Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Joo, minä taas olen ihan hemmetin kyllästynyt kaikkeen. Aloitin tämän ketjun seuraamisen sen takia kun olin lukenut vetovoiman laista ja oli kaikkia haaveita, joiden toivoin toteutuvan, sillä uskoin että siitä tulisi onnea ja iloa.
Mutta kohdallani koko "eläydy haaveisiin juttu ja tunne jo se ilo " oli ihan skeidaa, sillä minä olen koko ikäni tehnyt niin. Ei se ole koskaan tuonut mulle mitään. Ja olen varsinkin nuorempana ihan vaistonvaraisesti tuntenut iloa ja onnea kun olen ajatellut toiveitani.
Myöhemmin kun mitään ei tapahdu, Olen kokenut pettymystä ja turhautumista mutta vasta sitten kun oikeasti junnaan vaan paikoillani.
Siitä eteen päin tavallaan laajensin näiden asioiden miettimistä ja olen vaan yrittänyt olla. Ei toimi. Ainakaan jos toimiminen tarkoittaa onnea ja tyyneyttä.
Asun siellä missä en halua (työ) enkä voi muuttaa koska työ ja raha. Ja en enää pidä mistään ja olen koko ajan kipeä jollain tavalla. Ja kaikki on tietysti omaa syytäni kun en osaa ajatella tai eläytyä oikein. Eikä kukaan voi kertoa mikä on oikein. Pitäisi itse osata, mutta kun en osaa.
Ja sisälläni on jumalan valtakunta, mutta se paljon lohduta. Kammottaa että kaikki jatkuu näin. Ja sitten pelottaa että tyytymättömyyteni tuo mulle vielä pahempaa.
Sori valitus....on vaan paha aika.
Jos Vetovoiman lain ajatteleminen tuo lähinnä lisätaakkaa, niin siitä kannattanee ainakin toistaiseksi luopua ja keskittyä selviämään elämästä ihan luonnollisin keinoin.
Haaveisiin eläytymisestä - itse muistan kun olin kiusattu koululainen, niin minäkin suorastaan elin haaveissani. Olin tosiasiasiassa yksinäinen, kiusattu lapsi, mutta vilkkaassa fantasiamaailmassa olin tosi suosittu, minulla oli paljon kavereita, tein niiden kanssa kaikkea kivaa, oli keskusteluja ja riitoja ja leikkejä. Ei minulla oikeastaan ollut kurjaa seisoa siellä yksin koulupihan tolppaan nojaten silloin kun minua ei juuri aktiivisesti pilkattu tai fyysisesti satutettu - minä elin niin fantasiamaailmassani etten juuri välittänyt ns. tosimaailmasta. Miksi tämä ei toteutunut? Koska maailmankuvani oli se tavallinen, eli että ulkomaailma on tosi ja sisäinen maailma kuvittelua, ja että kuvittelun tehtävä on lähinnä joko olla luovaa toimintaa tai pakotie ahdistavasta tosimaailmasta. En siis ollenkaan uskonut, että minusta mitenkään oikeasti tulisi kuvitteluni seurauksena sellaista mitä kuvittelen, vaan tavallaan fantasiaelämän ja tosielämän ristiriita vain vahvisti tosielämän ahdistavuutta, vaikka toisaalta toikin ajoittain pakopaikkoja.
Vetovoiman laista kirjoitetut kirjat ja ohjeet eivät aina toimi, koska jokaisen psyyke on niin yksilöllinen, jokaisen esteet on niin valtavan yksilöllisiä. Tässäkin keskustelussa on nähty, että jotkut ovat löytäneet tapansa opettajilta, jotka korostavat tunteiden merkitystä. Itse taas en olisi varmasti pystynyt siihen, minulle sopi analyyttisempi tapa jossa systemaattisesti tutkin omassa mielessäni olevia perususkomuksia, kyseenalaistin ja muutin niitä, tutkien samalla mielen perusolemusta ja sitä mikä yleensä on se mitä "maailmaksi" sanon.
Tätä tiedostamista olisi hyvä tehdä päivittäin - joskus jopa tunneittain sillä tavoin että ihan sekunnin muiden toimiensa ohessa muistaisi, että Jumala on tässä, Jumalan valtakunta on sisälläni, en ole yksin. Vaikka siitä ei olisi vielä aistitodisteita tai tunne-elämän todisteita, uskoa siksi että Raamattu ja Jeesus sanoo niin.
Kun tätä jatkaa, tulee päivä jolloin tunnet Jumalan hengen tai Kristus-tietoisuuden todella olevan itsessäsi. Tunnet rauhan, joka ylittää ymmärryksen. Tiedät mitä on lepo, jonka vain Kristus voi taakkojensa uuvuttamille antaa. Kuinka kauan sisällä olevan Kristuksen muistamista vaatii, että oikeasti voi tuntea sen todellisuuden? Joillakin päiviä, useimmilla viikkoja, osalla kuukausia. Ei vuosia, jos tunnollisesti harjoittaa, ja ymmärtää että aluksi se on vain pieni hentoinen tuntemus, ei mikään järisyttävä elämys joka muuttaa koko elämän kertaheitolla. Se on vasta vauva-Kristus, yhtä pieni ja haavoittuvainen kuin vastasyntynyt ihminen.
Sitten kun olet tiedostanut, että todellakin, sinussa on tämä toinen tietoisuuden taso inhimillisen lisäksi, mitä sitten? Muista edelleen se, älä anna ulkomaailman viedä ihan kaikkea huomiotasi, vaan tunnista edelleen säännöllisesti sisäinen Kristus, anna sen ohjata toimiasi hieman enemmän, samalla kun itse inhimillisellä mielelläsi ohjaat hieman vähemmän. Tulee päivä jolloin tämä läsnäolo on niin vahva että ihmismielesi on tietoinen siitä koko ajan, ja itse vain lepäät antaen uuden tietoisuuden tason toimia kauttasi tässä maailmassa. Tiedosta ensin Kristus itsessäsi, sitten tiedosta se kaikessa muussa mikä on. Tiedostamalla sen olemme aina sen suojeluksessa, rakkaudessa, huolenpidossa, ohjauksessa, voimassa ja viisaudessa.
Jumalan valtakunta on totisesti sisäisesti meissä (kuinka voisikaan olla muuten sillä Jumala on ääretön, ei ole paikkaa tai aikaa missä Jumala ei olisi). Kaikki mikä on Isän, on myös meidän: viisaus, mieli, kunnia, armo, läsnäolo, oleminen, iankaikkinen elämä. Meidän tehtävämme on löytää yhteys siihen. Ensimmäinen joulu oli sen paljastuminen laajemmalle yleisölle, että ihmistietoisuuteen oli istutettu jumalallinen tietoisuus, josta tulisi Jumalan Poika, ei vain Jeesuksessa, vaan jokaisessa joka kuulee sanoman ja kokee kaipuun sen täyttymykseen.
Mutta entä jos et koe mitenkään sitä, että tällaista siementä saati Kristusta tai Jumalan Valtakuntaa on sinussa? Miten siemenen voi saada itämään? Tämän siemenen parasta lannoitetta on sen tiedostaminen ja tunnistaminen. Me voimme oppia tunnistamaan jumalallisen sekä itsessämme että muissa. Muita katsoessamme tiedostaa, että "hänessäkin on Jumalan valtakunta, hänkin on Jumala lihaan tulleena", ja näin vaikka emme sanoisi sanaakaan, ravitsemme Jumalan valtakunnan siementä hänen sielussaan ja edesautamme sen puhkeamista kukkaan. Samoin itsessämme voimme ihan tietoisesti tiedostaa, että jossain minussa on Jumalan valtakunta.
Mutta ehkä sanot: mutta kun en tunne mitään, eikö se ole outoa sitten hokea että minussa tai vastaan tulleessa ihmisessä on Kristus tai Jumalan valtakunta, kun en kerran ihan rehellisesti sanoen koe niin? Mutta kaikki mitä koemme tulee tietoisuutemme kautta, joten on hyvä tekniikka viljellä tietoisessa mielessämme sen muistamista, mitä pyhät kirjoitukset ja lukemattomat pyhät miehet ja naiset ovat sanoneet: Kristus on meissä, Pyhä Henki on meissä, Jumalan valtakunta on meissä. Ei meidän tarvitse väittää itsellemme että koemme sen, jos emme koe - voimme ihan hyvin tunnustaa, että me vain uskomme sen, koska Raamattu tai joku arvostamamme apostoli tai pyhimys tai mystikko sanoo niin, ja meillä on jokin pieni tunne että se on totta. Kokemuksen vielä puuttuessa voimme siis edes hyväksyä älyllisesti todeksi.
Kristityn mystikon joulutervehdys. Tällä kertaa haluan puhua yksilössä syntyvästä joulun ihmeestä, rauhaisan Kristus-tietoisuuden syntymisestä sinne missä oli ennen rajoittunut ja levoton luonnollinen ihmistietoisuus, käytännön tasolla.
Emme voi antaa tai vastaanottaa rauhaa, ellei meissä itsessämme ole rauhaa. Sillä rauha vetää puoleensa rauhaa, rakkaus rakkautta, yltäkylläisyys yltäkylläisyyttä. Jos haluamme tuoda maailmaan jotain hyvää, meidän pitää ensin löytää se sisältämme, ja sitten vasta meillä on jotain mitä antaa.
Onni on, että Jumala on jo alussa laittanut jokaiseen ihmiseen, uskonnosta riippumatta, kaiken hyvän - koko Valtakuntansa. Ihmiskuntana me vaan olemme lukinneet sen jonnekin syvälle alitajuntaan, niin että yleensä emme ollenkaan tiedosta että meissä mitään muuta onkaan kuin pinnallisen mielen ajatukset ja tunnekokemukset. Tehtävämme on vapauttaa Jumalan valtakunta, rauha, Kristus, sisältämme niin, että se voi toimia meidän ajallisten kehojemme ja mieltemme kautta tässä maailmassa, siunata ja palvella tätä maailmaa.
Jos siis tunne on, että itseltä puuttuu jotain, se on hyvä myöntää: minulla ei ole tällä hetkellä mitä antaa, koen itsekin olevani tarvitsija enkä runsauden yltäkylläisyydestä jakaja. Kun sisäisen runsauden ja Jumalan tuntemuksen puute on tunnistettu, voimme ajaksi syventyä korjaamaan tämän puutteen, ja jättää maailman pärjäilemään ilman apuamme. Me emme pysty muuttamaan maailmaa ihmisvoimin, emme moralisoimalla, emme perinteisesti rukoilemalla eli pyytämällä Jumalaa tekemään hyviä asioita niille joiden puolesta rukoilemme, emme merkittävästi edes toimimalla ihmisten tasolla hyvää tekevissä järjestöissä ja auttamalla yksilöitä parhaan kykymme mukaan. Apumme sen sijaan on aitoa apua, jos saamme yhteyden Kristukseen itsessämme, ja sitten annamme sen auttaa niitä jotka kääntyvät sen puoleen.
Eroaa paljonkin. Ensinnäkin Ilmentymätön, se jossa olemista tai olemattomuutta ei enää ole, on jotain muuta kuin absoluuttista tyhjyyttä. Valitettavasti tämä on aluetta, jolla ihmiskieli ja sanat ei enää ollenkaan toimi, ja siksi kaikki mahdolliset yritykset kuvata sitä ovat toivottoman huonoja ja johtavat vain lisäkysymyksiin ja sisäisiin ristiriitaisuuksiin.
Esim. voisi sanoa, "mutta se on tyhjyys josta syntyy oleminen ja kaikki sen muodot", mutta sitten sitä heti toteaa, ei, ei näin, koska tässä on mukana taas aika, jota ei perimmäisessä todellisuudessa ole, ikään kuin olisi "ennen" jolloin on pelkkä Ilmentymätön, ja "jälkeen" jolloin syntyy Ilmennyt Jumala joka ottaa lukemattomia muotoja muodostaen kaikki todellisuudet ja maailmat. Tämä on vain ihmisehdollistumien rajallinen konstruktio totuudesta. Sitten sitä voi yrittää toisin: "Kaikki on tavallaan yhtä aikaa, kaikki ajat sekä se mikä oli ennen ajan syntyä, niin Ilmennyt kuin Ilmentymätön" (Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti), ja se tuntuu olevan parempi ilmaisu, mutta YHTÄ AIKAA on edelleen ajassa, ja taas se kokemus jonka ihmistietoisuus tulkitsee liekin sammumiseksi tai olemisen tuolla puolen olevaksi tilaksi, ei ole ajassa. Sen kaiken voi kokea puhtaasti, mutta heti jos siitä yrittää sanoa jotain, sotkeutuu inhimillisen ajattelun, kokemistavan ja kielen rajoituksiin, jotka vääristävät sen mitä on todellisuus.
Käytännön tasolla useimpia toki kiinnostaa enemmän inhimillinen kokemusmaailma kuin metafysiikka. Siltä tasolta ero nihilistis-materialistiseen on melkoinen. Sillä kaikki mitä on, ei vain ihmiset vaan kaikki olemassaoleva ja ilmenevä, on itseään Jumalaa ilmenemässä "lihassa", muodossa. Kaikki on pyhää, kaikki on Minää, ja silloin toteutuu myös hyvin konkreettisesti ajatus siitä että sen, mitä Jeesus sanoi, että sen minkä teette lähimmäisille, teette hänelle. Jos ihminen on oivaltanut olevansa ei vain ajallinen muoto vaan kaikkien muotojen perusolemus, on kaikki mikä on omaa "lihaa ja verta", samaa elämää ja olemassaoloa ja tietoisuutta.
Ajan perimmäisen epätodellisuuden kokeminen myös muuttaa ajatukset ns. kuolemanjälkeisestä aivan toisenlaiseksi, sellaiseksi mitä on hyvin vaikea kuvalla ajan läpikotaisin ehdollistaman kielen sanoin. Koko kysymyksestä tulee silloin itselle irrelevantti, sillä se että menisi jonnekin kuoleman jälkeen, on täysin ajan läpäisemä ja ehdollistama ajatus, ikään kuin olisi jokin ennen, nyt ja jälkeen. Inhimillisessä unessa, Aatamin unessa, sellaista koetaan, mutta jos on kokenut mikä on sen takana, se asia ei ole enää kovinkaan kiinnostava. Korkeintaan voi sanoa: Minä olen, ja olen sama eilen, ja tänään ja iankaikkisesti, ja olen kaikki mitä on.