut?
Kyllä, uskoa saaneensa jo se mitä tahtoo manifestoida. Toivominen tai haluaminen ei ole tie, sillä kummatkin tarkoittavat että uskotaan että toivottava tai haluttava asia vielä puuttuu, ja niinpä yleensä manifestoituva asia on lisää elämänaikaa jossa asia puuttuu kokemuksesta.
Kaikenlaisia psykologisia kikkoja voi käyttää jotta saa itsensä uskomaan jo saaneensa mitä haluaa, ja eri persoonille sopii erilaiset jutut. Esim. osalle on hyvin tärkeää saada vahva tunnelataus mukaan, ja he saattavat esim. visualisoida itseään nauttimassa siitä asiasta mitä manifestoivat. Itse taas en ole koskaan ollut kovin tunneihminen, enkä kovin visuaalinenkaan, ja minulle manifestointi oli enemmän älyllinen prosessi, jossa tutkin omaa mielensisältöäni ja valitsin mitä sisältöä haluan sisälläni elätellä ja uskoa ja mitä en. Loin myös erilaisia kikkoja eri vaiheissa manifestoijan uraani, esim. alussa saatoin tosiaan visualisoida nieleväni lääkepillerin jos halusin eroon kivusta tai esim. allergiaoireista, ja luoda uskomuksen "puolessa tunnissa lääke vaikuttaa". Sitten menin lepäämään ja koko ajan ajattelin että mikä helpotus että nyt on otettu lääke ja kohta olo on taas hyvä.
Myöhemmin kokeneempana manifestoijana en juurikaan visualisoinut mitään, vaikka useimmat alan oppaat sitä suosittelee. Minä vain älyllisesti määrittelin, ilman ihmeempiä tunteilujakaan, mitä haluan manifestoida, ja sen jälkeen kun olin sen selkästi mielessäni ilmaissut, otin asenteen että homma on niin kuin olisin tilannut uuden auton autokaupasta: on varmaa että se tulee eikä asiaa tarvitse enää miettiä eikä katsella muita autoja, mutta on myös luonnollista että auto ei ihan vielä ole käytettävissäni koska sillä on tietty toimitusaika. Samoin ajattelin manifestoituvista asioista, että ne on tosin jo mentaalisella tasolla olemassa ja on varmaa että ne tulevat materialisoitumaan fyysiseen, mutta tuo materialisoitumisprosessi voi hieman kestää joten ei huolta jos ei vielä näy ko. asiaa arkitodellisuudessa.
Itse jouduin opettelemaan manifestoinnin tosi asteittain ja johdonmukaisella työllä, alkaen ihan pienenpienistä, ei mitenkään yliluonnollisista asioista. Näin ehkä siksi, että minulla oli haittana se että olin menettänyt uskoni kaikenlaisiin uskontoihin ja jumaliin ja tunsin kaikkea yliluonnollista kohtaan epäluuloa. Minun täytyi siis hyvin varovasti ja asteittain aivopestä mieleni edes sille mahdollisuudelle, että voisi olla oikeasti toimiva Vetovoiman lain kaltainen asia. Paljon helpompaa on niillä joiden uskomusmaailma on avoimempi tuollaiselle, ja kaikkein helpointa niille jotka jo valmiiksi ajattelevat että näkyvä todellisuus on mielen heijastus tai manifestaatio.
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko? Ja valaistumisesta ja karmasta keskustellaan joka sivulla? Tairaa olla vääeä otsikko?
Onko noilla termeillä niin väliä? Minulle valaistuminen tarkoittaa samaa kuin mitä traditionaalisemmin on kutsuttu uudestisyntymiseksi ylhäältä. Ja karma on se syyn ja seurauksen laki, jonka Raamattukin ilmaisee: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää".
Mutta totta on että fundamentalistikristittyjen mielestä en ole kristitty ollenkaan, mikä tuomio on tullut useiden mystikoiden osaksi kautta aikojen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko: Minulla on melko häiritseviä kipuja. En pysty nukkumaan kunnolla jne. Miten parannan itseni?
Spirituaalinen tapa olisi saada itsensä näkemään todellisuus, jossa kipua ei ole olemassa, eikä sellaista lihallista, kuolevaista ihmistä joka edes voi tuntea fyysistä kipua. Paradoksaalista kyllä, usein tie tähän kulkee sen kautta, että lopettaa kaikki yrityksetkin parantaa tätä maailmaa - edes omaa kehoa. "Etsii ensin Jumalan valtakuntaa", sitä joka on sisäisesti meissä, ja joka on hengellinen eikä aineellinnen, niin sitten käy kuten Raamattu lupaa, "myös kaikki tämä annetaan teille": sairaudet paranevat, olosuhteet paranevat heränneen spirituaalisen näkökyvyn kautta.
Koska tämä on monille tie joka ei ole välittömästi saavutettavissa, on toki täysin sallittua käyttää kaikkea lääketieteellistä, mentaalista jne apua mitä tämä maailma tarjoaa. Voi myös toki pyytää rukousta toisilta, mutta sekään ei ole takuuvarma tie paranemiseen, koska tulos riippuu vastaanottavuudesta ja siitä mihin pystyy uskomaan. Jeesuskin joutui sanomaan joissain tilanteissa, ettei voinut tehdä mitään ihmeitä ihmisten epäuskon tähden. Ja joka tapauksessa on aina parasta, jos itse herättää itsessään parantavan tietoisuuden tilan, sillä jos nyt tänään saisitkin apua toisen kautta, niin se sama tietoisuudentila joka synnytti tämänhetkisen vaivan, luultavasti synnyttäisi tilalle melko pian jonkin toisen vastoinkäymisen.
Huomasin, että kipu hävisi hetkeksi kun ajattelin mielessäni vahvasti "Se on parantunut nyt". Pyytäisin sinulta rukousta. Onko parasta vain pyrkiä unohtamaan vaiva? Kiitos vastauksesta.
Rukoiltu. Kyllä, on parempi olla "tekemättä pahalle vastarintaa", olla taistelematta sen kanssa psyykkisesti, koska sellainen vain antaa lisää voimaa kipua aiheuttavan vaivan manifestaatiolle.
Onko pyrkimys parantua manifestoimalla myös "vastarintaa"? Anteeksi, jos kyselen itsestäänselvyyksiä, mutta kaipaan neuvoa mitä minun olisi käytännössä parasta tehdä tai olla tekemättä.
Se riippuu tietoisuuden tilasta josta asiaa katsoo. Minulle se olisi, enkä voisi enää mitenkään käyttää tietoista manifestaatiota, sillä sen pohjana on ajatus, että uskoo että todellisuus jossa on jokin puute on totta. Eihän muuten tarvitsisi edes alkaa manifestoida, ellei kokisi että itseltä puuttuu jotain tai sitten on jotain mistä haluaa eroon. Jos minulle tulee joskus sellainen ajatus, se on minulle kuin Jeesuksen kiusaus erämaassa, kiusaus palata takaisin uskomaan illuusioon Todellisuuden näkemisen sijasta. Todellisuuden, jossa kaikki mikä on Isän on myös minun (riippumatta siitä jos tämän illuusion kuvissa hetken näyttää että jotain puuttuu), eikä minun siksi tarvitse pyytää tai manifestoida mitään. Jeesus kieltäytyi manifestoimasta leipiä vaikka hänen oli inhimillisesti katsoen nälkä, koska hän ei suostunut uskomaan illuusioon jossa Jumalan Poika voi olla vailla mitään. Hän totesi että se on valhe ja Saatana, ja ilmoitti elävänsä mieluummin jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee.
Toisaalta kyllä monen maailmankuvasta lähtien manifestointi toimii, ja se on tietyllä tapaa edistyneempi tapa ratkaista ongelmia kuin puhtaasti fyysiset ratkaisut. Siinä kuitenkin noustaan ajatuksesta, että maailma on pelkästään objektiivinen, materialistinen ja mekanistinen siihen näkemykseen, että mieli luo maailmaa, mieli voi vaikuttaa näkyvään maailmaan. Samoin kuin ei ole mitään väärää siinä, jos joku joka ei osaa vielä ratkaista kivun ongelmaa spirituaalisesti ottaa lääkkeen, ei ole siinäkään jos hän ratkaisee sitä manifestoimalla. Mutta sitten jos oma sisin alkaa tuntea vastarintaa sellaista prosessia kohtaan, niin sitä on syytä kuunnella ettei estä omaa edistystään mentaalisesta spirituaaliseen.
Vierailija kirjoitti:
Voiko eläin olla valaistunut? Tai ovatko oikeastaan kaikki eläimet valaistuneita siinä mielessä että elävät enemmän tässä hetkessä?
Kadulta pelastettu koira tai kissa voi toipua ja olla onnellinen, ihmisenä minä pelkään jatkuvasti että kerran koettu kärsimys toistuu, pahenee jne. En uskalla enää edes toivoa parempaa. Ja sitten kun pelkään tulevaa, niin ajattelen että tästäkin negatiivisuudesta saa rangaistuksen.
Eläimet ja pienet lapset tosiaan ovat lähempänä taivasten valtakuntaa kuin keskivertoaikuinen, juuri koska he elävät hetkessä ja luottamuksessa maailmaan, omiin vietteihinsä jne. Eläimiltä voi oppia paljon läsnäolon taidosta ja myös asioiden hyväksymisestä ilman henkistä vastarintaa. Kuinka tyynesti eläimet ottavat vastaan jopa sairautensa ja kuolemansa, tai kumppanin tai omien pentujen kuoleman.
Meillä kasvatettiin koiria kun olin lapsi, ja ajattelin silloin että se on eläinten tunne-elämän puutteellisuutta että ne eivät niin kauheasti reagoineet kuolevaan pentuun, uusiin koteihin pienenä vietäviin pentuihin, sairauden aiheuttamaan toimintakyvyttömyyteen (muistan erään munuaissairauteen kuolleen joka otti kaiken ilman edes vikinää, kunnes eräänä yönä nukkui pois sänkyyni). Ihminen on taipuvainen luonnostaan ihailemaan tunteilua ja draamaa, joka on ihmiselle ominaista, ja ajattelemaan että eläin on jotenkin alempi kun on "vailla tunteita". Mutta ei, juuri tuo hyväksyminen on asia joka ihmistenkin olisi hyvä oppia, ja jota monet henkiset opettajat opettavat. Olla rasittamatta itseään taistelemalla sisäisesti sellaista vastaan jolle ei mitään voi, ja elää nykyhetkessä.
Valaistuminen - perimmäisessä todellisuudessa sellaista ei tarvita, sillä kaikki ovat jo ykseyden tilassa. Valaistumista tarvitaan vain tästä tietoisuuden unesta, jossa ihmiset elävät, ja johon he ovat onnistuneet vetämään osin myös eläimet. Eläinten vaistomainen yhteys olemisen Lähteeseen tosin ei koskaan ole täysin poikki kuten ihmisellä voi olla, mutta osana ihmisten illuusiota nekin kokevat olevansa fyysisiä olentoja, jotka kuolevat, haavoittuvat, sairastuvat, tuntevat tuskaa. Siksi Raamattu sanookin että koko luomakunta odottaa kuin synnytystuskissa Jumalan lasten ilmestymistä - sitä että ihmiskunta suuremmassa määrin herää tai valaistuu. Silloin eivät enää muutkaan olevaiset joudu olemaan mukana unessa, jossa ne nähdään esim. raatelevina petoina (sellaisia ei ole tosiolevaisuudessa, jossa ei ole kuolemaa eikä aineellisen ravinnon tarvetta) tai materiaalisina ja kuolevaisina kehoina.
Pääsee kyllä. Tie on spirituaalisten aistien avautuminen - sana spirituaalien on tosin siinä mielessä huono että nämä aistit voi olla auki sellaisillakin jotka ei mistään hengellisyydestä ole kiinnostuneita ollenkaan.
Jokainen joka kokee tuota ahdistusta on jo prosessissa jossa sielu pyrkii murtautumaan läpi uusien hengen aistien kanssa. Lyhyt se prosessi ei aina ole, tosin harvoilla niin pitkällinen kuin itselläni, joka 8-9-vuotiaana jo ahdistelin tuota asiaa, ja lähes 30 vuoden päästä vasta sain nähdä mitä on Todellisuus ehdollistuneen mielen ja ihmisaistien kuvien takana. Omaa kehitystäni haittasi paljon se, että alkuun ajauduin fundamentalistisen uskonnollisuuden pariin, ja kesti tosi kauan päästä irti sen ehdollistamista ajatusmalleista sittenkään, kun olin jo muodollisesti eronnut helluntaiseurakunnasta. Totaalisen uskon menon kautta täytyi mennä.