Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Todellisuus. Olen idiootti joka osaa syyttää omista teoistaan vain muita ja projisoida inhonsa muualle kuin itseeni. Elän idiootissa ihmiskunnassa, jossa ihmiset pahoinpitelevät, raiskaavat, tappavat, heittävät happoa toistensa naamalle, syyttävät muita omasta vammaisuudestaan. Kaikki mitä ihmisessä ja itsessäni näen on rumaa ja likaista. Tämä ei liene sitä hengellistä näkökykyä mistä Mystikko on puhunut. Aiemmin näin lian lähinnä toisissa, nyt erotan sen itsessäni. Tämä on Helvetti. Miten täältä pääsee pois????
Näet sen, mitä ihminen on "lihan mukaan", illuusiossa, kokiessaan olevansa erossa Kokonaisuudesta. On totta että se ei ole kaunista nähtävää, ja sekin on totta, että lihan puolesta sinä itse ja me muut olemme pohjiltamme ihan samanlaisia, vaikka "lihallisuuden" ilmenemismuodot vähän vaihteleekin yksilöittäin, samoin ilmenemisen taso. On toisaalta universaali Yksi, ja universaali "lihan mieli" tai ehdollistuminen tai kollektiivisten uskomusten joukko, joten ihmiset ovat yhtä sekä jumaluuden että ihmisyyden tasolla.
Tavoite on nähdä tuon naamion läpi, siihen mitä ihminen on puhtaassa Olemisessaan. Joskus se on helpompi ensin nähdä vaikka pienistä lapsista ja eläimistä (tai vaikka kehitysvammaisista, joista täällä puhuttiin hiljattain), ja vähitellen laajentaa näkemystään aikuisiinkin. Usein täytyy tehdä tietoista ajatustyötä sen kanssa, että jos näkee jonkun hahmon joka tuntuu pahalta, likaiselta, rikkinäiseltä tai puutteelliselta (ja tämä koskee myös itseä), niin kieltää tällaisen illuusion esim. vetoamalla siihen että Jumala loi kaiken mikä on, ja kaikki minkä Jumala loi on hyvää. Jos jokin tai joku ei näytä hyvältä, vian täytyy olla näkijän näkemisessä, ei todellisuudessa.
Se voi tuntua aluksi epärehelliseltä kieltää näkyvä "todellisuus", mutta mikään ei tule kokemuspiiriimme muuten kuin tietoisuutemme kautta, ja jos tietoisuus on täynnä vääristäviä suodattimia kuten uskomuksia että minä tai joku muu ihminen on paha tai ruma tai tyhmä, niin siitä tulee todellisuus minkä koemme. Ensin pitää poistaa vääristävät ja rajoittavat suodattimet, niin sitten näkee Todellisuuden. Luonnolliset aistit tai ihmismieli ei sitä näytä, vaan ne näyttävät enemmänkin eksternalisoidun projektion omasta uskomusmaailmastamme.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin joskus aiemmin tänne kysymyksen alkoholinkäytöstä ja kommentoit silloin, että se ei ole tapa jota kannattaa pitää yllä, siis noin suurinpiirtein... Minähän en juonut usein, mutta humalahakuisesti kylläkin. Monet kerrat oli vuosi tai ylikin alkon maistamisen välissä.
Vielä muutaman kerran tuon ajatustenvaihdon jälkeen tuli käytettyä alkoholia päihtymistarkoitukseen. Vaihtelevalla tuloksella, koska ei se tahdo yleensä nousta päähän millään lailla. Pohdiskelin myös suhdettani juomiseen ja aloin oivaltaa millaisena välineenä sitä olen kautta aikojen käyttänyt, eli sosiaalisena kainalokeppinä tilanteissa ja ympäristöissä, joista en oikein pidä (=juhlat joissa muut juovat, vapaa-ajan ns. rentouttavat tapahtumat joissa koen olevani vastakkaisen sukupuolen arvioitavana).
Meneminen noihin tilanteisiin ei ole minulle pakollista, eikä juominen tehnyt niistä miellyttävämpiä. Lisäksi rahan laittaminen juomiseen rupesi tuntumaan kerta kerralta huonommalta "sijoitukselta". Järkevämpää olisi vaikka repiä seteleitä.
En ole koskaan ollut absolutismin kannattaja, mutta viimeiset kuukaudet pelkkä ajatus minkään alkoholijuoman juomisesta aiheuttaa vastenmielisen olon. Jotain tässä ilmeisesti on tullut prosessoitua.
Selvästi hyvää kehitystä, koska olet käyttänyt alkoholia lähinnä sietämään itsellesi tekemääsi väkivaltaa. Itsekin aikoinaan tein tätä: muistan miten ääri-introverttina ihmisenä inhosin kaikkia työpaikan tiimiytymispäiviä ja muita kohelluksia, mutta ajattelin, että jos "menovettä" löytyy, niin eiköhän sen kestä. Jossain vaiheessa sille tuli stoppi ja aloin hankalaksi ihmiseksi joka sanoi, että ei kiitos, kieltäydyn rallipäivästä tai kuplafudiksesta tai naurujoogasta ja mieluummin vaikka päivystän konttorilla. Se oli paljon parempi ratkaisu, koska silloin en tehnyt väkivaltaa sille ihmiselle joka olin, kaikkine ominaisuuksineni. Eikä minulle työpaikallakaan mitään huonoa käynyt vaikka noin "änkyröinkin".
Ystävästäni puheenollen: on mielenkiintoista, että Mystikko on jo pariin otteeseen maininnut, ettei henkisyys välttämättä liity millään tavalla tietoiseen spirituaaliseen etsimiseen. Tämä ystäväni on henkisin ihminen, jonka tunnen, vaikka hän on pesunkestävä ateisti. :D Minulta itseltäni meni kauan edes huomata tämä asia, kun olin itse niin jumiutunut tietynlaisiin henkisiin määritelmiin ja käsitteisiin.
Oma isäni on tuollainen ihminen. Rauhallinen, hiljainen perusinsinööri. Agnostikko jota ei ole koskaan mikään henkisyys kiinnostanut. Mutta todella pieniegoinen ja syvällinen ihminen, mitä asiaa monet ei huomaa, kiinnittäessään huomionsa niihin jotka puhuvat enemmän ja tuovat itseään esiin enemmän. Jotkut voivat jopa ajatella että hän on vähän ujo raukka tai jopa yksinkertainen älyllisesti, kun on niin tyytyväinen tavallisessa arkihetkessä ettei kauheasti mitään tavoittele.
Kehitysvammaiset ovat yhtä lailla Jumala ilmenemässä lihassa kuin kaikki muutkin, ja jos keskittyy heidän hengelliseen olemukseensa, ei sitä niin edes huomaa että kyseessä on kehitysvammainen "lihan mukaan".
Itse ehkä joskus aikaisemmin olin enemmän sellainen että tunsin jonkinlaista iloa, rauhaa ja läpi hohtavaa pyhyyttä hauraiden ja sairaiden ja pienten lasten ja vanhusten lähellä, mutta nykyisin se ihmisyyden ulkokuori harvemmin merkitsee mitään mihinkään suuntaan. Mikä on siinä mielessä hyvä, että voi nähdä jumalallisen olemuksen myös niissä, joita muut sanovat ärsyttäviksi narsistisiksi kusipäiksi tai rikollisiksi. "Niin niin, tällä hetkellä sinulla on tuollainen rooli, mutta ei se minua hämää, tiedän mikä olet, Jumala lihaan tulleena, elävän Jumalan poika."
Hyvin tavallista. Usko helposti loppuu jos asia on hyvin tärkeä. Se on vähän kuin se vanha juttu, jossa köydestä sanotaan, että se kestää 80 kg, ja normaalitilanteessa henkilö luottaa siihen. Hän voisi hyvin rohkaista vaikka 70 kiloa painavaa henkilöä luottamaan köyteen, ilman epäilystäkään siitä etteikö se kestäisi kun valmistaja on kerran niin sanonut. Mutta entä jos hänen täytyy laskeutua rotkoon sen varassa itse? Tai vielä pahempaa, pistää puolisonsa tai lapsensa laskeutumaan? Yhtäkkiä vaikuttaakin että painomarginaali on kovin pieni, ja entä jos juuri tämä köysi onkin maanantaikappale joka ei ihan kestäkään luvattua painoa...
Paine onnistua usein sabotoi uskoa ja sitä kautta manifestoitumista. Olisi hyvä saada jotenkin tuotua tärkeisiinkin asioihin sellaista leikin tuntua, joissa oikeastaan vain testailee manifestaation rajoja ja mahdollisuuksia, eikä maailma kaadu jos ei onnistukaan. Itselleni aina paras tapa oli sellainen leikkijän ja tutkijan asenne, jossa oikeastaan saavutettava aineellinen tulos oli sivuasia, tärkeintä oli katsoa mihin kaikkeen manifestoimalla pystyy.