Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Tässä on nyt sellainen elämäntilanne että joudun osittain ulkoisista, osittain sisäisistä syistä jättämään vanhat kuviot. Ehkä muuttamaan muualle ja vaihtamaan alaa. Mitään uutta ei kuitenkaan ole tiedossa ja epäilen että tämä elämä ihan oikeasti jää tyhjäksi yksin eteenpäin ajelehtimiseksi. Osittain tähän liittyvät pelot toki johtuvat siitä että tämän maailman käsitysten mukaan aina pitäisi olla suorittamassa ja tekemässä jotain hyödyllistä, mutta mun on mahdotonta kuvitella tilanne jossa olisin tyytyväinen ilman mitään ihmissuhteita tai työtäkään. Ja jos lähden toteuttamaan jotain pyrkimystä johonkin suuntaan, en tiedä onko kyse omasta egopohjaisesta halusta joka helposti johtaa ongelmiin, vai siitä että kuljen kohti elämäntehtävääni. Tällä hetkelläkin on eräs opintoihin liittyvä asia jonka suhteen arvon mielessäni teenkö vai enkö tee, annanko koko asian mieluummin olla ja keskityn tässä vaiheessa vain tähän itsetutkiskeluun. Mitä jos mua ei koskaan johdateta mihinkään? Jos jään pysyvästi tällaiseen elämän välitilaan?
Tähän on olemassa kaksi lähestymistapaa, joiden esiintyminen vaihtelee eri ihmisillä.
Ensimmäinen on se klassinen: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, ja kaikki tämä annetaan teille". Se, missä sanotaan, että Pyhä Henki itse ohjaa kaikki päätökset ja ratkaisut, ja jopa että Kristus elää ihmisen kautta eikä hän itse luonnollisessa viisaudessaan.
Toisaalta mitä tehdä, jos ei tällä hetkellä kerta kaikkiaan koe tällaista ohjausta tai johdatusta, jota useimmat ihmiset eivät koe, sillä se vaatii melkoista sisäistä hiljaisuutta ja egon pienenemistä että sitä kokee? Pitäisikö omistaa elämänsä, vaikka ulkoinen hyläten, sen etsimiselle, vai jatkaa elämäänsä toivoen, että siinä kaiken ulkoisen tavoittelun sivussa joskus löytyisi myös se sisäinen tavoite?
Tämä on täysin yksilöllinen valinta, joka ihmisen on tehtävä intuitiivisesti itse. Jotkut tosiaan lähtee etsimään guruja Intiaan tai mietiskelemään luoliin, tai muuten hylkäävät maailman löytääkseen valaistuksen tai Todellisuuden perimmäisen olemuksen. Sitten on minun kaltaisiani, jotka on aina kyllä pitäneet ensisijaisena tavoitteena elämässään Taivasten valtakuntaa, mutta jotka ei missään vaiheessa silti kokonaan irrottaneet otetaan myöskään tavallisesta elämästä. Esimerkiksi minä kävin töissä ja elätin itseni hirvittävimpienkin hengen pimeiden öiden keskellä, hengellinen etsintäni oli muulle maailmalle täysi salaisuus.
Sitten on suurin osa niitä, joilla tällä hetkellä palo henkiseen löytämiseen ei ole niin suuri, että se pakottaa panostamaan niin paljon siihen. Tällöin ei kannata jäädä odottelemaan johdatusta, vaan olla oman elämänsä kapteeni, joka päättää suunnan ja tekee mitä tahtoo. Toki, aina on hyvä kuunnella intuitiota, rukoilla, meditoida. Mutta jos mitään ei syvän sisimmän taholta kuulu, se tarkoittaa: luo elämääsi kuten tahdot, ja tee kaikilla tasoilla parhaasi että pääset sinne mihin tahdot. Tämä ei itse asiassa edes ole henkisen tien vastaista, sillä osa sitä tietä on myös oppia eroon tämän maailman rajoittavista uskomuksista, joiden mukaan ihminen on ulkoisten voimien armoilla ja avuton. Henkinen tie sanoo: sinä olet Jumalan lapsi, tehty Jumalan kuvaksi, sinä olet luoja! Siis leiki luomisella, oman elämäsi luomisella! Sitten jos tulee aika, jolloin sisin sanoo pakottavalla varmuudella, että ei, ulkomaailma ei enää kiinnosta minua, minä tahdon vain yhtä ja se on valaistuminen tai Jumala, silloin ei ole enää mitään ongelmaa valita, koska ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä sitä. Mutta koen, että sinulla on nyt aika nousta siivillesi ensin tämän maailman tasolla, ennen kuin ehkä jonain päivänä hylkäät sen, siitä kylliksi saaneena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko: onko sielunkumppaneita olemassa muuten kuin ihmisten uskomuksissa?
Ja vielä samaan liittyen: oliko niin, että sinä päädyit eroon henkisen tien myötä?
Olen itse tavannut nykyisen parisuhteeni ulkopuolisen henkilön, joka on kanssani samalla kohdalla polkua. Raastaa vaan niin kovin, kun kyseessä ei tosiaan ole oma kumppani ja tunteeni eivät ole täysin viattomia... Miten saan selvyyttä tähän asiaan? Että mitä oikein pitäisi tehdä?
Erosin tosiaan avoliitosta, koska tajusin että en halunnut ollenkaan parisuhdetta, että olin päätynyt sellaiseen lähinnä lääkkeeksi etsinnän aikaiseen levottomuuteeni ja yksinäisyyteeni. Sitten kun löysin mitä etsin, levottomuus ja ahdistus menivät pois, enkä enää kaivannut parisuhdetta mihinkään. Ja muutenkin koko kuvion psyykkinen dynamiikka muuttui molemmille ei-toimivaksi, kun minusta tuli hyvin erilainen ihminen.
MItä tulee sinun tilanteeseesi, niin minulla tai kellään mulla ihmisellä ei ole oikeutta ryhtyä neuvomaan sinua elämäsi yksityisten päätösten kanssa. Sinulla on täysi yksinoikeus, valta ja myös vastuu tehdä ne itse. Kysy hiljaisuudessa syvimmältä sisimmältäsi, jossa jokaisella puhuu myös se ääni, jota kristityt sanovat Pyhäksi Hengeksi. Ja mieti ihan luonnollisen älyn tasolla vaikuttimiasi ja valintojesi seurauksia. Mitä valitsetkin, niin mitään muuta rangaistusta siitä ei tule kuin valinnan luonnolliset seuraukset.
Ja kuten joku sanoikin yllä, niin älä mietti tässä ollenkaan sielunkumppanuus-asiaa. On ensinnäkin niin, että kaksi ihmistä voi olla todelliset sielunkumppanit, mutta he eivät ollenkaan sovi yhteen parisuhdemielessä. Sielunkumppani voi olla parasta hyvänä ystävänä toisinaan. Toinen asia on, että rakastunut ihminen helposti pettää itseään ja kehittää ihastumisensa perusteella väärän tunteen yliluonnollisesta yhteydestä, vain hiljentääkseen sen osan mieltään, joka toppuuttelee esim. rikkomasta avioliittoa ihastuksen takia. Sinulla on täysi oikeus tehdä mikä tahansa päätös, mutta tee se ilman ylimääräisiä henkisiä teorioita yhteytenne laadusta.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko: onko sielunkumppaneita olemassa muuten kuin ihmisten uskomuksissa?
Pohjimmiltään ei ole kuin Yksi ilmenemässä lukemattomissa muodoissa, joten jokainen on yhtä kaiken olemassaolevan kanssa.
Toisaalta on totta, että kun ihminen tarkastelee itseään kehon ja mielen tasolta, on olemassa henkilöitä joiden kanssa tulee toimeen paremmin kuin toisten. Jos tulee toimeen erityisen hyvin, on tapana sanoa että henkilö on sielunkumppani. Henkisissä piireissä tähän liitetään usein näkemyksiä jälleensyntymishistoriasta tai teorioita siitä, miten sieluilla on hengen tasolla jonkinlainen kaksoiskappale josta on joutunut eroon.
Itse en suosittele ketään tekemään elämänsä valintoja sen kautta, että uskoo tällaisia teorioita mystisistä yhteyksistä. Jos itse kokee elävästi tällaisen yhteyden, esim. että tuo ihminen on minulle ns. kaksoisliekki, niin se on ok, mutta se ei ole kovin järkevää että uskoo muiden opettamia teorioita joita ei itse koe, ja juuttuu etsimään teorian mukaista ihmistä elämäänsä, tai tekee jopa oman moraalinsa vastaisia valintoja koska on glorifioinut jonkun ihmisen kaksoisliekikseen tai sielunkumppanikseen, jonka kanssa on vain pakko päästä yhteen, hinnasta ja muiden kärsimyksestä viis.
Vierailija kirjoitti:
Kysymys vetovoiman laista: jos henkilö on ajattelemaattomuuttaan pitkään suunnannut huvikseen energiaansa johonkin epäedulliseen asiaan niin voiko taitamaton ja ei-valaistunut tavan tallaaja vielä perua sen mitä vetää puoleensa? Sanotaan vaikka että henkilö katsoo huvikseen dashcam-videoita liikenneonnettomuuksista ja lopulta joutuu itse sellaiseen. Tai tuo on huono esimerkki koska liikenneonnettomuudet on niin yleisiä, mutta jos vaikka seuraa jotain henkilöä jolle on sattunut jotain harvinaista ja ikävää (ei vahingoniloisena vaan koska kyseinen ihminen on kiinnostava henkilö ja toisen epäonnesta oppii arvostamaan omaa elämää). Ja sitten huomaa että se sama sattuu itselle mitä ei olis voinut mistään koskaan epäillä että niin voisi käydä. Sit tulee mieleen kaikki muut samantapaiset jutut joihin on energiaa käyttänyt ja iskee epäilys et saanko niskoille nämäkin :(.... Esim syöpäpotilaan blogin seuraaminen. Voiko kaiken puoleensavetämisen jollain konstilla perua?
Voi. Joka hetki voi valita uudestaan, minkälaista tunne- ja energialatausta ja minkälaisia ajatuksia mielessään ja tietoisuudessaan viljelee. Jos yhtenä hetkenä havahtuu siihen, että tajuaa että on ollut kylvämässä masennuksen, puutteen ja kärsimyksen siemeniä, on sillä tiedostamisen hetkellä vapaa valitsemaan toisin. Ei, en minä halua oikeasti sellaista todellisuutta luoda - minä tein niin tiedostamattani, mutta en tahdo jatkaa enää. Useimmiten ihminen havahtuu vasta, kun oman kylvämisen sato alkaa jo kypsyä, kun sen konkreettiset vaikutukset tuntuvat jonkinlaisena kärsimyksenä elämässä. Siihen voi suhtautua kiihkottomasti ja pelottomasti kuin lapsi, joka on tehnyt yhdenlaisen hiekkalinnan ja toteaa, että ei tämä ole kovin hieno, laitan sen lättänäksi ja teen ihan toisenlaisen! Ja tämä tarkoittaa sekä ajatuksen, emootion, intention että toiminnan tasoa, että alkaa käyttää myötäsyntyistä oikeuttaan ja voimaansa luoda omaa elämäänsä. Sitä ei voi ehkä estää, että pienen hetken vielä vanha itse liikkeellepantu suunta vaikuttaa, ikään kuin kivet jotka on jo heitetty ropisevat ilmasta alas, mutta siitä ei pidä lannistua, se on ohimenevää.
Jos uskoo olevansa karman (tai kylvämisen ja leikkaamisen lain tai vetovoiman lain) uhri, on karman uhri. Mutta sellaiset lait toimivat vain niin kauan kuin niihin uskoo, niin kauan kuin ei tiedä omaa hallintaoikeuttaan luoda joka hetki oma elämänsä. Mikään mörkö menneistä elämistä tai menneisyydestä tässä elämässä tai alitajunnassa ei voi estää luomasta toisin, ellei itse anna tällaisille asioille sitä valtaa. (Nykyisinhän tavallista on antaa valta eletyn elämän olosuhteille ja psyykkisille tapahtumille, tyyliin: olen tällainen koska äitini oli alkoholisti tai minua kiusattiin koulussa, mutta kenenkään ei ole pakko jäädä niidenkään takia loppuiäkseen kärsimyksen kierteeseen)
Minua omasta kokemuksestani lähtien aina hämmästyttävät nämä. Koska minähän olen yhteydessä kaiken olemassaolevan kanssa koko ajan. Minä olen se energia, joka on kaikessa mikä on. Miksi sillä olisi väliä, onko joku tilapäinen sen energian ilmentymä jota sanotaan ihmiskehoksi ja jota kutsutaan tietyllä nimellä, yhdessä paikassa vai toisessa? MINÄ OLEN aina sinun kanssasi, ja minun kanssani. Se ei tarkoita ketään ihmistä vaan sitä joka jokainen pohjimmiltaan on: Kristusta, Olemista, Jumalaa, Elämää, Tietoisuutta, kaikkien mahdollisuuksien kvanttikenttää - miksi sitä kukin tahtoo kutsua.
Toisaalta ymmärrän tämän ihmisyyden tasolta, ja itse asiassa tapaan useita ihmisiä hengellisten keskustelujen merkeissä, niin Skypessä kuin reaalimaailmassa. Itsekin olen ollut siinä tilanteessa, jossa oli suuri ahdistus ja uskoin, että jos saan yhteyden johonkin oikeasti Pyhän Hengen johdattamaan, niin sitten pääsen ahdistusteni umpikujasta. Ja tavallaan ne kohtaamiset auttoivat jaksamaan, mutta tuottivat aina myös pettymyksen, sillä lopulta minun itse oli löydettävä se mitä he edustivat, kaikki ihmiskielen sanat jättivät aina skeptiseksi ja tyhjäksi, vaikka niiden syvällisyys ja kauneus olisi jossain hetkessä jopa itkettänyt. Kohtaamisista inhimillisellä tasolla on toisinaan hyötyä, tietyissä vaiheissa etsijän tietä. Sitä ei voi kieltää. Toisaalta niiltä ei voi lopulta odottaa muuta, kuin sitä että ne auttavat lopulta ymmärtämään että se oma Minä, josta käsin sanoo "Mina olen se ja se" on se Opettaja, jota on etsinyt koko ikänsä.