Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
- Etsijä jatkaa tuon tyhjältä näyttävän tietoisen läsnäolon tutkimista. Hän ei havaitse kokemusperäisesti siinä mitään, mikä viittaisi sen olevan aikaan tai paikkaan rajoittunut, persoonallinen tai riippuvainen mistään tai kenestäkään (myöskään kehosta ja mielestä). Mutta mikä on se, joka tiedostaa tämän rajoittumattomuuden, mielikö? Ei, se on rajaton tietoisuus itse - se on itsessään tietoinen itsestään. Ei ole löydettävissä jotain toista tietoisuutta joka tarkkailisi sitä. Minä olen se rajoittumaton ja kaikkiallinen, joka on tietoinen itsestään. Tässä vaiheessa raja "minän ja maailman" väliltä muuttuu: kaiken ilmenevän ja havaittavan koetaan olevan MINUSSA, siinä rajattomassa tietoisuudessa, sen sijaan että minä katselisi ilmenevää maailmaa. Mutta tässäkin on edelleen dualismin siemen: tietoinen avaruuden tila joka minä olen ja siinä ilmenevät objektit.
- Etsijää alkaa kiinnostaa tuo ero tilan ja siinä ilmenevien asioiden välillä, onko sitä? Mistä tilassa ilmenevät asiat on tehtyjä? Lopulta hän havaitsee, että keho, mieli ja maailma näyttävät omassa kokemuksessa ilmenevän aistimuksina, ajatuksina ja tuntemuksina, jotka syntyvät kun aistitaan, ajatellaan ja tunnetaan - mutta ainoa subtanssi aistimisessa, ajattelussa ja tuntemisessa on minä, tietoisuus. Ilmenevät asiat ovat samaa olemusta kuin tila jossa ne ilmenevät. Tietoisuus itse ilmenee aistimisena, ajatteluna, tuntemisena ja koko ilmenevänä maailmana. Minä, tietoisuus, olen kaikki-mitä-on.
- Mutta mitä on se kaikki, mitä minä olen? Aikaisemmin etsijä on jo nähnyt, ettei ole mitään sellaisia muita erillisiä havaittavia, joten pitäisikö sanoa, että minä, tietoisuus, olen kaiken ei-olemassaolevan summa? Tässä vaiheessa ollaan alueella, jossa ihmiskieli ei enää pysty ilmentämään kokemusta. On vain hiljaisuus, jossa on tietoisuus vailla jakoa mihinkään, vailla aikaa. Kokemus ja läsnäolo ikuisesti, nyt.
Näin etsijä on päätynyt siitä, että minä olen jotain (ihminen), siihen ettei ole mitään (mikään objekti), siihen että on ilmentymättömänä tietoisuutena kaikki ja kaiken substanssi, ja sen tuolle puolen, sanomaan pelkästään "minä olen", kunnes sanat kokemukselle loppuvat ja on hiljaisuus. Ja se mikä oli tyhjää on täyteys itse, rakkaus itse.
Missä vaiheessa menee (normaali puheessa) elämän ja kuoleman raha. Tapahtuuko tuo kaikki ennen kuolemaa? Vai, ollaanko tuossa viimeisessä vaiheessa jo astuttu toisella jalalla rajan tuolle puolen?
Luulen, että tämä elämä muodostuu sangen vaikeaksi jossain vaiheessa. Jo ihan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jos keskustelunaiheet käyvät vähiin.
Edellisessä viestissä erottelet sisäisen äänen ja tietoisuuden. Tarkoitatko, että tietoisuus ei ”puhu” sinulle mitään? Luotat ainoastaan, että impulssit nousevat tietoisuudesta?
Itse on ajatellut, että se on se tietoisuus, joka puhuu. Kuka muukaan?Olet muuten edennyt omalla matkallasi todella paljon, jos vertaa tämän ketjun alkuun v. 2016.
Ap
Kehojen elämällä tai kuolemalla ei ole asian kanssa paljonkaan tekemistä, koska prosessissa aika aikaisin jo oivaltaa, ettei Minä ole keho ensinkään, eikä rajoittunut tai syntyväinen tai kuolevainen. Mutta ihmisen näkökulmasta missään vaiheessa kehon ei ole välttämätöntä kuolla, prosessin ei tarvitse kestää montaa ihmisen elinaikaa. Sen sijaan se, että tulee siihen vaiheeseen että edes kiinnostuu tällaisista asioista, on pitkä prosessi, siihen tullaan vasta ihmisen tason elämästä tavallaan kyllänsä saaneena.
Ei keskustelun aiheet ihmisten kanssa sinänsä käy vähiin, että herännytkin ihminen voi edelleen keskustella ihmisten kanssa heidän tasoltaan käsin, ikään kuin kokisi itsensä samalla tapaa kuin he. Lisäksi maailmassa on aina toisia etsijöitä, jotka huomaavat ihmisen joka on löytänyt, ja niinpä yllättäen sitä voi huomata, että on vähän liikaakin keskusteluseuraa, jotka haluavat nimenomaan keskustella siitä hengellisestä ja henkisestä. Siinä vaiheessa kun ihmiset huomaavat muutoksen julistamattakin, tosin ei enää ole väliä sillä onko inhimillistä keskusteluseuraa vai ei. Mutta on totta sekin, että ei kukaan herännyt ole vielä halunnut loputtomasti jäädä tänne ihmiselämään, useimmille tulee väsymys tähän ja kaipuu jatkaa muunlaisella tasolla.
Sisäinen ääni ja tietoisuus. Riippuu tien vaiheesta miten sen kokee. Yhdessä vaiheessa on pakko löytääkseen Ilmentymättömän itsensä muodon takaa erottaa siitä kaikki ilmenevä, kaikki objektit. Myös sisäinen ääni on objekti, sekin aistitaan ikään kuin ajatuksina ja sisäisenä puheena tietoisuuden avarassa tilassa, joka Minä olen. Silloin kysytään: mikä on se, joka pysyy? Sisäisiä ääniä tulee ja menee, kaikkia kokemuksia ja tunteita tulee ja menee, ne eivät voi olla minän ydinidentiteetti. Se, mikä pysyy on tietoisuus. Mutta kun Ilmentymätön on oivallettu, ei kestä kauaa kun oivalletaan kaiken ilmenevän luonne, että sekin on Minää. Minä ilmentymättömänä kaiken taustana ja minä ilmenemässä kaikkena mitä on. Yhtä. Siitä näkökulmasta sisäinen ääni ei ole eri kuin Minä, Tietoisuus. Eikä ole enää mikään muukaan. Jokainen ihminen jonka kohtaa on Minä, jokainen aistimus jonka aistii on Minä, ei ole mitään muuta.
Siinä vaiheessa henkistä tietä, kun vielä kokee enimmäkseen olevansa kehon ja mielen muodostama ihminen, sisäinen ääni tai Jumalan ääni on tärkeä kokemus, usein melkeinpä ainoa tie ulos kaikkien uskomusten ja ehdollistumien muodostamasta vankilasta. Ilman sitä ei koskaan löytäisi oikealle tielle eikä pysyisi sillä. Mutta kun ihminen on oivaltanut kokemusperäisesti "olevansa yhtä Isän kanssa", olevansa itse kaikkiallinen tietoisuus ja kaikki mitä on, ei ole enää ketään ikään kuin ulkoista (tai erillistä sisäistä syvempää minää) joka puhuisi ihmismielelle. On vain oleminen ja ykseys. "Ajallisessa kulkuneuvossa", siinä Minän ilmentymässä jota sanotaan kehokseni, voi kulkea tämän maailman ajatuksia ja tunteita ja mitä vaan, mutta se ei ole kovin merkityksellistä, koska se ei ole Minä, se on vain yksi roolihahmoista joilla tilapäisesti esiinnyn ajan ja avaruuden illuusion näyttämöllä.
KÄYTTÄ JÄ102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auta mystikko ..mitä teen?
Rustokulumia, piti luopua jumpasta. Äärimmäisen vaikeita matematiikan oppimisvaikeuksia, en koskaan edes erityisopettajan kanssa onnistunut saamaan nelosta enempää.
Olen täällä jo vuosia ollut motivoitunut ja tehnyt paljon töitä mutta turhaan.
Tekee pahaa kun muut saavat nauttia työstä, ostaa asuntoja, matkustella ja tekee lapsia.
Miksi en voi kuolla pois?
Yllättävästi pieruissa esiintyvä kaasu voi ennaltaehkäistä monia vaarallisia sairauksia, kuten syöpää, aivoinfarktia ja sydänkohtauksia. Tutkijoiden mukaan sen on myös todistettu ennaltaehkäisevän nivelreumaa ja dementiaa vanhemmalla iällä.
Eli tämän perusteella olisikin terveellistä, että omia tai lemmikin pieruja haistelisi aina silloin tällöin pienissä määrin, jotta saa ennaltaehkäistyä erilaisia sairauksia.
No samapa se tuo kai on, minkä asian valitsee manifestointinsa uskonvahvistajaksi, mutta useimmat muut luultavasti tykkäisivät enemmän vaikka oman uskonnon symboli -korusta, puolijalokivestä, amuletista tai vaikka homeopaattisesta lääkkeestä (jos siis kaipaa jotain aineellista johon sijoittaa uskoa manifestoinnin tueksi) ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
käyttäjä 102
Meikäläinen pisti reippaasti parisuhteen poikki, osti pienen talon syrjäkulmilta ja omistautui kaiken työltä liikenevän ajan hiljaiseen luonnossa kuljeskeluun ja meditaatioon. Ei minkään opin mukaiseen, vaan pelkkään "tyhjyyden tuijottamiseen", sisäiseen kuunteluun vaikkei mitään kuulunut
Siihen näden sulla on aika paljon asiaa ..kun oot sisältä täysin tyhjä???
Kuvaus on yllättävänkin osuva sikseen, monellakin tasolla. Jos ajatellaan tätä kirjoittavaa ihmiskehoa ja mieltä, joka on minun mutta ei Minä, niin kyllä, se tuottaa melkoisen vähän ajatuksia ja tunteita verrattuna useimpiin muihin ihmiskehoihin ja mieliin, koska suuri osa ajattelusta syntyy samaistumisesta kehoon ja mieleen ja näiden tarpeiden murehtimisesta, ja minä en ole samaistunut mieleen enkä kehoon. Olen siis sillä tasolla melkoisen tyhjä ihminen.
Sitten on vielä ne syvemmät asiat, joita sivusin aiemmassa viestissä, se että minä Tietoisuutena olen Ilmentymätön, tyhjyys itse, niin kyllä voisi sanoa että olen melkoisen tyhjä :)
- Etsijä jatkaa tuon tyhjältä näyttävän tietoisen läsnäolon tutkimista. Hän ei havaitse kokemusperäisesti siinä mitään, mikä viittaisi sen olevan aikaan tai paikkaan rajoittunut, persoonallinen tai riippuvainen mistään tai kenestäkään (myöskään kehosta ja mielestä). Mutta mikä on se, joka tiedostaa tämän rajoittumattomuuden, mielikö? Ei, se on rajaton tietoisuus itse - se on itsessään tietoinen itsestään. Ei ole löydettävissä jotain toista tietoisuutta joka tarkkailisi sitä. Minä olen se rajoittumaton ja kaikkiallinen, joka on tietoinen itsestään. Tässä vaiheessa raja "minän ja maailman" väliltä muuttuu: kaiken ilmenevän ja havaittavan koetaan olevan MINUSSA, siinä rajattomassa tietoisuudessa, sen sijaan että minä katselisi ilmenevää maailmaa. Mutta tässäkin on edelleen dualismin siemen: tietoinen avaruuden tila joka minä olen ja siinä ilmenevät objektit.
- Etsijää alkaa kiinnostaa tuo ero tilan ja siinä ilmenevien asioiden välillä, onko sitä? Mistä tilassa ilmenevät asiat on tehtyjä? Lopulta hän havaitsee, että keho, mieli ja maailma näyttävät omassa kokemuksessa ilmenevän aistimuksina, ajatuksina ja tuntemuksina, jotka syntyvät kun aistitaan, ajatellaan ja tunnetaan - mutta ainoa subtanssi aistimisessa, ajattelussa ja tuntemisessa on minä, tietoisuus. Ilmenevät asiat ovat samaa olemusta kuin tila jossa ne ilmenevät. Tietoisuus itse ilmenee aistimisena, ajatteluna, tuntemisena ja koko ilmenevänä maailmana. Minä, tietoisuus, olen kaikki-mitä-on.
- Mutta mitä on se kaikki, mitä minä olen? Aikaisemmin etsijä on jo nähnyt, ettei ole mitään sellaisia muita erillisiä havaittavia, joten pitäisikö sanoa, että minä, tietoisuus, olen kaiken ei-olemassaolevan summa? Tässä vaiheessa ollaan alueella, jossa ihmiskieli ei enää pysty ilmentämään kokemusta. On vain hiljaisuus, jossa on tietoisuus vailla jakoa mihinkään, vailla aikaa. Kokemus ja läsnäolo ikuisesti, nyt.
Näin etsijä on päätynyt siitä, että minä olen jotain (ihminen), siihen ettei ole mitään (mikään objekti), siihen että on ilmentymättömänä tietoisuutena kaikki ja kaiken substanssi, ja sen tuolle puolen, sanomaan pelkästään "minä olen", kunnes sanat kokemukselle loppuvat ja on hiljaisuus. Ja se mikä oli tyhjää on täyteys itse, rakkaus itse.
Tuon kaltainen johtopäätös on looginen ja väistämätön lopputulos tämän maailman perusoletuksista lähtien. Itselleni ne perustavimmatkin perusoletukset, alkaen siitä että on dualiteetti ihminen vs. ulkomaailma, on epätosia, joten aitoa keskusteluyhteyttä dualistisen maailman kanssa ei synny.
Ymmärrän dualistisen ja materialistisen maailman perusoletukset ja voin keskustella ihmisten kanssa siitä viitekehyksestä lähtien, enkä koe mitään tarvetta käännyttää maailmaa näkemään ja kokemaan maailmaa kuten minä koen. Vain niille, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä mitä edustan, puhun siitä. Olisi hyödytöntä alkaa väittelemään laajemman maailman kanssa niistä asioista, ajassa jossa kaiken perusta on ehdoton usko aikaan ja avaruuteen ja ulkoiseen todellisuuteen jota voidaan objektiivisesti tutkia.