Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Mikä on Mystikon näkemys menneisyydestä? Ainoa mitä meillä on vain tämä nykyhetki, mutta jos menneisyyden tapahtumat vaikuttavat myös nykyhetkeen. Tai jos henkilö kokee, että on tehnyt niin suuria virheitä menneisyydessä, ettei tietoinen manifestointikaan auta enää kun monet asiat ovat jo "pilalla" lopullisesti. Mikä auttaisi tällaista henkilöä?

Voi luopua uskomuksesta, että aika on lineaarinen ja yksisäikeinen, niin että on yksi menneisyys joka vaikuttaa tähän yhteen nykyhetkeen. Sillä tuo ihmisille tyypillinen perususkomus. jos siihen vielä lisää uskon syyn ja seurauksen lakiin, kaikkiin luonnonlakeihin niin valmis onkin maailmankuva, jossa tietoinen manifestointi on mahdotonta, eikä sellaista syvää maailmankuvaa pysty rikkomaan vain yrittämällä jossain pintatietoisuudessa toivoa kovasti että se toimisi. 

Toki, tuo uskomusten muuttaminen on vaikea tehtävä niin kauan kuin ei sielun silmin näe todellisuuden luonnetta. Kaikki ihmisen aistikoneiston havainnot kun näyttävät tukevan sitä, että on yksi menneisyys joka vääjäämättömästi vaikuttaa nykyhetkeen, ja on aika rajallista mitä asioita voi muuttaa ja korjata ja mitä ei. Silti: uskomuksia muuttamalla se kaikki voi muuttua. Eikä ole edes mitään yhtä tapaa uskoa niin että "ihmeet" mahdollistuvat. Jotkut kokevat että koko aika on illusorinen konstruktio, ja sittenkin jos oletetaan aika, rinnakkaisia todellisuuksia on valtavasti ja on mahdollista valita seurattavaksi jokin muu säie kuin tällä hetkellä: sellainen, jossa menneisyys on erilainen ja siksi nykyhetken mahdollisuudetkin on erilaiset. Jotkut uskovat, että on jokin jumalolento, joka tekee ihmeitä, ja sen takia muutos on mahdollinen. Toiset uskovat johonkin esoteerisiin tai maagisiin oppeihin siitä, miten mieli voi vaikuttaa aineeseen, tai erityisiin esoteerisen tason lakeihin, jotka ovat kuin luonnonlakeja ja toimivat aina jos oppii käyttämään niitä (esim. Vetovoiman laki). Nykyhetkessä koetun todellisuuden muuttamiseen menneisyydestä riippumatta mikä tahansa lähestymistapa näistä voi toimia, jos sen kanssa tekee työtä niin että oikeasti sisäistää uudet uskomukset ja jos oppijärjestelmä sisältää jotain metodologioita, myös ne on opeteltava.

Näihin kahteen viimeiseen on oikeastaan sama vastaus: ratkaisu on antaa elämänsä Hengen ohjaukseen, jolloin siitä tulee merkityksellistä sekä kaikki tarpeellinen aineellinen tulee tyydytetyksi. Joskaan tämä ei ole ainoa ratkaisu vaan vain niille jotka kokevat siihen kutsua: on myös täysin sallittua alkaa tavoitella inhimillisesti parempaa elämää kaikin mahdollisin fyysisin ja psyykkisin ja metafyysisin keinoin.

Oman tahdon hävittäminen on kuitenkin pääosin väärinkäsitys. Jos ihminen kokee itsensä edelleen dualistisesti, erilliseksi muusta olevaisuudesta ja olevaisuuden perustasta, ja yrittää hävittää tahtonsa, ei ole mitään muuta voimaa joka toimisi hänen kauttaan. Hänestä tulee vain vähemmän hän itse, hänestä tulee entistä passiivisempi ja kärsivämpi tyhjä kuori. Oman tahdon häviäminen on merkityksellistä vain, jos se lähtee aidosta hengellisestä kokemuksesta: siitä että ei vain älyllisesti usko, vaan elävästi kokee, että on kaikkiallisen Tietoisuuden tai Energian (Jumalan) ilmenemismuoto, ja tietää että elämä tämän Tietoisuuden hallinnassa on kaikin puolin parempaa niin itselle kuin muille, kuin elämä egon johdossa. Mutta ilman kokemusta aidosta Hengen ohjauksessa ja ilmentymänä olemisesta oman ihmistahdon tappaminen on pelkästään negatiivinen ja väkivaltainen teko, johon ei kannata pyrkiä. "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen kirkkauttaan, niin kaikki tämä annetaan teille". Ihmisen ei tarvitse murehtia siitä, pääseekö ihmistahdostaan eroon vai ei, vaan vain etsiä elävää yhteyttä Jumalan valtakuntaan. Kun sen löytää, avautuu yksilöllinen tie, jota kulkiessaan ihminen kokee syvää tyytyväisyyttä riiippumatta siitä, onko se tie tämän maailman arvostama vai ei.

Kiinnostus ja draivi tulee varmasti kyllä sen myötä, kun tuon yhteyden löytää. Se ei aina ole tosin sellainen kiinnostus ja draivi, mitä tämä maailma arvostaa. Täällä arvostetaan menestystä liike-elämässä tai tieteessä tai muussa omassa ammatissa tai toimessa. Mutta osalla hengellinen oma tehtävä onkin hiljaisuutta, rauhaa, "taajuuden kannattelua". Sitä että on ylittänyt tämän maailman, mutta ei tee siitä kenenkään edessä mitään numeroa, ei konkreettisesti palvele ketään, vaan lisää vai oman tietoisuutensa energian tämän planeetan energioihin ja auttaa siten epäsuorasti kaikkia. Oma tieni on hybridi: olen varsin menestynyt aineellisella tasolla, mutta olen myös mystikko ja metafyysikko joka hengellisesti palvelen pääosin lisäämällä oman tietoisuuteni ja kokemukseni ihmiskunnan kollektiiviseen tietoisuuteen.

Nyt olen kuitenkin saanut vastaukseksi mietiskelyihini tämän asian suhteen, että "ilman Isää minä en ole mitään", joten mitä väliä sillä on, jos ei-mitään hajoaa? Hassua on, että tässä vaiheessa, kun edes kuolema ei aiheuta mitään vastustusta, olen vasta päässyt vähän maistamaan Elämää. Nauran tälle asialle melko usein itsekseni. :D

Ne ovat harvassa, jotka oikeasti ymmärtävät, mitä tarkoittaa: en ole mitään. Moni sanoo sen kunnioituksesta Jumalaa kohtaan, äärimmäisen nöyryyden osoituksena, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se on myös kirjaimellisesti totta. Sillä mitä on ihminen kaikkien omaksumiensa leimojen ja roolien ja alati vaihtuvien ajatustensa ja tunteidensa alla (tämän voi jokainen tutkia itse)? Ei mitään, pelkkää tyhjyyttä. Ei sieltä löydy jotain todellista syvempää fyysis-psyykkistä minää joka ei olisi tämän maailman ehdollistama. Sieltä ei löydy mitään sellaista erillistä olentoa kuin mitä ihmiset ajattelevat olevansa. Ja silti Oleminen jatkuu, ja Tietoisuus. Ja se on se mitä kristityt sanovat Isäksi, ja se on myös Minä (jokaisen minä, ei vain tämän kirjoittajan). Ajatukset ja uskomukset ja tunteet kuolevat, kehojen muodot ja psyyken muodot kuolevat, mutta se mitä on niiden takana jatkuu. Ja se joka tietää että minä olen Se, ei voi enää pelätä kuolemaa. Kaikki syntymät ovat hänen syntymiään ja kaikki kuolemat hänen kuolemiaan, ja kaikki mitä on ennen ensimmäistä syntymää ja viimeisen kuoleman jälkeen on myös Hän.

Täytyy vielä lisätä tähän, että ohjaus on jokaiselle henkilökohtaista: omani on kehottanut kääntymään lääkärin puoleen, mutta se liittyy enemmän minun henkilökohtaiseen polkuuni kuin uskoon siitä, että maallisin keinoin voisi mitään todellista parannella. Vastustin pitkään lääkitystä, sillä intuitiivisesti olen tiennyt, että se ei lopullisia vastauksia näihin ongelmiin anna. Se on vähän kuin loisi ensin ulkoisina näyttäytyviä demoneita, ja sitten loisi ulkoisina näyttäytyviä enkeleitä taistelemaan noita demoneja vastaan. Tällä hetkellä, kun hengellinen prosessini on vielä kesken, se on kuitenkin minulle "vähimmän vastustuksen tie", ja juuri se vastustuksen loppuminen on tässä oleellista

Tämä on tärkeä pointti. Ohjauksen ja tien täytyy olla henkilökohtaista, kukaan ei pääse valaistukseen apinoimalla jotain toista, jonka psyyken rakenne on aivan erilainen, jonka vaihe ja haasteet ovat erilaiset. Minullakin oli aikani, tässä elämässä mutta enemmänkin muissa, joissa en voinut heittää kokonaan pois ulkoista. Minun tieni vaan ei ollut lääketiede vaan metafysiikka ja magia. Sen tutkiminen, mikä on erilaisten demonien olemus ja mikä on mielen ja olemisen suhde niihin. Mikä on minun tulkintani osuus siinä, kun näen demonin, ja missä määrin demonilla on objektiivinen todellinen olemus. Päädyin siihen, että kyllä, sillä on todellisuus energiaentiteettinä, mutta 'demoni' on minun ehdollistumiseni määräämä tulkinta, joka saattaa vääristää havaintoani paljonkin. Jokin energia, jokin entiteetti, mutta mistä tiedän onko se minulle demoni vain, koska se on minulle käsittämätön? Niin kuljin läpi sen vaiheen jossa käytin sekä "ulkoisia" voimia että psyyken uudelleentulkinnan voimia, eikä niissä vaiheessa olisi ollut mitenkään mahdollista suoraan mennä sihen, että tiedän olevani yhtä lailla kaikki demonit kuin kaikki enkelit, ja voin antaa kaikkien niiden olla, koska tämä kaikki on vain jumalallinen leikki jota minä leikin. Älyllisellä uskolla ei ole juurikaan merkitystä. Sillä mitä oikeasti kokee on. Eikä siinä useinkaan voi tehdä totaalisia hyppyjä täydellisestä samaistumisesta materialistiseen maailmankaikkeuteen täydelliseen samaistumiseen kaiken Perustaan joka on Kaikki-Mitä-On.

Etsivä löytää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Kiva kuulla myös sinusta, ap! Hurjalta kuulostaa myös sinun tilanteesi. Voin vain kuvitella, kuinka arkaan kohtaan se osuu, kun myrskyn keskelle joutuukin oma lapsi... Siinä todella koetellaan näkemisen syvyyttä, mutta minä ainakin saan tekstistäsi kuvan, että olet pitkällä.

Minä sain tuon "Kaikki Mitä On, on jo" -kokemukseni vastauksena samaan pallotteluun, mitä sinä teet: antautuako täydellisesti vai pyrkiäkö tietoiseen luomiseen? Arvaat varmaan, kumpaan tuon kokemukseni jälkeen päädyin. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö vaikka voisi yrittää parantaa taloudellista tilannettani, jos saan sisäistä johdatusta siihen, mutta tuo kokemus vei pois pohjan kaikelta inhimillisen tahdon tasolta tulevalta toiminnalta. Lopullista valaistumiskokemusta en ole saanut, mutta tunnen, että se on lähellä. Jotain minusta kuoli tuon kokemuksen myötä, vaikka pysyttelenkin edelleen valppaana sen suhteen, etten antaisi samaistumisen liukua takaisin sille pienen minän tasolle, millä se tähän asti on ollut. Olen lueskellut Joel Goldsmithin kirjoituksia, ja ne yhdistettynä omiin kokemuksiini ovat tuoneet ymmärryksen siitä, miten nurinkurista on yrittää muovata maailmasta parempaa. Ei vika maailmassa ole, vaan minun havainnossani ja tulkinnassani siitä. Kun muutan havaintoani (tai oikeammin se muuttuu itsestään Hengen vaikutuksesta, kun teen sille tilaa), myös "maailma muuttuu". Heittomerkeissä siksi, että ei se oikeasti muutu, vaan pääsen vain sisäisen muutoksen myötä lähemmäksi kaikkeuden perimmäistä olemusta. Ja koska minun todellinen olemukseni on ikuisesti Kaikki Mitä On, ei ole mitään syytä huolestua pinnallisella tasolla tapahtuvista ravisteluista: eivät ne minun todellista olemustani voi koskaan vahingoittaa.

Ei tämä kokemus ihmistunteita ole minultakaan poistanut, mutta sellainen eksistentiaalinen hätä ja tuska on kadonnut. Kaikki on hyvin, vaikka minun ihmisaistini usein muuta väittävätkin.

Lopulta myös tietoinen manifestointi on aina oman havainnon muuttamista. Perimmäinen todellisuus on mikä on, se ei muutu siitä. Mutta ihmisen henkilökohtainen maailma muuttuu, hänen tulkintansa perimmäisestä. Koko ajan me kollektiivisesti ja yksilöinä luomme koko elämämme kuvion, sen mitä ihmiset sanovat todellisuudeksi. Mutta toki, on aika antaa ihmismielen päättää mitä luoda, ja aika olla hiljaa ja antaa syvemmän tason ottaa ohjat ja tehdä ihmisen kautta mitä tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ollut myös viimeisen parin viikon aikana olo, että koko keho lahoaa alle. Lääkäriin olisin joskus aiemmin laukannut pää kolmantena jalkana, mutta jostain syystä nyt se ei tunnu ratkaisulta. En tiedä edes mistä menisin valittamaan, kun lista on niin pitkä. Lähinnä kai vain odotan, että mikä paikka kosahtaa ensimmäisenä niin pahasti, että loppuu tämä maallinen taivallus tässä kehossa. Mieleeni tuli yhtenä päivänä sketsi "kirurgipyörä" (en muista missä ohjelmassa oli), jossa arvottiin ihmisille turhia leikkauksia. Tuntuu kuin itse pyörittäisin jotain sairausrulettia ja jännittyyneenä odotan, että mikä on se omalle kohdalle osuva voitto. Ajatus tutui huvittavalta, kuin tuo sketsi.

Jotenkin en osaa omalta kohdalta enää edes surra kuolemaa. Lähinnä pidän sitä "mielenkiintoisena kokemuksena". Enemmän surua herettää lapset ja koira, jotka jäisivät ilman äitiä. Vaikka itse osaakin suhtautua omaan kuolemaan suht kevyesti, niin en haluaisi aiheuttaa surua omalle jälkikasvulle tai minuun kovin kiintyneelle lemmikille. Tämä on heijastunut uniinkin. Ja toisaalta, olisiko sekään lopulta niin pahaksi lapsille, jos niin on tarkoitus tapahtua? 

Jos ei olisi jälikasvua, en varmaan jaksaisi miettiä koko kuolema asiaa. Mennä porskuttaisin näillä eväillä niin pitlälle kuin pääsisin. Tämä kuolema ja sairasteluteema on ollut niin vahvasti esillä omassa elämässä viimeaikoina, että on melkein mukavaa, että saman kaltaisia asioita(hajoaminen) käydään nyt tässäkin keskustelussa. Ja mistä olen edes saanut päähäni, että kuolemaa tässä tehdään. Yhtä hyvin tätä elämää voi olla vielä pitkälti jäljellä. Ja hämentää myös, mistä tällainen yht äkkinen terveyden totaalinen romahtaminen. Ja toisaalta välinpitämättömyys kaikkia vaivoja kohtaan on outoa. Kyllä jatkuva kolotus, väsymys ja pahoinvointi toki välillä haittaavat arjesta selviytymistä, mutta toisaalta, mitä sitten. 

Pyytäisin KM:ltä rukousta, että saisin jotain johdatusta tähän tilanteeseen. Tuntuu, että omat voimat ei hetkittäin riitä. 

1424

Rukoilen. 

Itselläni oli myös jossain vaiheessa kokemus, jossa fyysinen terveys ja keho näyttivät hajoavan. Se oli hämmentävä kokemus, koska en vielä kokenut minkäänlaista elävää yhteyttä Henkeen, en ollut valaistunut, mutta silti kun ajattelin "pitäisiköhän mennä lääkäriin", niin jostain sisältä tuli vastaus, "ei, se ei ole enää sinun tiesi". Melko välinpitämättömänä ajattelin, että ookoo, se oli sitten minun aikani kuolla, olkoon, ihan sama. Seuraavassa elämässä sitten paremmalla otteella.

Melkein harmitti, kun ei se kuolema kuitenkaan ollut tullakseen vaikka tuntui että kaikki hajoaa. Tuli huoli, että jään ns. kitumaan, että olen monella tapaa kyvyiltäni rajoittunut ja pysyvästi kivulloinen ja vaivainen. Mutta olin jo aika välinpitämätön senkään suhteen. Hetki kerrallaan, loppuun asti, tuli mitä tuli, minä ajattelin. Jostain syystä tuossa vaiheessa manifestointi oli "tukossa", vaikka olin ollut siinä hyvä, jopa parantanut sairauksia joita ei pitäisi voida parantaa ja tehnyt huikeita asioita. Mutta tässä vaiheessa sielu sanoi sillekin "ei", vaikka en pitänyt enkä pidä sitä mitenkään vääränä tai kiellettynä. Minun vaan piti käydä läpi keho- ja mielikiinnittymisen hajoaminen pohjia myöten, eikä parantaa manifestoimalla kehoani ja mieltäni entiselleen. Nämä kyllä parantuivat sitten ajallaan, kun asialla ei ollut enää mitään väliä, ja asiaan liittyvä henkinen prosessi oli läpikäyty.