Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan menettänyt kyvyn kiintyä ihmisiin. Erityisesti romantiikka on kuihtunut pois tunne-elämästäni kokonaan.

Ystäviä minulla on muutama. Mutta ystävyys käsitteenä on muuttunut epätodelliseksi. On kuin ympärilleni olisi vuosikaudet kasvanut kehä, joka hylkii ihmisiä. Olen kyllä aina kokenut olevani jotenkin outo ihmisten joukossa ja olen aina kulkenut paljon yksin ja pärjännyt yksin.

Nuorena ihastuin helposti. Näin oli vielä avioeron jälkeen. Mutta iän myötä olen muuttunut päinvastaiseksi ja vuosiin en ole kiinnostunut kenestäkään.

Myös halu tutustua johonkin ihmiseen ja ehkä ystävystyä on hävinnyt vuosia sitten. Jotenkin tähän liittyy se, että minulla ei ole annettavaa ja myös kokemus että helpoimmalla pääsee kun ei sotkeudu ihmisiin.

Läheisiä minulla on vähän. Tuntuisi väärältä sanoa, että sitäkin tärkeämpiä. He ovat, mutta se ei tunnu missään. Tämä kuulostaa varmaan kylmältä. Kyse on kuitenkin siitä, että olen muuttunut ylityyneksi ja suunta tähän on ollut näkyvillä aina.

Ylityyneksi - kenen näkökulmasta? Tämän maailmanko, jonka mukaan ihmisen kuuluu riippua toisissa ihmisissä niin ystävyyden kuin romanttisen rakkaudenkin kautta, ja olisi jotenkin epänormaalia olla henkisesti itsellinen ja ketään kaipaamaton. 

Varsinkin henkisen tien kulkijoilla osalla tie on niin suureen riippumattomuuteen ilmenevistä muodoista, että kiintymyksiä toisiin ihmisiin ei synny. Itselläni on näin ollut vuosia: en koe erityisemmin olevani "ihminen" eli kehon ja mielen muodostama kuolevainen olento, ja siksi minun olisi mahdotonta muodostaa suhteita, jotka toimivat erillisyyden ja "olentouden" pohjalta. Ei se ole mitenkään ahdistava tai huono tila, vaan päinvastoin, jos ei usko tämän maailman aivopesua siitä mitä kaikkea ihmisellä pitäisi olla (ihmissuhteita, rakkaussuhde jne) ja mitä pitäisi tuntea ollakseen normaali tai hyväksytty.

Toisaalta on toki paljon ihmisiä jotka jossain sisimmässään oikeasti kaipaisivat toisia, aidosti eikä vain yhteiskunnan aivopesun kautta, mutta jokin pelko tai trauma estää. Silloin yksi mahdollinen (ja yleisin) ratkaisu on etsiä apua, niin sisältään kuin ulkopuoleltaan, siihen miksei enää uskalla luottaa ihmisiin tai tunne oloaan mukavaksi ihmisten seurassa. Mutta on niitäkin, jotka tässäkin tilanteessa ovat päätyneet siihen, että eivät enää etsi ihmissuhteita, vaan elävät sen kanssa että heiltä puuttuu ne, eikä sekään valinta johda automaattisesti jatkuvaan onnettomaan oloon, jos valinta on tehty tietoisesti ja sen elämänalueen puute hyväksytty täysin, samaan tapaan kuin vastoin tahtoaan lapsettoman täytyy joskus hyväksyä tilansa ja jatkaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko pyytäisin sinulta rukousta puolestani. On todella paha olla. Olit oikeassa kun viimeksi  pyysin samaa sinulta eri tilanteessa. Loin uusia vastoinkäymisiä edellisten helpottaessa. Silti toivoisin neuvoa sinulta tähän tilanteeseen. Uskon sinun kyllä näkevän mistä on kyse.

Rukoilen puolestasi.

Vierailija kirjoitti:

Hei! Kiva, että tämä ketju on vielä täällä. Olen lueskellut tätä aina välillä ja joskus kysynytkin jotain. Täältä saa hyvin perusteltuja ja näin ulkopuolisellekin ymmärrettäviä vastauksia.

Itse olen aika maallinen ja minua kiinnostaakin eniten vetovoiman lailla saavutettavat parannukset tässä elämässä. Olen pyöritellyt itsekseni muutamia kysymyksiä, joihin en ole sattunut löytämään yksiselitteisiä vastauksia, joten ajattelinpa kysäistä vielä täältä teiltä. 

Näissä vetovoimajutuissa aina annetaan ymmärtää, että maailma on loputtoman runsas ja voi tarjota kaikille kaikkea, kuten juuri hyväosaisuutta ja sen mahdollistamaa helppoa ja ihanaa elämää. Miten tämä kuitenkin suhtautuu ympäristöongelmiin? Yleensä noissa sanotaan jotain sinne päin, että maailmassa riittää kyllä jokaiselle isoja taloja, hyvä työpaikka, ihana puoliso ja mahdollisuus matkustella, ja tosiaan jokainen maailman ihminen voisi halutessaan manifestoida noita, ja jokaisella on yhtä suuri oikeus kaikkeen. Miten tämä voi "oikeasti" olla mahdollista? Eihän kaikki voi vaan elää miten haluavat, kun maapallolla on rajallisesti tilaa. Matkustelu saastuttaa, eikä kaikki voi saada hyväpalkkaista työtä (jonkun on tehtävä hanttihommat), ei kaikki voi saada hyväluonteista, hyväpalkkaista ja hyvänäköistä puolisoa, sillä eihän suurin osa ihmisistä täytä noita kriteerejä...  

Itse uskon myös siihen jollain tasolla, että olisimme valinneet omat olosuhteemme ennen syntymäämme. Mitä jos tulikin valittua "huonosti", voiko valintoja ylipäätään näin jälkikäteen muuttaa?

Aivan pohjimmiltaan manifestoinnin näkemys on, että sellainen materialistinen aineellisuus, kuin mihin maailma uskoo, ei ole totta, siis se ajan ja paikan maailma, jossa resursseja on rajallisesti. Mutta käytännössä useimmat uskovat materialistiseen maailmankuvaan, ja nekin jotka eivät usko, elävät edelleen maailmassa jossa enemmistö muista uskoo. Käytännössä tuo, että miten on mahdollista kaikkien saada mitä haluavat, johtuukin siitä, että ihmiset eivät vain halua samoja asioita. On paljon ihmisiä, joita ei kiinnosta esim. matkustelu tai aineellinen vauraus erityisemmin. Esim. itselleni matkustelu oli aina suorastaan kauhistus ja ahdistuksen paikka, ja oli vaikea ymmärtää miten jotkut haluavat tehdä sitä "huvikseen", silloinkin jos ei työn takia ole pakko.

Se mitä ihminen on valinnut itse kehitystehtäväkseen ei oikeastaan ole koskaan "huono" valinta, vaikka tilapäisesti voi siltä tuntuakin. Haastaviin kehitystehtäviin kuuluu väistämättä huonoja tuntemuksia ja ahdistusta, mutta niissä ei voi edistyä ellei kestä läpi muutoskipua. On kuitenkin mahdollista hylätä liian ahdistavaksi ja vaativaksi osoittautunut kehitystehtävä ja elää tavanomaisempaa elämää. Näin pääsee monesta vaikeudesta, mutta ihmistä voi piinata tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden tunne, vaikka elämä sinänsä olisi mukavaa.

1223 kirjoitti:

Näen terveydellisten ongelmien syntyvän jostain pintaa syvemmällä olevista ristiriidoista joita en osaa paikantaa tai korjata. Fyysinen oire on vain pinnallinen muoto jonka henkinen ongelma ottaa, eikä oireen hoitaminen materian tasolla kuin enintään siirrä kohtaa josta kärsimys "tulee ulos" kehollisessa kokemuksessa. Eli olen tässäkin asiassa ikään kuin maailmojen välissä, uskon fyysiseen kokemukseen vain joiltain osin ja pystyn helpottamaan oloa vain sellaisin keinoin joiden vielä uskon toimivan ja auttavan.

Lääketiede on alkanut näyttää niin absurdilta ja nurinkuriselta, että yleensä vain välttelen vaivoistani puhumista jotten joutuisi tilanteisiin joissa saattaisin möläyttää mitä lääkäreistä ja lääketieteestä yms. oikeasti ajattelen.

Ajatuksia olen "uudelleenohjelmoinut" ja joitain pahimpia ajatusmalleja saanutkin kitkettyä. Mielen tasolla ajatuksilla ajatuksia vastaan kamppailu kuitenkin on käynyt veden kantamiseksi kaivoon, varsinkin nyt kun motivaatio pyrkiä mihinkään on tyrehtynyt. Uskomuksista ja ehdollistumisista versoo aina uusia ajatuksia jotka pitäisi ruotia ja seuloa läpi. Mutta mistä ne ajatukset voivat keskenään tietää, mitä niistä tulisi preferoida? Täytyisi kai nousta niiden yläpuolelle, mutta tätä etäisyyttä ajatuksiini en saa otettua.

Ratkaisu ei lopulta löydy ajatusten tasolta, eikä edes tunteiden tasolta, vaikka esim. vaihtoehtolääketieteen parissa onkin usein tapana etsiä syitä ns. psykofyysisestä yhteydestä, niin että tietynlaiset ajatukset tai patoutuneet tunteet aiheuttaisivat tiettyjä sairauksia tai vaivoja. Kuten olet huomannut, tuosta tulee tosiaan helposti loputon suo, vähän samaan tapaan kuin helposti käy ihmisillä, jotka alkavat ratkoa psyykkisiä ongelmiaan penkomalla menneisyyttään. Moni on huomannut, että kaappien luurankovarastot on loputtomat, kun niihin luurankoihin alkaa oikein huomiotaan kiinnittää.

Ratkaisu on tuntea itsensä ajatusten, tunteiden ja kehon tuolla puolen. Se kuulostaa siltä, että se olisi lähes mahdotonta, mutta loppujen lopuksi se ei ole, ei kellekään. Jos ihminen tuntee olemassaolonsa, sen että on tietoinen (vaikka kivusta), niin keskittymällä siihen puhtaaseen olemisen tai tietoisuuden tunteeseen, pyrkimättä eroon kivusta mutta myöskään uppoutumatta siihen, vähitellen samaistuminen tietoisuuden kohteisiin vähenee ja loppuu. Kun alussa ajatusvirrat, kivut, emootiot imevät koko tietoisuuden mukaansa, vähitellen sitä huomaa olevansa ikään kuin tietoisuuden tila, jossa on kohteina erilaisia aistimuksia ja tunteita ja ajatuksia. Tilatietoisuuden myötä pystyy eriytyneenä katselemaan kaikkea mitä tiedostaa, ja vähitellen niistä katoaa samaistumisen tunne, tunne että ne ovat "minun". Jos nyt tietoisuuden kentässä on kipua, niin se on yksi neutraali kohde muiden joukossa, se ei ole minun kipuni sillä Minä olen tietoisuuden avara tila, taivas, joka ei samaistu pilviin joita sillä kulkee, tulee ja menee.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko on käsitteellinen ristiriita. Toisin sanoen, jos olet kristitty et voi olla mystikko ja kääntäen. Tietysti on ihmisiä, jotka eivät käsitetä tätä ristiriitaa ja pitävät itseään sekä kristittyinä että mystikoina. He palvovat tietämättään Saatanaa.

Minä olen se mikä olen, leimojen tuolla puolen, vain Oleminen. Keskustelun vuoksi on käytettävä leimoja, vaikka sellaisia kuin kristitty mystikko, mutta ei niillä ole lopulta kauheasti merkitystä. Eikä mikään leima voi kuvata ketään ihmistä, hänen tosiolemustaan, tyhjentävästi. Jos joku sanoo että olen saatananpalvoja, silti koen olevani vain Oleminen, tai jos joku sanoo minun olevan guru, en sittenkään koe itseäni sisäisesti erilaiseksi.

Minun käsitykseni itsestäni ei ole riippuvainen siitä, mitä muut minusta ajattelevat, sillä se käsitys perustuu vain siihen, että tiedän mitä olen, ja se mitä olen ei ole kuvattavissa millään leimoilla, se ei mahdu uskontojen muotteihin. Uskontojen nimillä voi kuvata vain ajatusrakennelmia, verrata mihin käsitteelliseen laariin esitettyjen ajatusten kokoelmat parhaiten sopivat. Mutta ajatukset tulevat ja menevät, ne ei ole Minä.