Kristitty mystikko

Minä lähdin purkamaan tätä varovasti ns. Vetovoiman lain harjoittamisen kautta. Jumalaan en uskonut siinä vaiheessa, mutta olin jossain määrin avoin kokeilemaan, missä määrin omaa ajatusmaailmaa muuttamalla voisi vaikuttaa siihen miten elämä menee. Olihan se luonnollisestikin järkevää, että esim. se että koin olevani toivottoman huono matematiikassa saattoi johtua siitä että olin lapsena omaksunut sellaisen uskomuksen ja sen takia puolivillaisesti, jo valmiiksi luovuttaneena, yrittänyt tehdä mitään matemaattista. 

Lähdin alkuun ihan luonnollisista asioista, jotka eivät edellyttäneet kykyä uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Esim. jos lakkaisin koko ajan ajattelemasta "minulla on paniikkihäiriö ja sosiaalinen fobia" ja alkaisin nähdä itseni erilaisena, tapahtuisiko jotain? Tai jos luopuisin ajatuksesta että matematiikka vaatii erityislahjoja joita minulla ei ole, ja korvaisin sen uskomuksella "kuka tahansa pystyy oppimaan matematiikka kunhan tekee sinnikäästi töitä ja opettele perusasiat lannistumatta". Minulla se toimi aika pian, aloin tarttua asioihin valoisammalla mielellä, ja tosiaan, tämä erilainen mielentila tehdä johti aivan eri tuloksiin kuin ennen. 

Vähitellen laajensin kokeilujani mystisempiin Vetovoiman lain asioihin, sellaisiin joista monet tästä asiasta kirjoitetut kirjat puhuvat: visualisoi joku tietty asia ja usko jo saaneesi, ja katso miten se materialisoituu. Pienistä asioista, jotka eivät vaadi juurikaan uskoa vaan jotka voi selittää epäilevälle rationaliselle mielelle sattumaksikin, isompiin. 

Omalla kohdallani nämä kokeilut johtivat lopulta takaisin hengelliselle tielle, mutta ei enää koskaan samalla tavalla kuin aikoinaan, jolloin uskoin että tuolla ylhäällä on joku tyyppi joka toisaalta rakastaa mutta toisaalta on vähän arvaamatonkin, saattaa heittää helvettiin jos mokaa erityisesti väärillä uskomuksilla. Sellaisesta uskonnollisuudesta olin jo päätynyt agnostismiin ajat sitten eikä se olisi voinut oikein millään palata. Kuitenkaan henkisyys tai hengellisyys ei ole välttämätöntä siihen, että voi parantaa elämäänsä muuttamalla ajatus- ja tunnemaailmaansa, ja sitä millainen elämä ulkoisestikin on. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?

Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.

Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.

Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.

Kun mä en halua minnekään ajallisen tuolle puolen. Koko ajatus siitä että kärsimys olisi jotenkin kehittävää ja sielun valinta, tuntuu niin keinotekoiselta, keksityltä lohdukkeelta. Sielun perustila olisi muka olla onnellinen mutta jostain tuntemattomasta syystä meidät laitetaan kärsimään monia elämiä ennen kuin saa oikeuden päästä kärsimyksestä irti. Mä en usko tähän elämään ja sen mielekkyyteen. Voin lukea henkistä kirjallisuutta ja meditoida ja niin edelleen, mutta ei ne tunnu lopulta tuovan mitään ratkaisevaa helpotusta tähän elämässäni viihtymättömyyden ongelmaan. Mulla on maallisia haaveita joita en pysty toteuttamaan ja joista en mitenkään tunnu pystyvän pääsemään irti joten tää ongelma ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään.

Sinä sanot "tää ongema ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään", ja maailmankaikkeus vastaa: "sanasi on lakini, tapahtukoon sinun tahtosi". Tässä ketjussa on paljon puhuttu ns. Vetovoiman laista tai siitä miten kunkin ulkoinen todellisuus on projektio hänen tietoisuudestaan, ja siihen viittaan tällä kommentilla. 

Se ON ihmisten mielestä ärsyttävä, koska kaikki opetetaan pienestä asti uskomaan että he ovat vain pieniä merkityksettömiä sirpaleita maailmassa, yksin karujen ulkoisten olosuhteiden, henkilökohtaisten rajoitteidensa, toisten ihmisten ja kaikenlaisten ulkoa tulevien pakkojen ja odotusten armoilla. Jopa oma keho on melkein kuin vihollinen: se voi arvaamattomasti ja salakavalasti koska tahansa vikaantua, ja tuottaa valtavaa kärsimystä tai kuoleman. Ja käytännössä katsoen lähes kaikki uskovat, että tämä johtuu joko persoonattomista kylmistä "luonnon alkeisvoimista" eli luonnon, fysiikan, perinnöliisyyden, biologian jne laeista, tai sitten paskamaisista jumalolennoista joista on vähintään tarpeellista, ellei peräti mukavaa laittaa ihmiset kärsimään.

Se missä mystiikka on radikaalia -ja tämä on sama olipa kyse kristillisestä, islamilaisesta, buddhalaisesta tai hindulaisesta mystiikasta- on nähdä koko kuvio toisin päin. Ei ole mitään sellaista ulkoista Jumalaa joka laittaisi ketään kärsimään. "Minä olen se joka minä olen", jokainen joka voi sanoa itsestään "minä" on jo Jumala ilmenemässä, ongelma on vain että useimmat eivät tiedosta sitä. Siksi he jatkavat sellaisia ajatuksia kuten "minä en ole tarpeeksi älykäs, en pysty siihen", "minä en ole tarpeeksi terve, en pysty", "minkä minä voin sille mitä minulle lapsena tehtiin niin että traumatisoiduin lopuksi ikääni hajalle" tms. Itsekin harrastin tätä, ja oli aika jolloin olisin minäkin suorastaan raivostunut jollekin joka olisi tullut viisastelemaan että minä muka itse luon omat rajoitteeni, että ahdistava maailmani on oma luomukseni, oman ajatusmaailmani ja tietoisuudentilani automaattinen eksternalisaatio.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Minun tieni on vienyt vähän toiseen suuntaan kuin siihen Tyhjyyden kohtaamiseen, mistä Mystikko puhuu, vaikka vaistoankin, että lopullinen Totuus on vielä tämänhetkisen tietoisen kokemusmaailmani ulkopuolella. Kirjoitin täällä muutama kuukausi sitten siitä, miten luovuin etsimisestä, yrittämisestä ja kontrolloinnista ja "asetuin Hengessä paikalleni" niin, että itse Elämä voi alkaa kulkea minun lävitseni. En siis ole passiivinen tai lamaantunut, vaan soljun elämän luontaista virtaa pitkin yrittämättä pakottaa sitä mihinkään tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän tätä harjoitan, sitä paremmin olen oppinut tunnistamaan, missä kohti pakottamista tapahtuu ja päästämään siitä aina vain uudelleen irti.

Minulle asiat eivät nykyään tunnu vähemmän vaan päinvastoin, ne tuntuvat enemmän, toisinaan ihan fyysisinä kipuina tai hyvän olon värinöinä asti. Nyt, kun luen tuota Mystikon aiempaa viestiä, ymmärrän, että olen vaistomaisesti löytänyt tavan antaa "negatiivisuuden palaa pois tietoisuuden liekissä". Kun lakkasin vastustamasta noita tunteita ja kohtasin ne sellaisina, kuin ne tulivat, niistä ei ole jäänyt samanlaisia katkeroittavia tai syyllistäviä muistoja kuin aiemmin. Minun on todella helppo unohtaa nuo kokemukset nopeasti ja päästä takaisin tyyneyden tilaan. Sama pätee tosin myös positiivisiin kokemuksiin: Myöskään niihin ei kannata jäädä roikkumaan väkisin, jos niiden aika tietyssä muodossa on jo mennyt ohitse. Olen tullut siihen tulokseen, että lapset tekevät tätä luontaisesti ja meidän olisi hyvä ottaa heiltä mallia asiasta: Eivät he jää pyörittelemään asioita mielessään tai kantamaan kaunaa, vaan kohtaavat jokaisen uuden hetken puhtaasti sellaisena, kuin se on. Ilman näitä kiinnikkeitä menneeseen tai tulevaan olotila kohoaa ihan automaattisesti, ilman, että minun tarvitsee siihen edes tietoisesti pyrkiä. Elämä on todella vaivatonta siitäkin huolimatta, että siihen liittyy edelleen ihan normaaleja ihmiselämään kuuluvia vastoinkäymisiä.

Mitä tulee kiinnittymättömyyteen, koen tässä suurta paradoksia: Olen oikeasti avautunut fyysiselle maailmalle enemmän, en vähemmän, mihin luulin tämän tieni vievän. Koen pienenpienet asiat merkityksellisinä, mutta en jää niihin roikkumaan, vaan vapautan ne Kaikkeuteen aina, kun sen aika on. Toki mieli vastustaa tätä irtipäästämistä edelleen aika ajoin, mutta ei sitä tarvitse kuunnella. Kun oppii luottamaan itse Elämään täydellisesti, nämä mielen jupinatkin on helppo sivuuttaa vain merkityksettömänä taustapuheena.

Koen vahvasti, että juuri tämä on tällä hetkellä minun sieluni valitsema polku ja että minulla on jokin "tehtävä" täällä. Ei siis välttämättä mitään suurta tai näkyvää, vaan se tehtävä voi olla ihan vain sitä, että koen fyysisen olemassaolon tästä tietoisuuden tilasta käsin. Sen sijaan, että pyrkisin eroon ihmisyydestä ja fyysisen tason kokemuksista, voin löytää Pyhyyden myös niistä. Eikä vain kaikesta kauniista ja onnellisesta, vaan myös rumasta, synkästä ja surullisesta. Tunnen jossakin syvällä itsessäni, että "on enemmän kuin silmä näkee ja korva kuulee", ja ettei mieleni tulkinta todellisuudesta ole paikkansa pitävä. Siksi minun ei tarvitse ahdistua näennäisestä epäoikeudenmukaisuudesta tai vääryydestä. Jostakin syystä tunnen myös niin, että minun on tarkoituskin tehdä tämä näin "sokkona", tuntematta vielä täydellisesti kaiken perimmäistä olemusta. Jos Mystikolla on jotakin kommentoitavaa tällaiseen polkuun, niin kuulisin mielelläni näkemyksiä aiheesta.

Tuo on se yleisin polku, ja se mitä yleensä valaistukseksi kutsutaan on tuon huipentuma, se että kokee koko universumin olevan oma ruumis, että kokee olevansa Olemassaolo ja Elämä. Ja nimenomaan kuten sanot, että ei tarvitse ahdistua ihmisaistein näkyvästä ns. pahasta, koska sitä tietää että se on illuusio, mutta silti rakastaa kaikkea olevaista ja kokee sen olevan yhtä itsen kanssa, sillä ei ole kuin yksi Elämä tai Oleminen ja Minä olen se. Useimmat perinteet joissa puhutaan uudestisyntymisestä tai valaistumisesta tähtäävät juuri tähän. Esim. Joel Goldsmithin opetukset joista tykkään, puhuvat juuri tästä: Jumalan tuntemisesta, Ykseyden tuntemisesta kaiken kanssa. 

Nuo fyysiset tuntemukset viittaavat siihen että sinussa ollut energia joka ei ole ollut käytössäsi on vapautumassa. Sitä voisi kutsua kundalini-energian vapautumiseksi sinun käyttöösi, mutta se tapahtuu rauhallisesti, ei millään epäterveellä tavalla kuten joskus tapahtuu jos erityisesti yritetään pakottaa kundalini-energiaa esiin ennen kuin siihen ollaan valmiita. Myös kivut kuuluvat asiaan, kun kauan käyttämättömät pienet energian kanavat kehossa tulevat käyttöön. Mutta sinun kehitystielläsi ei tule mitään kontrolloimattomuutta tai hulluuteen viittaavia oireita, joiden takia monet pelkäävät jo sanaa kundalini. Ja lopulta se on vain sinun omaa energiaasi, joka vaan on ollut aiemmin loukussa, ei mikään vieras voima joka uhkaa.

Oma tieni on tosiaan ollut ns. valaistuksen, Jumalan tuntemisen, jälkeen sen tuolle puolen, mutta se on harvinainen kutsumus eikä sitä pidä erityisesti tavoitella jos siihen ei luonnostaan viedä. Se on ihmispsyykelle äärimmäisen raskas tie: jotkut sekoavat, toiset masentuvat ja alkavat kirjoittaa ja puhua siitä miten valaistumisessa ei ole mitään tavoiteltavaa vaan se on pelkkää ankeaa tyhjyyttä josta on päästävä välillä pakoon maallisiin nautintoihin - jotkut jopa päätyvät äärimmäisiin seksuaalisiin tai päihdesekoiluihin tätä yrittäessään. Itse jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen kokenut tuon tilan jopa kotoisammaksi kuin olemisen tilan, sillä tila olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen sisältää myös kaiken olemisen. Mutta ei ole mitenkään hienompaa, edistyneempää tms olla Ilmentymättömän kuin Ilmenneen profeetta, siinä ei ole mitään erityisen tavoiteltavaa eikä se ole jotain mihin tulisi erityisesti pyrkiä.

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?

Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.

Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.

Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.

Edellinen viesti siis minulta, vaikka sisäänkirjaus unohtui.