Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mitä pitäisi tehdä kun elämä jumiutuu paikalleen ja kaikki ovet sulkeutuvat? En usko että tämä on ohimenevä väliaikainen tilanne, luultavasti elämäni jää pysyvästi tällaiseksi.
Ei mikään tässä maailmassa ole pysyvää, ei sinun tämänhetkinen tilanteesikaan. Toki on mahdollista että joidenkin isojen tavoitteiden tasolla asiat ei etene, mutta se ei tarkoita että koko elämä olisi jumittunut. Silti keho ja tunteet muuttuvat joka hetki, samoin aistimukset ja kokemukset. Ja jos ei itse jumita itseään siihen että "jaaha, kun tämä ei kerran onnistunut, niin en sitten yritä mitään enää", niin ajan myötä huomaa myös uusia ovia joita voisi kokeilla avata, ja jotkin niistä avautuvat, ja joskus käy niinkin onnellisesti että aikanaan huomaa että olipa hyvä että ne tietyt ovet sulkeutuivat, koska jos niin ei olisi käynyt, en olisi nyt tässä missä olen.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tietää onko masennus tavallista masennusta vai niinsanottua sielun pimeää yötä? Vai onko masennus ja ahdistus aina jotain "henkisempää" kuin tässä kulttuurissa osataan ymmärtää? Sekin hämmentää että mun ymmärryksen mukaan nuo tunnetason oireilut voi olla viestiä siitä että elämä ei vastaa omiin tunnetarpeisiin ja jotain pitäisi muuttaa, ennemmin kuin lääkitä paha olo piiloon. Noita ongelmia tosin olisi paljon vähemmän jos olisi yhteisöllisyyttä ja ihmiset osaisivat tukea toisiaan paremmin eikä olisi velvollisuus olla koko ajan pirteä ja hyvin pärjäävä.
Ja vielä sekin että joidenkin mielestä vaikeat tunteet ja vaiheet voi olla jotain karmallisista syistä juontuvaa ja karmataakan keventämistä.
Kaikella on tarkoituksensa ihmisen henkisellä tiellä. Myös niiden ihmisten masennuksella ja muilla kärsimyksillä on tarkoitus, jotka eivät tällä hetkellä ole kiinnostuneet henkisyydestä lainkaan. Tarkoituksia on erilaisia eri aikoina elämää. On aikoja, jolloin kärsimys johtuu jostain terävästä kulmasta omassa psyykessä, jonka täytyy kivuliaasti hioutua todellisuutta vasten, ennen kuin kipu loppuu. On kärsimystä, jonka tarkoitus on saada ymmärtämään lähteä tietyistä olosuhteista tai tiettyjen ihmisten luota. On kärsimystä, jonka tarkoitus on voimaannuttaa parantamaan omaa tai ihmiskunnan elämää, inspiroida vähentämään kärsimystä. Ja myös sitä, jonka on tarkoitus tuhota ihmisestä vääriä samaistumisia elämän varrella luotuun valeminään, jota jotkut sanovat egoksi, ja järisyttämään ihmiselle pienestä asti syötettyjä tämän maailman perususkomuksia siitä mikä on ihminen, mitä ovat luonnonlait, mikä on Jumala, missä määrin todellisuus on objektiivinen ja missä subjektiivinen jne.
Sielun pimeästä yöstä puhutaan yleensä niiden kohdalla, jotka ovat valinneet tavalla tai toisella etsiä henkisesti, ja silti rämpivät tyhjyydentunteen, ahdistusten, masennusten jne suossa. Usein ennen yötä on ollut jonkinlainen kuherruskuukausi sen uskon tai perinteen kanssa jonka on valinnut, mutta yhtäkkiä enää uskoa ei ole, tai manifestointi ei toimi, tai meditaatiota ei vaan jaksa ja sen tuntuu kuivalta ja hyödyttömältä, eikä millään tunnu oikeastaan olevan edes mitään väliä. Sielun pimeän yön lähtökohta on syvemmällä kuin siellä, mistä ns. psyykkiset ongelmat kumpuaa, mutta se oireilee myös psyyken tasolla ja useimmat päätyvät jollain tapaa hoitamaan näitä sietämättömäksi koettuja oireita. Ne, jotka ei käytä lääkkeitä, usein käyttävät esim. alkoholia tai jotain itsessään harmitonta toimintaa joka kuitenkin menee pakkomielteisen liialliseksi. Ei siitä ketään syyttää voi, että ei vaan jaksanut olla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvan kammottavan olon rauhallinen todistaja aina vaan, vaan tarvitsi helpotusta. Eikä se estä pimeän yön tavoitteen toteutumista. Hidastaa voi kyllä jonkin verran, varsinkin jos yhtään ei ole valmis kohtaamaan pahaa oloa vaan heti etsiytyy helpotuskeinojen ääreen.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin tänne avautua, kun tuntuu kaikkein kätevimmältä paikalta olla rehellinen. Lähipiiriä en viitsi vaivata, kun huolestuisivat ja toisaalta sellaista vähiten kaipaisin :D
Olo on taas ollut jotenkin kummallinen. Välillä alakuloinen, mutta usein vain täysin välinpitämätön. Havahdun aina välillä ajattelemaan olenko holtiton. Tili on käytänössä koko ajan tyhjä ja silti käytän viimeisiä pennosia johonkin "humpuukiin"(kuten joku voisi sanoa). Välillä tulee ajatus, että "herran Jumala! Pitäisikö silti laittaa rahaa säästöön". Ja silti sama ralli jatkuu :/ Toisaalta rahaa on tullut aina viime hetkellä jostain ihme paikasta. Huomasin esim, että ex on tietämättään lahjoittanut minulle rahaa useamman kuukauden. Huomasin asian äskettäin ja saatiin sovittua, että maksan esim. veronpalautuksista takaisin. Tällaisia täpäriä pelastumisia tuntuu tulevan aina sopivaan saumaan. Tämä taas toisaalta ei kannusta käyttäytymään vastuullisemmin :/ Ja usein tuhon vastuullisuuden ajatukseenkin tunnun suhtautuvani välinpitämättömästi. Ja silti joku ajatus moraalista putkahtaa aina silloin tällöin päähän. Että pitäisikö kuitenkin, vaikka lähimmäisten takia :/
Ja tämä välinpitämättömyys on hämentänyt minua myös parisuhteen saralla. Hyviä puolia siinä on ollut paljonkin. En osaa olla mustasukkainen, mikä välillä tuntuu hämentävän miestäkin. Hän saattaa esim soittaa uudestaan puhelun jälkeen, jossa on puhutu, kuinka hän on ollut yhteydessä exäänsä. Yleensä tällainen olisi minussa herättänyt mustasukkaisuuden. Vaikka miehelle en sitä tietenkään usein ääneen sanonut. Mutta toki mieltä hivelivät miehen vakuuttelut, että ei mitään syytä huoleen, että minua hän rakastaa. Näin kävi taas joku aika takaperin. En tuntenut oikeen mitään kummempaa. Totesin miehelle, kun hän soitti ja kysyi, että ei kai paihoittanut mieltäni muhumalla exästään, että ei kyllä nyt tullut pieneen mieleenkään :D Asia ei ollut siis edes juolahtanut mieleen ja tuntui oudolta, että mies oli näin ajatellut puolestani... että pitäisi olla mustasukkainen :D
Välinpitämättömyydellä on muutenkin saatu paljon hyvää aikaan. Annan miehen olla mitä on ja samalla pystyn ehkä itsekkin olemaan mitä olen. Molempien on varmasti helpompi olla suhteessa, kun ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan.
Mutta välillä tämä "ihan sama- olo" tuntuu tosi kummalliselta. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että enkö rakasta miestä enää? Vaikka kaikki on aivan ihanaa, niin samalla jotenkin ihan sama ja plaah :/
Tulihan sepustus :D
T.1424
Tuo on sitä että elää kuten Jeesus opetti, kuin Taivaan linnut, murehtimatta elatustaan ja esim. puolisonsa pitämistä itsellään, luottaen että on Voima joka pitää kyllä huolen. Sellainen luottamuksen perususkomus on omiaan manifestoitumaan luottamusta tukevina ulkoisina tapahtumina kuten nuo rahan tulemiset jostain "ihme paikasta" juuri kun sitä tarvitsee.
Se on kyllä mielenkiintoista, miten tässä maailmassa usein ajatellaan omistushalun olevan sama asia kuin rakkaus, niin että jos ei ole halua pitää kiinni ja omistaa, olla mustasukkainen menetyksen uhan edessä, kuvitellaan ettei rakasta. Vaikka se vastaa rakastaakin, joka voi antaa toiselle täyden vapauden. Elämä jatkuisi vaikka suhde loppuisikin, eikä lisäksi ole edes mahdollista kahlita suhteeseen ketään sellaista joka ei enää sitä halua. Miksi siis tuhlata energiaansa mustasukkaisuuteen ja valvomiseen, joka lopulta vain luo ahdistuksen ilmapiiriä ja lisää eron todennäköisyyttä, ei vähennä sitä? Mutta sittenkin monia huolestuttaa, jos toinen ei ole mustasukkainen.
Loppujen lopuksi kaikki mikä on syntynyt kuolee, kaikki materian maailmassa näkyvä katoaa. Sen ymmärtävä ei kiinnity ylettömän syvästi enää niinkään kenenkään tai minkään ulkoisiin muotoihin vaan siihen ydinolemukseen, joka ei koskaan katoa vaikka ottaakin erilaisia muotoja eri aikoina. Ja joidenkin vain tämän ajallisen tiedostaville se on tunnekylmyyttä, ettei riipu vastustamassa vähintään psyykkisesti vääjäämättömiä asioita, vaan antaa ihmisten ja asioiden tulla ja mennä.
Vierailija kirjoitti:
Musiikki on minulle asia, jonka kautta voin kokea tunteita, jotka tuskin muuten olisivat mahdollisia. Jotain niin syvää ja oman olemisen kaikki tasot läpäisevää että sitä on hankala kuvata. Se yhdistää minua itseeni ja se yhdistää minut muihin. Eksistentialiinen erillisyyden tunne häviää. Ei sille löydy sanoja :D. Kyse on kuitenkin tunnepuolen jutusta ja yhteydestä, jossa on aivan mystiset mittasuhteet minun kannaltani. Sitten toisaalta mietityttää, miksi minusta ympäristöt joissa livemusiikkia pääsee kuulemaan ovat niin kauhean ahdistavia. Baarit, klubit, keikkapaikat, festarit ja sen sellaiset. Lähes aina, kun menen noihin saamaan musiikista hoitoa, joku humalainen tulee ahdistelemaan enkä minä muutenkaan nauti siitä joukosta ympärilläni tai sinne menemisestä. Tuntuu silti, että se on uhrauksen arvoista ja kärsitty epämukavuus on pienempi kuin se että pääsen kiinni musiikkiin.
Mietin vain miksi se on näin? Johtuuko se siitä, että kaikki ihmiset menevät musiikkia kuulemaan pohjimmiltaan samasta syystä ja siellä missä on musiikkia, siellä on myös kaikkien kuulijoiden pimeys ja kipeys ja tuska?
Tämä voi olla omituista höpinää monen mielestä :D. Minun ajattelussani ja kokemusmaailmassani kuitenkin musiikki on suurin ja monimuotoisin parannuskeino ja hengellinen voima, mitä maailmassa on. Se on myös omille tunteille ollut usein ainoa reitti purkautua, lohtu ja ääni, joka on kertonut etten olekaan aivan yksin maailmassa. Muusikko, jonka musiikki on nostanut sieluni turvaan on minulle henkinen mestari. Siksi tulee pohdittua tällaista.
Monelle noissa ahdistaviksi kokemissasi paikoissa musiikki on myös vain sivuasia sille, että pääsee bilettämään, tapaamaan toisia ihmisiä ja juomaan. Hankalaa siinä sitten nauttia pyhää ja puhdistavaa kokemusta, kun ympärillä on porukkaa, joka lähinnä sekoilee ja tsekkailee hyvän näköisiä vastakkaisen sukupuolen edustajia ja alkoholin rohkaisemana lähestyykin näitä melkoisen tökerösti.
Toki sekin on totta että ihmisissä yleensä on paljon levottomuutta ja ahdistusta, minkä takia herkkien ihmisten on usein vaikea olla missään väkijoukoissa - koska he aistivat sen kaiken mitä ympärillä olevista ihmisistä huokuu, ja se tuntuu tulevan häiritsemään omaa rauhaa. Itse en ole koskaan myös ollut ihmisjoukoissa viihtyvää tyyppiä, oikeastaan jopa toista ääripäätä eli mieluiten yksin jossain luonnossa.
Oppikurssi ei mene ohi, ennen kuin sen sisältö on opittu. Elämä tuo samankaltaisia haasteita eteen niin kauan, kunnes löytää sisimmästään sen, mitä kuvio tahtoo sanoa.
Nämä oppikurssit voivat käsitellä hyvin erilaisia tasoja ihmisyydessä. Voi olla kuvio pelkästään psyykkisestä asiasta, joka pitää selvittää. Voi olla kyse myös alitajunnan tasolla olevasta sitkeämmästä, tiedostamattomasta kuviosta, jossa joku ehkä jo hyvin varhain ehdollistunut perususkomus sanoo, että ihmiset pettävät aina, aina kun niihin luottaa niin tulee vaan satutetuksi. Toisaalta joskus sielu voi haluta sellaistakin elämää, jossa ei ollenkaan takerruta ajatukseen suhteen kestosta, vaan eletään päivä kerrallaan, miettimättä ollenkaan sitä kauanko suhde kestää. Nautitaan kun ollaan yhdessä ja on mukavaa, mutta ollaan valmiita siihenkin että huomenna ehkä ei olla yhdessä ja sitten itketään eroitkut ja jatketaan elämää. Tai kuten minun tapauksessani, jopa sitä että ymmärtäisi että parisuhteet ei ole minun juttuni ollenkaan.
Ongelma näissä on se, että kokijan itse täytyy löytää sisältään se, mikä on asian tila hänen omassa tapauksessaan, löytää se omasta sielustaan ja mielestään. Vaikka joku ulkopuolinen sanoisi ihan oikeankin asian syyksi, se ei silti auttaisi, se herättäisi vain vastustusta tai epäuskoa, tai sitten sellaista uskoa, jossa sanotaan että joo, uskon että tuosta on kyse mutta entä sitten, miten se tieto tämän kuvion muuttaa? Oma sisäinen oivallus sen sijaan avaa tien muutokseen myös. Ja toisin kuin nykyään usein sanotaan, ei ole pakko olla yksin sinkkuna että näitä asioita voi tutkia, voi olla myös suhteessa ja siinä seurata kaikkia omia ajatuksiaan ja tunteitaan ja käytösmallejaan, ja näin tutustua siihen mitä pohjimmiltaan haluaa ja mikä mahdollisesti estää halujen toteutumista.