Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mystikko (jos vielä luet tätä ketjua):
Onko ihminen itse Jumala, vai onko ihminen Jumalan poika, luotu Jumalan kuvaksi?
Jotkin mystiikan opettajat puhuvat ihmisestä Jumalana, ja tämä ajatus tuntuu minusta jotenkin vaivaannuttavalta. Ja yksinäiseltä! Sittenhän ihminen kantaa yksin koko maailman taakkaa harteillaan.Entä mitä on synti ei-dualistisesta maailmankäsityksestä lähtien?
Ensimmäinen kysymys on: mikä on ihminen? Minun näkökulmastani sellaista, mitä ihmiseksi sanotaan, ei olekaan, se on illuusio, vääristynyt näkemys Jumalasta ilmenemässä. Ihmisen sanotaan olevan kuolevainen, rajallinen, tarvitseva, kaikesta muusta erillinen 'kappale', joka on monenlaisten voimien armoilla. Ei Jumala eikä Jumalan Poika -jotka ovat Yhtä- ole sellaista. Eli jos kysyt ns. luonnolliseen ihmiseen samaistuneena, onko samaistumisen kohteesi (rajallinen, kuolevainen olento) Jumala vai Jumalan Poika, niin sanon ettei se ole kumpaakaan, vaan se on harhakuva. Kuin katsoisi enkeliä ja näkisi harhoissaan kivipatsaan, tai jopa demonin.
Mutta kyllä se ydin on sekä Isä että Poika, se joka oli ennen Abrahamia, ja joka ei ole luotu vaan on ollut aina olemassa ykseydessä sen kanssa, joka on Kaikki-Mitä-On. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala - ei kahta, vaan yksi. Jos ajatellaan sellaisen ihmisen kokemusta, joka on oivaltanut ja kokenut tämän ikuisen olemuksensa, niin Isä ja Poika ovat hänessä yhtä, mutta hän ajoittain samaistuu toiseen ja ajoittain toiseen. Hän voi toisaalta samaistua ilmenevään ja liikkeessä olevaan, joka on Poika, tai sen ikuiseen ja muuttumattomaan Lähteeseen, joka on Isä.
Mutta ei nämä ole erillisiä, se on kuin olisi Erie-järvi ja Niagaran putoukset: ei Niagara ole mitään muuta kuin Erie-järveä valumassa painovoiman vaikutuksesta rotkoon, se on järven vettä liikkeessä. Luonnollinen ihminen on vähän kuin putous, joka ei tajua että sen takana on valtava järvi, ja niinpä se koko ajan pelkää loppuaan, sitä että virtausta ei ehkä enää kauaa riitä. Samoin moni ihminen ei tiedä että hän on todellisuudessa se paikka jossa Jumalan täyteys virtaa ilmenemiseen ja toimintaan, ja siksi ei ole sellaista vaaraa, että elämä, voima, viisaus, rauha, tai mikään tarvittava koskaan loppuu. Ja ihmiset jotka eivät tiedä mitä ovat todellisuudessa (Jumala lihassa tai ilmenemässä), manifestoivat sellaisen illuusion johon uskovat, ja sitten sanovat että tämä aistittu todellisuus jotenkin todistaisi heidän erillisyytensä ja rajallisuutensa - vaikka se päinvastoin on projektio heidän uskomuksistaan.
Maailman taakka - ei sellaista ole. Taakkoja on vain illuusioissa ja unissa. Niistä taas on tarkoitus herätä, eikä sotkeentua niihin sillä tasolla, että uskoisi niiden olevan totta ja yrittäisi parannella niitä.
Perisynti on dualismin uskomus, Jumalasta ja kaikesta muusta rajallisuuden uskomus ja ei vain uskomus vaan ennen kaikkea kokemus. Siitä sikiää koko se maailma jota ihmiset pitävät todellisuutena, kuoleman ja kilpailun ja ailahtelevan onnen ja tuskan maailma, ja kaikenlainen epäeettinen toiminta jota ihmiset harjoittavat taistellessaan olemassaolostaan ja asemastaan ja onnestaan tässä maailmassa. Synti ei ole 'paha' siksi, että joku jumala siitä suuttuisi, vaan siksi että se aiheuttaa kärsimystä kokijoilleen, ja estää näkemästä todellisuutta niin kuin se on. Se on kuin diagnoosi, jonka on tarkoitus auttaa tajuamaan sairautensa ja sitä kautta etsimään hoitoa. Ja kun sitä hoitoa etsitään, kovinkaan tehokasta ei ole omin voimin yrittää juuria pois yksittäisiä huonoja hedelmiä elämästään, vaan kirves olisi parasta viedä puun juureen, erillisyyden ja rajallisuuden kokemuksen ytimeen.
Vierailija kirjoitti:
Ap linjoilla.
Viittaan viesteihin 1252 ja 1253: olen yrittänyt lukea ihmeiden oppikurssia, mutta ymmärrän siitä vain kymmenen prosenttia. Tuo intuition kuunteleminen on kyllä paras tapa, mutta siinä on kolme ongelmaa. Ensimmäinen on se, ettei erota intuitiota egon äänestä. Toiseksi kyllä erottaa, mutta ei pääse eroon egon uskomuksista. Kolmas ongelma on se, että ne egon tunteet ja uskomukset jyräävät kaiken muun alleen.
Itse olen viime aikoina miettinyt seuraavaa: yks päivä tajusin, kuinka Minä on kaikessa. Kaikkialla. Jokaisessa solussa ja happimolekyylissä. Eli jos näin on, Minän pitää olla myös minun kehossani, käsissäni, jaloissani, sydämessäni.
Mutta - myös egoni on tässä samassa kehossa. Jos Minä on kaikkialla, niin eikö sen pidä olla myös egossani? Miksi sitten egoni pullistelee, pelkää tai tahtoo voimakkaasti? Tässä päättelyketjuni murenee....
Tämä on pohjimmiltaan sama kysymys kuin että jos Jumala on ääretön ja hyvä, miten voi olla pahaa. Sillä ääretön tarkoittaisi että hyvän on oltava joka paikassa, ei voisi olla yhtään pistettä missä olisi mitään muuta, koska pistekin vailla Jumalaa tarkoittaisi ettei Jumala ole ääretön.
Vastaus on, että pahaa, tai egoa, ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat illuusioita. Kuitenkin jokaisen on löydettävä tämä totuus kokemusperäisesti itse, se ei auta että joku toinen sanoo että näin on - sitä ei vaan pysty uskomaan koska omassa kokemusmaailmassaan koko ajan kokee egon ja/tai ulkoisen pahan vaikutuksia. Egon suhteen kysymys jota tulee kysyä itseltään on: mikä tai kuka on se, joka tuottaa egon ajatukset tai tunteet? Etsijä kyllä tiedostaa egoon liittyvät ajatukset ja niitä seuraavat tuntemukset, mutta mikä on se entiteetti joka ne tuottaa? Vanha mestarien viisaus on, että ei mikään. On vain ne ohimenevät ajatukset ja tunteet, mutta niiden tuottajaa ei löydy mistään: ei kehon mistään osasta, ei hienovaraisemmilta astraalisilta tasoilta, ei mistään. Kun tämän oivaltaa kokemuspohjaisesti, egon perusta romahtaa. Kuka on kahlinnut sinut? Ei kukaan - olet siis vapaa.
Aina kun siis ego voimaperäisesti tahtoo jotain, tai valittaa jostain, kysy kuka se on joka tahtoo tai joka vastustaa?
Vierailija kirjoitti:
Tästä on muistaakseni puhuttu ketjussa aiemmin, mutta mikä on Mystikon suhden Ihmeiden Oppikurssiin? Myös muiden ketjulaisten ajatukset kiinnostavat.
En ole koskaan lukenut sitä kokonaan. Yritin joskus selata siitä alkua, ja omaan makuuni se oli käsittämättömän sekavaa ja kryptistä tavaraa. Tiedän että itselleni se ei koskaan olisi voinut olla tie hengelliseen heräämiseen. Mutta se ei tarkoita ettei se voi jollekin muulle olla, ainakin jossain vaiheessa. Eli jos oma intuitio tuntee siihen vetoa, siihen voi hyvin paneutua.
On myös mahdollista se, että Ihmeiden Oppikurssi on jollekin vain kiinnostuksen herättäjä, mutta sen jälkeen alkaa kaivata suorempia opetuksia. Esim. tunnen henkilön, joka oli hyvin innoissaan Ihmeiden oppikurssista, mutta päätyi vuosia sitä luettuaan ja harjoitettuaan siihen mitä "Etsivä löytää" kuvaa myös, tunteeseen että herääminen on aina "sitten kun", eikä sitä sitten kun päivää taida koskaan tulla. Sen jälkeen hän löysi intialaisen Ramana Maharshin opetukset omaksi nykyiseksi tiekseen.
Sitä mitä olen itse Maharshia lukenut, niin lasken hänen opetuksensa yhdeksi selkeimmistä metodologioista. Mutta siinä on monelle vähän sama ongelma kuin Tollessa: kun asia on niin yksinkertainen, monen on vaikea pitäytyä harjoittamisessa, ja niinpä he unohtavat koko jutun kirjan lukaistuaan, eivätkä siksi koe sitä mihin menetelmä tähtää.
Maharshi opettaa kahta vaihtoehtoista tietä, jotka molemmat tähtäävät egon tuhoon: joko omistautumisen tie, jossa kaikki valta annetaan Jumalalle ja luovutaan omasta tahdosta täysin. Ei edes haluta terveyttä ennemmin kuin sairautta, vaan tapahtukoon Herran tahto. Toinen tie sopii niillekin jotka eivät usko Jumalaan tai eivät pysty luopumaan tahdostaan: tutkia suoraan mikä Minä olen. Pysytellä olemassaolon tuntemuksessaan, työntäen sivuun sen psyykkisen ja fyysisen rakennelman jota yleensä ihmiset sanalla minä kuvaavat. Ja koska olemassaolo ON Jumala, se on Kaikki-mitä-on, olemisen tutkimusmatkailija päätyy olemisen alkulähteelle ennemmin tai myöhemmin. Mutta kun se ei tapahdu vain kirjan lukemisella, moni ei jaksa harjoittaa kauaa mitään niin muodotonta ja yksinkertaista kuin oman olemisen ja sen lähteen tutkiminen.
Lisään vielä tuohon klo 8:10 laittamaani viestiin, että miksei voisi olla ihanaa kokea rakastuminen ihmiseen ja ihmissuhde, jossa molemmat arvostavat toisiaan. Sen tapahtumatta jääminen ei kuitenkaan vähennä mitään elämästäni.
Tämä on hyvä tila: ei vältä ja pelkää ihmissuhdetta pelkojensa takia, mutta toisaalta ei koe oman onnellisuuden ja elämän tarkoituksen olevan riippuvainen ihmissuhteista. Se on vapautta.
Olen hahmottanut pienestä asti elämän valintoina, jossa usein toisella puolella on sosiaalisiin odotuksiin sopeutuminen ja toisella oma henkinen hyvinvointini.
Itse katkoin jossain iässä lähes kaikki siteeni ihmisiin, ja niin pääsin sosiaalisista odotuksista ja sain olla mitä olen. En vaan kokenut mitenkään istuvani siihen muottiin, jota esim. sukulaiset minulta odottivat, enkä kokenut että voisin saada tai myöskään antaa mitään sellaisissa pinnallisissa ihmissuhteissa, jotka perustuvat esim. sukujuhlissa uteluun siitä, joko minulla on mies ja lapsiakin jo pitäisi tehdä, tai juoruiluun ihmisistä jotka uskalsivat elää eri tavalla kuin ko. piirin kunnollisuuden käsitys määräsi. En usko että kukaan on tuntenut oikeasti syviä sydänsuruja siitä, etten enää käy esim. suvun häissä joissa noita puhutaan - eiväthän he ole koskaan oikeastaan minua tunteneetkaan.
Tosin ei toki välien laittaminen poikki kokonaan ainoa vaihtoehto ole, eikä se kannatakaan jos kuitenkin itse haluaa niiden ihmisten seuraa tai arvostusta.
Tämä on syy miksi itse en ikinä halveksi manifestointia: se on kuitenkin edistystä siitä ihmiskunnan vallitsevasta uskomuksesta, että ihmisaistein näetty ja koettu todellisuus on objektiivinen reaalitodellisuus, johon voi vaikuttaa vain sen maailman lakeihin perustuvin keinoin. Tämä uskomus on niin vallitseva, että se voi imaista mukanaan varsin pitkälläkin henkisellä tiellä olevan ihmisen, ja silloin voi olla hyvä muistaa, että ei, olen jo kokenut manifestoinnin kautta sen että kokemusmaailma on tietoisuuden heijastus eikä jotain ulkopuolista jonka armoilla olen.