Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Omalla kohdallani nämä kokeilut johtivat lopulta takaisin hengelliselle tielle, mutta ei enää koskaan samalla tavalla kuin aikoinaan, jolloin uskoin että tuolla ylhäällä on joku tyyppi joka toisaalta rakastaa mutta toisaalta on vähän arvaamatonkin, saattaa heittää helvettiin jos mokaa erityisesti väärillä uskomuksilla. Sellaisesta uskonnollisuudesta olin jo päätynyt agnostismiin ajat sitten eikä se olisi voinut oikein millään palata. Kuitenkaan henkisyys tai hengellisyys ei ole välttämätöntä siihen, että voi parantaa elämäänsä muuttamalla ajatus- ja tunnemaailmaansa, ja sitä millainen elämä ulkoisestikin on.
Ajatukset itseään koskevien uskomusten muuttamisesta ja niiden merkityksestä menee ihan maalaisjärkeen, koska nehän vaikuttavat siihen mitä valintoja tehdään ja miten toimitaan.
Sitten tämä "saattaa heittää helvettiin jos mokaa väärillä uskomuksilla" - no tämä uskomushan tuntuu olevan varsin vahvasti läsnä myös näissä vetovoiman laki -opetuksissa. Toiveesi toteutuu kunhan uskot ja ajattelet oikein. Ehkä mä alan kyllästyä tähän, nimittäin siihen että jos asiat tuntuu olevan kehnosti niin sitten pitää tuntea jotain syyllisyyttä siitä että nyt on oltu taas ihan väärällä asenteella ja väärillä tunteilla liikkeellä ja olla niitä itsessään kyttäämässä. Ei kiinnosta, kiitos vaan.
Tuossa on se suuri ero, että perinteisessä näkemyksessä ollaan ulkopuolisten voimien armoilla, kun toisessa taas Voiman nähdään olevan itsessä. Ehkä osin vielä kätkettynä, mutta kuitenkin sisältä löydettävissä.
Syyllisyydentunteen ei tarvitse mitenään kuulua asiaan, eikä pitäisi. Ei kukaan (kenenkään ajatteleva ihmismieli, jolla näitä ajatuksia mietittään) ole syyllinen siihen, että on syntynyt tähän maailmaan jota hallitsee tietyt perususkomukset. Ei kukaan ole esim. vauvasta asti valinnut uskoa että aika, avaruus ja materia on olemassa sellaisina kuin ihmiskunta ne näkee. Kuitenkin jo nämä itsessään aiheuttavat hyvin suuren osan kärsimyksestä jota tällä tasolla koetaan - tunne siitä, että on haavoittuvainen ja kuolevainen, avaruudellisesti ja ajallisesti rajoittunut "kappale", keho joka tuottaa psyyken toiminnallaan.
Parempi olisi ajatella, että tilanne on nyt mitä on, ja se ei ole sen huonompi kuin ihmiskunnalla muutenkaan pääosin. Ei ole siis mitään syytä tuntea syyllisyyttä siitä että on tavallinen ihminen joka kokee tavallisten ihmisten vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä. Jos kokee kutsumusta lähteä yrittämään parantaa elämäänsä myös Vetovoiman lain tapaisilla "ei-tavanomaisilla" keinoilla, niin niitä olisi hyvä ajatella positiivisina haasteina, ei minään pakkona jota on pakko tehdä tai käy huonosti. Monen ihmisen elämä on ihan hyvää vaikka eivät ole kiinnostuneet tuollaisesta ollenkaan ja elävät vain ihmiskunnan perususkomusten sisällä, pitäen kaikenlaista tietoista manifestointia täytenä hömppänä. Ei se ole kaikkien tie ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?
Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.
Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.
Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.
Kun mä en halua minnekään ajallisen tuolle puolen. Koko ajatus siitä että kärsimys olisi jotenkin kehittävää ja sielun valinta, tuntuu niin keinotekoiselta, keksityltä lohdukkeelta. Sielun perustila olisi muka olla onnellinen mutta jostain tuntemattomasta syystä meidät laitetaan kärsimään monia elämiä ennen kuin saa oikeuden päästä kärsimyksestä irti. Mä en usko tähän elämään ja sen mielekkyyteen. Voin lukea henkistä kirjallisuutta ja meditoida ja niin edelleen, mutta ei ne tunnu lopulta tuovan mitään ratkaisevaa helpotusta tähän elämässäni viihtymättömyyden ongelmaan. Mulla on maallisia haaveita joita en pysty toteuttamaan ja joista en mitenkään tunnu pystyvän pääsemään irti joten tää ongelma ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään.
Sinä sanot "tää ongema ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään", ja maailmankaikkeus vastaa: "sanasi on lakini, tapahtukoon sinun tahtosi". Tässä ketjussa on paljon puhuttu ns. Vetovoiman laista tai siitä miten kunkin ulkoinen todellisuus on projektio hänen tietoisuudestaan, ja siihen viittaan tällä kommentilla.
Se ON ihmisten mielestä ärsyttävä, koska kaikki opetetaan pienestä asti uskomaan että he ovat vain pieniä merkityksettömiä sirpaleita maailmassa, yksin karujen ulkoisten olosuhteiden, henkilökohtaisten rajoitteidensa, toisten ihmisten ja kaikenlaisten ulkoa tulevien pakkojen ja odotusten armoilla. Jopa oma keho on melkein kuin vihollinen: se voi arvaamattomasti ja salakavalasti koska tahansa vikaantua, ja tuottaa valtavaa kärsimystä tai kuoleman. Ja käytännössä katsoen lähes kaikki uskovat, että tämä johtuu joko persoonattomista kylmistä "luonnon alkeisvoimista" eli luonnon, fysiikan, perinnöliisyyden, biologian jne laeista, tai sitten paskamaisista jumalolennoista joista on vähintään tarpeellista, ellei peräti mukavaa laittaa ihmiset kärsimään.
Se missä mystiikka on radikaalia -ja tämä on sama olipa kyse kristillisestä, islamilaisesta, buddhalaisesta tai hindulaisesta mystiikasta- on nähdä koko kuvio toisin päin. Ei ole mitään sellaista ulkoista Jumalaa joka laittaisi ketään kärsimään. "Minä olen se joka minä olen", jokainen joka voi sanoa itsestään "minä" on jo Jumala ilmenemässä, ongelma on vain että useimmat eivät tiedosta sitä. Siksi he jatkavat sellaisia ajatuksia kuten "minä en ole tarpeeksi älykäs, en pysty siihen", "minä en ole tarpeeksi terve, en pysty", "minkä minä voin sille mitä minulle lapsena tehtiin niin että traumatisoiduin lopuksi ikääni hajalle" tms. Itsekin harrastin tätä, ja oli aika jolloin olisin minäkin suorastaan raivostunut jollekin joka olisi tullut viisastelemaan että minä muka itse luon omat rajoitteeni, että ahdistava maailmani on oma luomukseni, oman ajatusmaailmani ja tietoisuudentilani automaattinen eksternalisaatio.
Miten mun pitäis asia muotoilla? Voin luopua kaikista haaveistani? Entä jos se ei käytännössä kuitenkaan tunnu onnistuvan?
Vai ajatella että haaveeni tulevat toteutumaan tulevaisuudessa? Entä jos ei ole uskoa asiaan, ja sitäkin selitellään että niiden asioiden pitää uskoa toteutuneen jo eikä sijoittaa niitä tulevaisuuteen.
Älä luovu kaikista haaveistasi. On totta että monet henkiset perinteet sanovat asioita kuten halu on kärsimyksen juuri ja kärsimyksestä vapautuu katkaisemalla haluaminen, tai puhuvat alistumisesta Jumalan tahtoon niin että oma itse kuolettuu. Ja tietyllä tietoisuuden tasolla tuo on juuri oikea askel, ainoa tie eteenpäin. Mutta jos sitä yrittää väärässä vaiheessa, se johtaa vain inhimilliseen katkeroitumiseen ja muuhun psyykkiseen kärsimykseen.
Useimmiten silloin kun on oikea aika luopua haluista, se tapahtuu ikään kuin itsestään: prosessi voi olla hyvin tuskallinen egolle, mutta se vaan tapahtuu, ei sille voi mitään että vähitellen vain huomaa että ei enää halua mitään ja se tuntuu tyhjältä ja koko elämä tarkoituksettomalta, koska on niin tottunut elämään halujensa mukaan, erilaisia tavoitteita ottaen ja tavoitellen. Mutta niin kauan kuin haluja on - ja usein ne on inhimillisesti täysin luonnollisia, terveitä haluja - ei kannata tehdä itselleen väkivaltaa yrittämällä aivopestä itseään haluttomaksi. Niin kauan kuin ihminen on pääosin samaistunut luonnolliseen ihmisolemukseen, halut ovat olennainen osa häntä itseään, ja halujen tappaminen tappaa osan itseä.
On totta, että manifestoinnin maailmankuvassa onnistuminen perustuu nimenomaan siihen että pystyy uskomaan jo saaneensa, vastoin luonnollisten aistien "todistusta". Se että uskoo saavansa tulevaisuudessa, manifestoi edelleen tilaa, jossa asiaa ei ole, mutta "ehkä tulevaisuudessa". Uskoa "jo saaneensa" vaikka aistit näyttää muuta joutuvat useimmat rakentamaan määrätietoisesti ja systemaattisesti, pienistä asioista isompiin. Joissain alan kirjoissa on harjoituksia tyyliin kirjoita haluamasi summa shekkiin ja manifestoi - nämä eivät juuri koskaan toimi, koska ihminen ei pysty oikeasti uskomaan saaneensa sitä vaikka kuinka pinnallisessa mielessään höpöttää "saan satatuhatta euroa" tms. Sama koskee dramaattisia paranemisia fyysisistä ongelmista, vaatii pitkän prosessin oppia menetelmä niin hyvin että oikeasti pystyy uskomaan jotain sellaista riittävällä tasolla.
Toisaalta ei koko manifestointia ole kenenkään pakko käyttää. Moni toimii ihan menestyksellisesti vain ihmiskunnalle tavanomaisen maailmankuvan varassa, eli ratkoo ongelmia tavanomaisesti, pyrkien inhimillisillä voimavaroillaan tavoitteisiinsa ja hakien apua tarvittaessa erilaisten alojen asiantuntijoilta.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulee vetovoiman lakiin, en ole ollenkaan varma toimiiko se mun kohdalla. Välillä tulee asioita joissa näyttäisi toimineen, mutta nytkin kokeiluna on parin asian manifestointi ihan hyvällä uskolla asiaan mutta vaikka aikaa on jo jonkin verran mennyt, ei nuo näytä nyt toteutuvan. Lisäksi koko manifestointihomma on ongelmallista siihen liittyvän ajatusten ja asenteiden ja uskomusten hallinnan takia. Jos ei vain pysty uskomaan jonkin asian suhteen niin mitä sitten?
Kristityt selittää elämänongelmat perisynnillä ja new age -väki vääränlaisella ajattelulla ja väärillä tunteilla. En ole ollenkaan varma uskonko koko hommaan enää tippaakaan.
Perisynnissä ja vääränlaisella ajattelulla ja tunteilla - tai vääränlaisella havaitsemilla- ei ole lopulta oikeastaan mitään eroa. Molemmat kuvaavat sitä, että ihmisen normaalitilassa kaikki ei ole vain yksilöstä kiinni vaan hän perii tietyn kollektiivisen taakan jo syntymällä ihmiseksi.
Mitä voi tehdä jos ei pysty uskomaan johonkin asiaa, niin mitä sitten? Mielen hallintaa ja kykyä uskoa voi esimerkiksi rakentaa asteittain tietoisesti. Itsehän en pystynyt uskomaan paljoonkaan kun aloittelin manifestointia. Olin matemaattis-luonnontieteellisen koulutuksen saanut, hyvin rationaalinen ja pitkän "taistelun" jälkeen agnostismiin päätynyt ihminen. Ainoa keino kaltaiselleni oli aloittaa niin pienistä ja luonnollisista asioista, ettei mitään uskoa yliluonnolliseen tarvittu lainkaan, vaan jotka voi selittää esim. psykologian keinoin. "Opin asian joka oli minulle ennen mahdotonta, koska myönteisemmät uskomukset vapauttivat täysin luonnolliset voimavarani käyttööni paremmin kuin ennen" tms.
Siitä sitten vähitellen etenin, pitkän ajan kuluessa, sitten kun kaikki ns. yliluonnollinen ei enää aiheuttanut kovin aggressiivista "kusetusta" ajatusta, kuten nuoruuden uskonnollisuuteni jälkeen aikansa aiheutti, pystyin kokeilemaan epätodennäköisiä asioita jotka kuitenkin oli selitettävissä pois sattumalla, niin ettei rationaalinen mieli joutuisi liikaa venymään jos onnistuisin. Näitä klassisia aiheesta kirjoitetuissa kirjoissa kertovia juttuja tyyliin "visualisoin löytäväni mustavalkoisen höyhenen vuorokauden sisällä" tai "joku tulee tarjoamaan minulle kahvit huomenna". Hyvin pienin askelin sitä jouduin etenemään että pystyin rakentamaan uskoa prosessiin. En olisi pystynyt alussa mitenkään esim. uskomaan pääseväni vaikeista allergioistani mikä kuitenkin lopulta onnistui, se vaati todella paljon harjoittuneisuutta ajatusten hallinnassa, manifestoinnin prosessissa, tekniikoissa joilla minimoidaan väkisinkin välillä tulevien manifestaatiota tukemattomien ajatusten tuleminen tai miten käsitellään inhimillisiä aistimuksia jotka toimimat vastaan ajatusta "olen jo parantunut".
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi tämä on niin että helpommat kaudet on vain hetkittäisiä ja aina tulee uudestaan tämä pimeä yö tai mikä lienee. On monia asioita joista voin elämäntilanteessani olla kiitollinen mutta nyt ei taas yhtään pysty siihen ja koko elämä tympii niin ettei mitään rajaa. Kaipaan yhteyttä muihin ihmisiin mutta en mitenkään löydä sitä, en ole varmaan koskaan oikein löytänyt. Jos osaisin olla onnellinen yksinäisyydessä, tämä olisi ihan hyvä, mutta kun en osaa.
Sellaista ihmiselämä on, kaikki tunteet ja olosuhteet vaihtelee. Usein on liikaa vaadittu, että vaatisi että pitää olla suorastaan onnellinen tai kiitollinen koko ajan, useinhan siihen ei aidosti edes pysty silloin jos on juuri paljon vastoinkäymisiä tai tunne-elämä muuten hyvin vaikeaa. Silloin voi vähentää sisäistä vastarintaa ja kärsimystä sillä, että hyväksyy sen että tällaista tämä nyt tällä hetkellä on, mutta kuten kaikki ajallisessa elämässä, tämäkin menee ohi.
Vähitellen kaiken sen inhimillisen tunteiden ja ajatusten vaihtelun ympärille voi ikään kuin syntyä tilaa, niin ettei ne enää ole niin kaiken nieleviä. Sitä voi hyvinkin kokea yksinäisyydentunnetta tai ahdistusta ja olla syvässä rauhan tilassa, tai kokea inhimillistä iloa ja olla rauhan tilassa, jos ei ole kovin samaistunut ajatus- ja tunnemaailmaansa vaan kokee enemmänkin olevansa tila jossa kaikkea sellaista tilapäisesti ilmenee, tulee ja menee. Taivas jolla liikkuu synkkiä pilviä ja kirkkaita valkeita hattaroita, mutta ei taivas muutu mistään niistä.
Enkä tarkoita etteikö olosuhteita voisi pyrkiä myös parantamaan, kaikin keinoin millä voi. Mutta joskus on aikoja ja tilanteita jossa ihminen ei käytännössä pysty, ja silloin kärsimystä voi vähentää luopumalla tilanteen ja siihen liittyvän emotionaalisen kärsimyksen vastustuksesta, ja tiedostamalla tilanteen ohimenevä luonne.
Kyllä suurin osa aikuistenkin ihmisten kokemista ikävistä asioista on nimenomaan kollektiivisten uskomusten tuotosta. Siksi niistä ei tarvitse tuntea henkilökohtaista syyllisyyttä. Mutta, jos kokee halua tai kutsumusta yrittää muuttaa henkilökohtaista todellisuuttaan muuttamalla henkilökohtaisia uskomuksiaan, se on yksi mahdollisuus joka ihmisolennolla tässä maailmassa on.
Tällaisissa nettikeskusteluissa on aina livekohtaamisiin verrattuna se ongelma, että näissä samoja vastauksia lukee hyvin eri tilanteessa oman uskomusmaailmansa ja henkisen tiensä suhteen olevia ihmisiä. Kun vastaa sellaisille, jotka ovat jo hyvin pitkälle, vastauksen lukevat myös ne, joilla ihan oikeasti sillä vastauksella ei ole mitään arvoa, heillä ei ole ainakaan tällä hetkellä mitään mahdollisuutta hypätä sieltä missä ovat nyt, sinne mistä puhutaan.
Tosielämässä sitä toimii eri tavalla. Esim. minun kanssani näistä asioista keskustelee joskus ihmisiä, jotka uskovat perinteiseen fundamentalistiseen kristinuskoon tai muuhun perinteiseen uskontoon. Puhun aina heidän maailmankuvastaan lähtien, sillä ei olisi mitään hyötyä heittää heidän silmilleen sitä mitä he eivät voi mitenkään ymmärtää, ja joka voisi järkyttää ja pelottaa heitä. On toisaalta ihmisiä, jotka ovat edenneet hyvin pitkälle yksilöllisellä henkisellä tiellään: jotkut tutkivat meditaatiossa toisia olemassaolon tasoja, toiset opettelevat suhteuttamaan valaistuneen tietoisuutensa jonka ovat jo oivaltaneet ja ihmisolemuksensa jotka heidän on toistaiseksi pidettävä jos haluavat olla tässä maailmassa toisiinsa tasapainoisella tavalla.
Vastaukset näille erilaisille etsijöille voivat olla älyllisesti täysin ristiriitaisia, koska tavoite ei ole muodostaa oppia vaan auttaa ihmisiä eteenpäin siinä, missä he nyt ovat, sitä kohti mitä kohti he haluavat kulkea. Saatan esim. sanoa perinteiselle kristitylle, että hänen pitää luottaa enemmän Jumalaan, elää hetki kerrallaan luottaen että kyllä se apu tulee oikealla ajallaan, sillä hänelle omaa ihmisegoa parhaiten pienentää päätösvallan antaminen ulkoistetulle Jumalalle, ja egon pieneneminen millä tahansa tavalla edistää kehitystä. Toisaalta sitten on toinen etsijä, jonka kehitystä estää takertuminen uskomukseen että tuolla jossain on joulupukkimainen Jumala, joka antaa asioita jos oikein osaa pyytää. Sellaiselle voin sanoa, että ei Jumalaa olekaan, olet rukoillut tyhjää koko ikäsi. Tarkoituksena dramaattisesti kuvata se, ettei sellaista Jumalaa ole perimmäisessä todellisuudessa, jollaiseen hän on uskonut, ja olisi aika löytää Jumala itsestä.