Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Oletteko Mystikko ja muut ystävät lukeneet Jed McKennan kirjoja (Valaistumistrilogia, Kaiken teoria)? Hänhän sanoo olevansa valaisutnut ja kuvaa kirjoissaan "henkisen autolyysin" menetelmän, jolla voi päästä selville todellisuudesta, ts. kaiken illuusioluonteesta ja non-duaalisesta perimmäisestä todellisuudesta.
Minustä kirjat ovat vaikkakin kiinnostavia, myös kokolailla masentavia. Hän sanoo periaatteessa, että todellinen totuus on ikuinen, muuttumaton ei-mikään, jossa ei voi "olla". Niinpä on palattava illuusioon, jonka tietää nyt illuusioksi, ja josta on siten mennyt "maku". Hän kuvasi sitä jotenkin niin, että "löydät itsesi yksin huvipuiston (= illuusio) tyhjältä parkkipaikalta ja ihmettelet, miten pääsisit takaisin sisään". Hän ei "suosittele totuutta kenellekään,koska sillä ei olemuita hyviä puolia kuin se, että se om totta". Jotenkin näin. Tyylinsä on sarkastinen, ja toki kirjoissa on "hyvääkin", mutta itselleni välittyi aika masentava perustuntuma. Kannattaakotäältä "huvi-" tai "huvittamattomuspuistosta" edes pyrkiä pois?
Tuo kuulostaa enemmän sellaisen kuvaukselta, joka on vielä vahvasti kiinni rajallisen olennon aistien ja mielen maailmassa. Ihmismielestä Todellisuus todellakin on ei-mitään, tylsää liikkumattomuutta, tyhjyyttä, mutta se johtuu vain siitä että ihmismieli on tottunut kokemaan aineellisia, ajallisia ja psyykkisiä asioita, ei Ikuisuutta.
Spirituaaliset aistit näyttävät toisenlaisen todellisuuden, mutta sitä on mahdoton kuvailla sanoin, koska se on niin vierasta sille maailmalle mistä ihmisten kieli ja ajattelu on syntynyt. Siihen voi vain viitata vertauksin, kuten sanoa, että se on kaiken sisältävä tyhjyys (mikä tekee siitä kaikkea muuta kuin tyhjää). Se todellakin on kaikki ja sisältää kaikki maailmat, mutta ihmismieli joka mittaa aikaa ja muutosta, ei voi nähdä sitä, vaan näkee vain tympeän liikkumattoman tyhjyyden.
Todellisuus tai Jumala ei koskaan ole myöskään pelkästään Ilmentymätön, vaan aina myös Ilmennyt, mutta tämä ei välttämättä vaadi että yhdenkään olennon täytyy elää illuusioissa. On mahdollista myös tiedostaa kaiken olevaisuus ilman aikaa, ilman muutosta, ilman tarvetta luoda eriytyneitä aistien tai mielten maailmoja.
Vierailija kirjoitti:
Olen aika varovainen silloin, kun totuutta ja hyvyyttä aletaan tarjota jonkin ihmisen tai jumaluuden, tai minkä tahansa hahmon kautta. Olen sitä mieltä, että aiheen käsittelyyn ei tarvita mytologisia hahmoja ja ne usein vievät turhan paljon huomiota itse asialta. Ihan samalla lailla se ihminen, joka jakaa toisille tietoa, päätyy (joskus tahtomattaan) yleisön nostamana jalustalle.
Ehkä se on inhimillistä kiinnostua enemmän hahmoista, jumaluuksista ja oppaista jotka toimivat opettajan roolissa, kuin sanomasta, mikä heillä on. Tämä keskustelu itsessään on jo näyttänyt, että kun Mystikko ei ole täällä käynyt, niin osa kokee siitä jonkinlaista hätääntymistä. Vähän kuin vauvat joiden äiti ei tulekaan paikalle.
Mystikko on antanut vastauksia jo niin moneen asiaan tämän ketjun mittaan, että se on minun mielestäni enemmän kuin riittävästi vastaamaan myös uusiin kysymyksiin. Eipä siellä, ettenkö ilahtuisi jos hän ilmaantuu takaisin kommentoimaan. En oikein osaa tätä muotoilla, mutta minusta on erin tervettä vierottautua henkisestä opettajasta ja tutkia totuutta ja ilmiöitä omaan arvostelukykyyn luottaen.
Niin, jossain zeniläisissä kirjoituksissa sanotaan: jos tapaat Buddhan, tapa Buddha. Se on vähän sama kuin Jeesuksen sanat, että hänen täytyy mennä pois että Henki voisi tulla. Kenenkään ei koskaan ole tarkoitus jäädä riippuvaiseksi mistään opettajasta, ei ihmisenä ajassa elävästä, ei edesmenneestä (ei edes Jeesuksesta tai Buddhasta), eikä muunlaisesta olevaisesta jota pidetään ihmistä henkisesti korkeampana.
On aika jolloin tarvitsee kirjoja tai opettajia tai konkreettista johdatusta, ja on aika jolloin pitää kävellä itse vetten päällä, ilman uskoa siihen että auktoriteetin voima auttaa.
Nro 14 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 14:n kuulumisia, kun niitä kyseltiin:
Välitilassa edelleen. Haluaisin, voi kuinka haluaisinkin keskittyä hengellisen tien kulkemiseen, mutta materiaalisessa maailmassa kaikki on sekaisin ja vie huomioni. Jos ei olisi perhettä ja velvollisuuksia niin voisi antaa velkojen mennä ulosottoon ja muuttaa johonkin maakuoppaan, mutta valitettavasti tämä ei ole mahdollista. Taloudellinen tilanne siis sakkaa mutta muutama muukin asia on.
Tokihan sekava ulkoinen maailma on vain sisäisyyteni heijastumaa? Pitäisihän minun se jo tietää. En vaan osaa edetä tässä asiassa - antaudunko ja keskityn sisäisiin asioihin, vai jatkanko taistelua ja yritän parantaa asioita tietoisesti luomalla? On niin pelottavaa päästää irti kontrollista.
Taidat itsekin tietää, että mystikko sanoisi, että pitää vain antautua ja keskittyä Sisäisiin asioihin. Haluaminen työntää tavoitetta poispäin. Myös edellisellä sivulla jotkut käsittelivät sitä, että paras lopputulos tulee irtipäästämisestä, muuten haluaminen ja pelko työntävät tavoitetta poispäin.
Tiedän, se on vaikeaa. Kirjoitin juuri yllä, että se on vaikeaa, jos se asia menee liian iholle, eli on liian tärkeää. On helpompaa antaa asioiden olla, kun ne eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä. Eli tästä päästään siihen, että asioita ei saisi luokitella ja arvioida. Ei ole tärkeitä asioita, on vain asioita.
Ehkä minä olen väärä ihminen tässä neuvomaan, kun itsekään en ole päässyt niistä asioista eroon, joista haluaisin. Tosin, ne asiat kuuluvatkin toisen ihmisen päätäntävaltaan tai tietoisuuteen (esim. Lapseni migreenin haluaisin paranevan). Siksi yritän vain ylläpitää luottamuksen fiilistä, että asiat kyllä järjestyvät, kun on aika. Ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät vähintään yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin minun oma kontrollifriikkyteni pystyisi.
Ap
Palaan tähän nyt, kun otin tehtäväkseni pysyä läsnä ja rauhassa, meditoida ja rukoilla päivittäin sekä elää elämääni tietoisesta läsnäolosta käsin, tuomitsematta ja liikoja murehtimatta. Tai siis harjoitella näitä kaikkia, koska helppoa tämä ei ole.. :) Olen kiertänyt tämän asian ympärillä koko tämän ketjun olemassaoloajan eli pitkään. Kontrollista luopuminen on vain ollut liian pelottavaa, tai jotain.
Annoin itselleni viikon aikaa olla murehtimatta mistään ja kääntyä vain itseeni. Niinpä vaan pieniä ihmeitä alkoi tapahtua ympärilläni. Eikä oikeastaan edes ihmeitä, vaan ihan luonnollisia seurauksia sille, etten murehtimisella ja draamalla luo lisää sekasortoa ympärilleni.
Harjoittelua tämä silti on, koska olen kovin kontrolliin ja murehtimiseen taipuvainen. Murehtimistakin hankalampaa on hyväksyä se tila, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään - ei 'hyvää' eikä 'huonoa'. Tätä olemisen tilaa on aiemmin täyttänyt mm. vauvapalstailulla ja somessa roikkumisella, lohtusyömisellä, rahapelaamisella ja vastaavalla. Myöskin vetovoiman lakia ja manifestaatioita obsessoimalla, unelmakarttoja laatimalla jne. Odottamisella, varsinkin odottamisella. Sen ajattelulla, että 'sitten kun x, niin olen onnellinen'. Mutta eihän se 'sitten kunin' toteutuminen tuota kuin hetkellisen nousun ja hyvän olon, sitten alan haikailla seuraavaa asiaa.
Rukoilen joka aamu voimaa pysyä tässä ja nyt, tuomitsematta. En myöskään kamppaile haluja ja toiveita vastaan - nekin ovat luonnollinen osa ihmisen elämää tässä ajassa. Enkä tavoittele heräämistä tai valaistumista, en jumalallista yhteyttä enkä hengellistä näkökykyä. Meditoidessa mieleeni piirtyi kuva ulkoisesta todellisuudesta sydämeni ja mieleni tuottamana projektiona. Että se, mitä tunnen ja mitä ajattelen, tuottaa ulkoisen kokemismaailmani. Hiljaisuudesta nousi myös kehotus keskittyä näihin kahteen kiintopisteeseen ja elää elämää niistä käsin.
Uskominen vetovoiman lakiin on oikeasti tehnyt pakkomielteisyyteen taipuvaiselle mielelleni aika lailla haittaa. Näen nyt selkeästi, miksi elämäni on viime vuosina ollut sellaista kuin on. Eikä vetovoiman laissa tai siihen uskomisessa sinänsä ole mitään pahaa. Mutta jos kokee jatkuvasti, että elämä on kamppailua omia ajatuksia vastaan ja että unelmiensa eteen täytyy nähdä jatkuvan visualisoimisen, kiitollisuuden, 'värähtelyiden' ja minkä lie vaiva, sitä tulee myös luoneeksi lisää.
Nro 14
Tämä juuri...kun oikein alkaa miettiä ja keskittyä omiin ajatuksiinsa niin sitten vasta alkaakin ahdistaa
Salaisuus on siinä, että ei saa ajatella. Ajatukset pitää pysäyttää ja katsoa sisäänpäin siihen hiljaisuuteen. Kun ei mieti mennyttä, niin ei masenna. Kun ei mieti tulevaa, niin ei pelota.
Ap
Näin, tai oikeastaan pitää ymmärtää, että ajatukset ovat vain mielen höpinöitä. Itse pystyn hiljentämään mieleni tehokkaammin, kun en yritä väkisin hiljentää ajatuksiani, vaan suhtaudun ajatuksiin ymmärtäväisesti - kuin höpöttävään pikkulapseen. Myös viisi oikein syvää hengitystä auttaa ohjaamaan tietoisuuden lempeästi muualle.
Kuinka monesti vietämme ajatuksissamme aikaa menneisyydessä, jota ei ole koskaan tapahtunut, tai tulevaisuudessa, joka ei tule koskaan tapahtumaan? Ja kun asiaa oikein ajattelee (heh), ymmärtää, ettei mikään ole koskaan tapahtunut menneisyydessä eikä mitään tule tapahtumaan tulevaisuudessa: kaikki tapahtuu aina tässä nyt-hetkessä.
Tuo on tosiaan yksilöllistä mikä toimii mielen hiljentämiseen. Itselläni aina toimi parhaiten auktoriteettiaseman omaksuminen mieleen nähden ja vain sanominen sille: nyt minä kuuntelen, en puhu (edes sisäisesti), ole siis hiljaa. Jollain toisilla taas mieli alkaa entistä enemmän piinata aloittamalla salakavalasti sisäisiä höpinöitään jos mieltä yrittää tuolla tavoin määräillä. Silloin on parempi ottaa vain etäisyyttä mielen puheeseen, jos se suinkin onnistuu: monelle se on tosin vaikeaa, mielen sisäinen puhe imee huomaamatta huomion itseensä.
Mutta lopulta meditaatiossa on aina niin ettei "omat" ajatukset tai "oma" keho ole enää mitään erityistä, ne ovat vain yksiä havaintoja tietoisuuden kentässä, ilman mitään erityisiä tunnelatauksia tai kiintymyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Näen illuusioluonteen juuri edellä mainitulla tavalla ja tajuan että ulkoinen on sisäisen heijastusta. Kaoottisella mielellä on kaoottinen elämä. Hahmotan siis illuusioluonteen kokonaisuutena.
Mutta kaikkea en kuitenkaan ihan ymmärrä. Jos minulla on jalka kipeä, niin onko kipu illuusio, vai koko jalka? Teen just nyt ruokaa, eli mikä tässä on se illuusio - mikä tässä on minun heijastumaani? Kattila, sähkö, yleinen ilmapiiri vai minä itse?
Tätä en hahmota.Ap
Pohjimmiltaan se kaikki on illuusiota. Illuusiota on jo se, että olet ihminen, sellaisena kuin tämä maailma ihmisen näkee: aineellinen, rajallinen, kuolevainen. Samoin kuin on illuusiota tämä ajan ja paikan ja materian rakenteeseen perustuva maailma.
Niinpä sekin, että jos kipeä jalka paranee, vaikka spirituaalisen ymmärryksen kautta, on lopulta vain epämiellyttävän illuusion vaihtamista miellyttävämpään. Terve aineellinen keho ei ole perimmäinen totuus sen enempää kuin sairaskaan, vaikkakin perimmäisen totuuden edes osittainen näkeminen johtaakin miellyttävämpiin tämän maailman illuusiokuviin - olosuhteisiin.
Mitä voi sanoa siitä, mikä on? Siihen viitataan sanoin henki tai spirituaalinen, tai ydinolemus, tai ilmentymätön joka on kaiken ilmenneen ydin ja lähde, mutta ongelma on siinä, että vaikka nämä sanat herättävät tunnistamisen kokemuksia niissä jotka ovat nähneet sen mihin ne viittaavat, muille ne ovat vain turhauttavia epämääritelmiä. Niinpä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tavoitella hengellisten aistien heräämistä, niin että näkee itse sen mikä on Perimmäinen, ja mistä kaikki illuusioiden maailmat ja olemisen tasot ovat eri tietoisuuden tasojen kautta tulkittuja vääristymiä.
Sitä tuskin kukaan tavoittelee ennen kuin on kauhea sisäinen pakko. Mutta jossain vaiheessa se pakko tulee vastaan jokaiselle - jos ei tässä elämässä, niin jossain toisessa.
Itselläni oli hyvin lyhyt se aika jona erilaiset illuusiot jaksoivat kiinnostaa. Tämä ihmisten tavanomainen tietoisuuden taso menetti kiinnostavuutensa jo kun olin nuori, mistä seurasi masentuneisuutta, ahdistusta ja elämänhalun menetystä. Jossain vaiheessa opin meditoidessa kokemaan muita illuusioita, mikä oli jokusen vuoden hienoa. Kaikissa mahdollisissa maailmoissa olisi tutkimista satojen ihmiselämien ajaksi, mutta minua riivasi aika pian ajatus siitä, että minua ei kiinnosta kävellä unesta toiseen, harhatulkinnasta toiseen, että minun on pakko nähdä Todellisuus. Se on kuin olisi mielisairas joka tietäisi että kärsii harhoista, mutta ei vaan millään pääse niistä ulos. Kun yksi harha loppuu, alkaa toinen harha, ja harhojen vaihtelu alkaa ahdistaa.
Lopulta se ei ole edes niinkään että ihminen näkisi tai kokisi Todellisuuden. Hän ON Todellisuus. Se on kaikkien mystisten perinteiden perusoivallus, riippumatta siitä millaisella mytologisella kuvastolla tai sanastolla se ilmaistaan. Minä olen se joka minä olen. Ja se on Jumalan nimi. Ja Jumala on Kaikki-mitä-on.