Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Hei Mystikko, tästä aiheesta on ehkä kyselty jo aiemminkin, mutta kysynpä kuitenkin! On ihmisiä, jotka kertovat esimerkiksi nähneensä enkeleitä koko elämänsä ajan. Onko tällaisissa tapauksissa kyse ns. erilaisista suodattimista jotka ovat virittyneet eri taajuudelle kuin muiden ihmisten? Lopultahan nämäkin ovat vain illuusion eri muotoja, mutta aihe kuitenkin kiinnostaa, koska luin joskus innokkaasti Lorna Byrnen kirjoja.
Useimmiten on tosiaan kyse siitä, ettei ihmismieleksi sanoittu rajoittava uskomusten ja havaitsemisen tapojen kokoelma ole aivan yhtä rajoittava kuin ihmisillä yleensä. Tämä voi olla tarkoituksella opeteltua tai spontaanisti tuleva asia, joka tapauksesta ja havainnoista riippuen tulkitaan mielenterveyden ongelmaksi tai kuten Lorna Byrnen tapauksessa, luontaisena taipumuksena enkelien tason havaitsemiseen.
Ongelma näissä eri tasojen havaitsemisessa varsinkin silloin kun se on spontaania eikä järjestelmällisen opettelun tulosta on, että tulkinnat on usein kovin inhimillistäviä - se mitä aistitaan muulta tasolta kuin materialistisen olemassaolon tasolta, usein tulkitaan esim. ihmisten uskonnollisen tai muun uskomuksellisen kuvaston (esim. ufot, luonnonhenget) mukaan. Tässä usein käy niin että todellisuus jota ei ymmärretä puetaan pukuun joka ymmärretään, mutta siinä samassa se vääristyy. Ongelma on pienempi niillä, jotka esim. meditaatiossa järjestelmällisesti opettelevat aistimaan erilaisia olemisen tasoja, koska he ovat tietoisia siitä mitä omalle tietoisuudelleen ja mielelleen tekevät ja miten mielen sisältö vaikuttaa havaitsemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Kah, mystikko - mitäs olet tehnyt tällä välin? Mitä uutta sinun elämässäsi on?
Ap
Ulkoisella tasolla eipä juuri mitään, ei ainakaan mitään sellaista mihin kiinnittäisin erityisesti huomiotani, koska sellaiset asiat vaan virtaavat lävitse automaattisesti, niin että minulla on koko ajan kaikki mitä tarvitsen, mutta se ei erityisesti herätä ajattelua tai tunteita (ei edes se mitä maailma sanoo menetyksiksi).
Henkinen elämäni on alkanut manifestoitua viime aikoina tavalla, jota ei voi peitellä. Tai voisi, mutta koen etten saa. Olen aina pitänyt jotenkin tärkeänä olla normaali, ei mitenkään huomiota herättävällä tavalla erilainen. Ja silti viime aikoina olen päätynyt esim. töissä spontaaneihin asioihin jotka ovat johtaneet kysymyksiin siitä, että mikä minä olen (johon vastasin: The owls are not what they seem, pöllö- ja ufohymiöllä ;) ) ja muutenkin huomattavaan huomion keskipisteenä olemiseen vähän joka paikassa silti, vaikken tekisi mitään järin erikoista. Kai minun täytyy hyväksyä vähitellen julkisempi rooli, koska muu vaatisi luonnollisen ilmenemisen tukahduttamista ja sullomista väkivalloin sen rajoihin, mitä muut odottavat ja pitävät normaalina.
Vierailija kirjoitti:
Tilasin tästä ketjusta inspiroituneena goddardilta useamman pikku kirjasen. Se pointti niissä tuntuu olevan on se, että meidän tärkein tehtävä ihmisenä on olla vastuussa meidän omista ajatuksista ja tunnetiloista. Ettei jäisi jumiin negatiiviseen, pelkoon ym. Ja että se osa meissä joka tavallaan haluaa velloa pelissä ja vihassa on se sielunvihollinen/paholainen tms .
Ja se on vaikeaa ylläpitää vain positiivisia ajatuksia. Ainakin minulle on. Ja sitten on kolikon toinen puoli. Ne jotka opettavat että on aidosti annettava tunteiden tulla. Ja vain tarkkailtava niitä tunteita ja ajatuksia, oli ne sitten pelkoa, katkeruutta tai mitä ikinä.
Olen aina ihan hukassa tämän kanssa. Että nyt kun moni asia pelottaa, niin annanko se pelon vaan olla. Jotenkin samalla kuitenkin etten ihan samaistuisi siihen, vai alanko nyt vaan ikään kuin pakolla ajattelemaan jotain myönteistä? Ja kun kuitenkin se Goddardkin opettaa että aito tunne tai usko pitäisi olla. Muuten se on turhaa. Jos ainoa aito tunne tällä hetkellä on masennus ?!
Tässä kohtaa on se ristiriita joka on manifestoinnin maailmankuvan ja omani välillä: manifestointi perustuu ajatuksilla ja tunteilla koettuun todellisuuteen vaikuttamiseen, ja on totta että sillä tasolla se toimii. Mutta kun alkaa uskoa, että ajatukset ja tunteet ovat Voima, niin niistä voi tulla myös voima kielteiseen, silloin kun niitä ei pystykään hallitsemaan.
Toinen vaihtoehto on uskoa, että ihmisajatukset ja tunteet eivät ole mikään voima - voi esim. uskoa että ne on vain ohimeneviä ailahduksia jotka ei vaikuta mihinkään, tai että ne eivät ole voima koska Ykseyden takia ei ole kuin yksi todellinen Voima, Jumala. Mutta kieltämättä: tämä tuhoaa tietoisen ajatuksilla manifestoinnin mahdollisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Miten uskoa jaksaa pitää yllä, kun pelko tulee mukaan? Pelko, että tilanteeni muuttuu huonommaksi tai menetän lapseni tai mieheni. Tiedämme hyvin, että mystikko sanoisi, ettei saa kiinnittyä muotoihin, ja ego siinä vain pelkää että kuolee... mutta silti!
Ap
Se pelko tulee menemään itsestään ohi, ja siihen liittyy omanlaistaan pelkoa ja haikeutta siitä, että onko inhimillistä olla niin kiinnittymätön edes rakkaisiinsa tai omaan elämäänsä. Mutta kiinnittymättömyys ja pelon puute ei aiheuta rakkaudettomuutta, vaikka inhimillinen mieli niin pelkää, koska sen mielestä on väistämätöntä että jos jostain välittää, sen katoamista pelkää.
Itse en muuten harrastanut yhdessä vaiheessa ollenkaan uskon ylläpitämistä sen suhteen että tämän maailman tasolla mikään menisi hyvin, ja koin sen helpottavaksi. Jos esim. pelkäsin sairautta, taloudellista menetystä tai läheisen menetystä, huokasin vaan, että sellainen paska maailma tämä on, totta kai niin voi käydä minullekin kun kerran näen että niin ihan reaalisesti käy ihmisille koko ajan muutenkin. Ja sitten käännyin etsimään sitä valtakuntaa, joka ei ole "tästä maailmasta", koska tässä maailmassa ei ollut mitään pysyvää, mitään etsimisen arvoista.
Tämä tosiaan on hankala asia, koska henkisellä tiellä tietyllä tapaa ei saisi hyväksyä todellisuutta totaalisesti, koska jos sen hyväksyisi, miksi tavoittelisi esim. valaistumista tai henkistä heräämistä. Toisaalta jos sisäisesti kovasti vastustaa sitä, mitä havaitsee kullakin hetkellä (ja jokainen ihminen luonnostaan näkee maailman jossa on sekä iloa että surua, elämää että kuolemaa: dualistisen maailman), se estää perille pääsemistä ihmismielen kuvien ja aistimusten takaiseen todellisuuteen jossa tuskaa ei ole. Illusoristen kuvien todellisuus vain vahvistuu sitä enemmän mitä enemmän niitä vastustaa, tai myöskin: rakastaa, pelkää, inhoaa.
Siksi olisi hyvä jos voisi oppia asenteen, jossa ei niin kauheasti kiinnity kaikkeen siihen katoavaiseen ja vaihtelevaiseen, mitä ajallisen elämän tasolla liikkuu. Sitä voi katsoa kuin absurdia näytelmää, jolla ei lopulta ole niin kovin suurta merkitystä, ja siksi sen "näytellyistä" draamoista ei jaksa tehdä kovin isoa numeroa. Itse kunkin uskomusmaailmasta ja maailmankatsomuksesta riippuu, millainen ajattelutapa toimii siinä, että toisaalta pääsisi eroon tämän maailman mukaan tempoilemisesta, mutta voisi silti taustalla säilyttää jonkin sellaisen vaiston, joka sanoisi, että mutta kuitenkin on jotain muutakin, ja haluan löytää sen.
Itselleni ajan myötä kävi niin että tämän maailman tapahtumat näyttivät siltä kuin katsoisin elokuvaa, hyvin dramaattista elokuvaa, mutta jotenkin syvempi minä sanoi siitä kaikesta vain "turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta". Se sanoi niin myös omista oloistani, esim. ahdistuksistani ja masennuksistani. Nekään eivät enää kauheasti liikuttaneet. Tämä tapahtui jo ennen kuin olin nähnyt vilaustakaan perimmäisestä todellisuudesta, ja niin elin aikani tilassa, jossa en oikein pitänyt tätä maailmaa merkityksellisenä enkä oikein edes todellisena, mutta en kokemusperäisesti tiennyt että mitään muutakaan oikeasti on, vaikka kovin toivoin että olisi.