Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mitä tapahtuu kun tavallinen Tiina kuolee? Jos hänen miehensä Pertti on kuollut ja Tiinalla itsellään on syöpä ja hän aavistaa oman kuolemansa koittavansa ja toivoo että näkee Pertin vielä. Mitä tapahtuu?
Kyllä hän miehensä näkee. Aika tavallinen on jopa kokemus nähdä jo rajan taakse menneet vähän ennen kuolemaansa tavalla tai toisella. Mutta on parempi kunkin etsiä itsessään se, minkä itse havaitsee kuolemattomaksi, kuin omaksua toisilta uskomuksia siitä, mitä kuoleman jälkeen on, ja siksi en itse kovin mielelläni puhu siitä paljoakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Sanot että meditoidessa kyllästyttää kääntyminen itseesi, mutta mikä se itse johon käännyt? Jos se on mitä tahansa objekteja, mukaan lukien ruumis ja mieli ja niiden tuotokset (aistimukset, ajatukset, tunteet) niin kyllä, niihin on aikansa kyllästyä. Samoin intuitioihin ja sisäisiin johdatuksiin. Silloin on aika oivaltaa itsensä ajan ja avaruuden ulkopuolella olevana, itsessään tietoisena läsnäolona tai tilana, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat havaituiksi, mutta joka ei ole kuitenkaan mitään näistä itse. Laitan erilliseen viestiin tämän kokemuksen kehitysvaiheita, joissa aluessa itsensä keho-mieli-ihmiseksi kokeva päätyy kaikkien dualismien tuolle puolen.
Meditoidessa keskityn siihen "osaan" itseäni, joka havainnoi persoonaa, joka minuna ajattelee, tuntee ja kokee asioita. Se vastaa kokemuksena luullakseni sitä mitä kuvailit sanoilla "dualistinen tila, jossa on todistava tai tarkkaileva "minä"-tietoisuus, vaikkakaan se ei enää koe olevansa mieli ja keho vaan niiden tarkkailija". Olen kokenut myös tämän tilan "takana" olevan syvän hiljaisuuden muutaman kerran.
Vaikeus on varmaan siinä, että olen ollut tällä polulla, etsijänä, lapsesta saakka. Aikuisena olen edennyt hengellisissä asioissa koittaessani löytää itselleni sopivaa tapaa selvitä uupumuksesta ja masennuksesta. Ymmärrän dualistisen maailmankuvan harhaisuuden, ehkä enemmän aivoillani kuin sielullani, mutta ymmärrän kuitenkin. En vain halua edetä tästä pidemmälle. Haluaisin manifestoida itselleni ihan tavallisen elämän. Perheen ja ystäviä, työn ja ehkä jopa mukavan harrastuksen. En mitään muuta. Vaikka tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat arjen pyörityksestä, eivätkä kaipaa mitään ylimaallisia kokemuksia.
Jos kysyisin, voiko tätä kaikkea perua, vastaisit varmasti ettei voi. Tässä elämänvaiheessa haluaisin kuitenkin vain olla ja elää elämääni, en suorittaa henkistä kasvua meditoimalla ja pyrkimällä ykseyteen. Se lienee kuitenkin mahdotonta.Olen ap, en siis mystikko. Mutta vastaan sinulle: ei voi. Tässäkin ketjussa pari vuotta sitten olin uupunut ja halusin lopettaa tämän homman. Sitä ei näköjään voi. Hidastaa voi, lopettaa ei.
Minullekin tulee aika ajoin halu manifestoida elämääni toisenlaiseksi. Sitten tajuan sen olevan merkityksetöntä. Jotenkin sitä elää sellaisessa välimaastossa. Mystikko totesi aikanaan olevansa kahden maan ihminen, ja ymmärrän tämän hyvin. Mihin lie vielä johtaa.
Niin, tämä on sitten se toinen puoli. Joskus on hyväksi lopettaa liian vakavaksi mennyt henkinen etsintä ja repäistä tässä maailmassa. Jos sitten tie käykin vielä uudestaan henkiselle tielle, se käy kevyemmin. Mutta on tosiaan tiloja, joissa mikään muu vaihtoehto ei oikeasti tyydytä kuin hengellinen etsiminen ja löytäminen. Silloin on jo hyvin lähellä löytämistä.
Kaikki ihmiset haluavat onnellisuutta, ja luonnollinen tapa etsiä sitä tähän maailmaan syntyessä on ulkomaailma. Jo lapsi oppii, että kun se saa jotain: maitoa, ruokaa, lelun, se on ainakin hetken aikaa tyytyväinen. Myöhemmin valikoima laajenee. Ihminen pyrkii onnellisuuteen paitsi hankkimalla materiaa, myös erilaisilla aktiviteeteilla kuten työllä ja harrastuksilla, ihmissuhteilla. Ja koska aina kun saa jotain näillä alueilla, hetken aikaa tosiaan on tyytyväisempi olo kuin ennen, vahvistuu käsitys että ulkomaailma on onnellisuuden lähde.
Kaiken ulkoisen tuottama onni kuitenkin muuttuu ja himmenee ja pian on saatava jotain muuta lisäksi, mutta harva päättelee tästä että minkään saaminen ulkomaailmasta ei ole onnen avain. Sitä etsitään erilaisia asioita, isompia asioita, tai aletaan vaikka käyttää päihteitä joista saa onnellisen olon ilman vaivannäköä. Kun tavanomaiset työn ja rahan, ruoan ja päihteiden, seksin ja ihmissuhteiden tiet onneen on kokeiltu, on enää kaksi vaihtoehtoa: joko näiden suhteen muututaan pakkomielteisen riippuvaiseksi siinä toivossa että isommat määrät vielä vaikuttaisivat vaikka entiset ei - tai sitten aloitetaan henkinen etsintä.
Mutta sekin on alkuun vain uusi onnen tavoittelu itsen ulkopuolelta, tavoiteltavat objektit ovat vain hienovaraisempia kuin ennen. Ennen tavoiteltiin rahaa tai viehättäviä kumppaneita, nyt tavoitellaan erikoisia tietoisuudentiloja. Ja taas alkuun vaikuttaa että nyt se etsitty löytyi, nyt onni löytyi. Mutta valaistuminen ei ole mikään tietoisuudentila joka tulee ja menee. Hienot kokemukset menee ohi, ja tavanomainen tyytymättömyys ja etsinnän halu palaavat. Nyt vaan ei ole enää mitään suuntaa mihin mennä: tämän maailman ilot on kokeiltu ja todettu epätyydyttäväksi, ja näyttää että henkisyys ja hengellisyyskin on kokeiltu, ja todettu myös pelkästään ohimeneviä "hyviä fiboja" välillä tuottavaksi, mutta pohjimmiltaan epätyydyttäväksi.
Lopulta voi tulla oivallus, että mitä todella kaivataan, ei löydy mistään kehon, maailman, eikä myöskään mielen, tiloista. Silloin alkaa kiinnostaa itsen luonne, mikä on se joka aina on levoton ja kaipaa jotain, eikä pitkäaikaisesti tunne tyytyväisyyttä mistään? Ja siitä voi alkaa se tie jota kuvasin aiemmin eri vaiheina, joka todella johtaa onnellisuuteen, joka ei ole mikään mielen eikä maailman eikä ihmiskehon tila, ja joka ei ole ohimenevä.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Sanot että meditoidessa kyllästyttää kääntyminen itseesi, mutta mikä se itse johon käännyt? Jos se on mitä tahansa objekteja, mukaan lukien ruumis ja mieli ja niiden tuotokset (aistimukset, ajatukset, tunteet) niin kyllä, niihin on aikansa kyllästyä. Samoin intuitioihin ja sisäisiin johdatuksiin. Silloin on aika oivaltaa itsensä ajan ja avaruuden ulkopuolella olevana, itsessään tietoisena läsnäolona tai tilana, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat havaituiksi, mutta joka ei ole kuitenkaan mitään näistä itse. Laitan erilliseen viestiin tämän kokemuksen kehitysvaiheita, joissa aluessa itsensä keho-mieli-ihmiseksi kokeva päätyy kaikkien dualismien tuolle puolen.
Meditoidessa keskityn siihen "osaan" itseäni, joka havainnoi persoonaa, joka minuna ajattelee, tuntee ja kokee asioita. Se vastaa kokemuksena luullakseni sitä mitä kuvailit sanoilla "dualistinen tila, jossa on todistava tai tarkkaileva "minä"-tietoisuus, vaikkakaan se ei enää koe olevansa mieli ja keho vaan niiden tarkkailija". Olen kokenut myös tämän tilan "takana" olevan syvän hiljaisuuden muutaman kerran.
Vaikeus on varmaan siinä, että olen ollut tällä polulla, etsijänä, lapsesta saakka. Aikuisena olen edennyt hengellisissä asioissa koittaessani löytää itselleni sopivaa tapaa selvitä uupumuksesta ja masennuksesta. Ymmärrän dualistisen maailmankuvan harhaisuuden, ehkä enemmän aivoillani kuin sielullani, mutta ymmärrän kuitenkin. En vain halua edetä tästä pidemmälle. Haluaisin manifestoida itselleni ihan tavallisen elämän. Perheen ja ystäviä, työn ja ehkä jopa mukavan harrastuksen. En mitään muuta. Vaikka tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat arjen pyörityksestä, eivätkä kaipaa mitään ylimaallisia kokemuksia.
Jos kysyisin, voiko tätä kaikkea perua, vastaisit varmasti ettei voi. Tässä elämänvaiheessa haluaisin kuitenkin vain olla ja elää elämääni, en suorittaa henkistä kasvua meditoimalla ja pyrkimällä ykseyteen. Se lienee kuitenkin mahdotonta.
Ei se ole millään tavalla mahdotonta. Eikä sitä mitä on ollut tähän asti tarvite mitenkään perua. Voit ihan vapaasti manifestoida itsellesi sellaisen elämän kuin haluat. Kokeiltuasi näet, oliko se sinulle riittävän syvästi tyydyttävää, että haluat jatkaa sitä elämäsi loppuun vai ei.
Itsekin totesin tietyssä vaiheessa elämääni, että myös jo lapsesta asti jatkunut hengellinen etsintäni oli täysin epäonnistunut ja sitä olisi järjetöntä jatkaa. Olin menettänyt uskoni kristinuskoon ja kaikkeen yliluonnolliseen. Koin että minua oli huijattu toivollakin jostain tämän maailman ylittävästä. NIinpä minä menin ja päätin elää kuten muutkin. Juhlin, keskityin uraan, seurustelin miesten kanssa, ostin itselleni talon jne. Tavallisia tämän maailman asioita. Itselleni se oli vain rajallisen ajan juttu, koska taas Vetovoiman lain (jota minun piti käyttää vain kokeiluihin materiaalisten asioiden manifestoinnin mahdollisuuksista eikä todellakaan mihinkään hengelliseen etsintään) myötä päädyin henkiselle tielle vaivihkaa. Mutta ei siinäkään olisi mitään vikaa, jos joku haluaisikin elää loppuelämänsä kuten tässä maailmassa ihmisten on tapana elää. On parempi tehdä sitä mitä tahtoo tehdä, eikä sitä mitä pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka asian laita nyt on: täytyykö valaistua, jotta ei tarvitse tulla enää ihmiselämään vai voiko joskus päättää suoraan henkimaailmassa että ei kiitos enää maa-elämää, kehityn mieluummin henkimaailmassa?
Ei ihmiselämä ole ainoa mahdollinen kokemus siinä vaiheessa, jossa ei ole vielä valmis oivaltamaan perimmäistä olemustaan. Mutta valitsipa minkä kokemuksen muodon tahansa, tilaan jossa syvintä tosiolemusta ei tunneta, liittyy aina tietynlainen turhautuminen ja tarve etsiä. Ihmiselämän yksi parhaimpia puolia tuossa mielessä on, että täällä on kovin monia keinoja harhauttaa ja torjua tuota peruslevottomuutta, jos niin valitsee. Voi luoda uraa, hankkia suosiota, vaurastua, alkaa käyttää kemikaaleja joilla saa hyvän olon, etsiä ihmissuhteita joista saa täyttymyksen tunteita - kaikenlaista jotka ainakin joksikin aikaa saavat unohtamaan sen mikä pohjalla kaihertaa. Loputtomiin se ei toki toimi, jossai vaiheessa tulee aika, jolloin kokija, olipa ihmismuodossa tai ei, ymmärtää, että mikään täällä ei ole sitä mitä etsin, mikään ei tuota pysyvää rauhaa ja iloa. Sitten on aika kääntyä heräämisen etsinnän puoleen.
Mutta ei se valaistuminenkaan ole jotain kaukaista, jonka pitäisi ajatella olevan monen, monen elämänajan päässä. Se on jokaisella itse asiassa tässä ja nyt. Jokainen tämän lukija on tällä hetkellä Tietoisuus itse, eikä tietoisuus tarvitse mitään valaistumista koska se on valo itse. Sen näkeminen mitä todella on, vaatii vain tämän maailman oletusten ja uskomusten kuorimista pois peittämästä sitä, mikä on todellinen Minä. Ja ensimmäinen este on uskomus: minä olen ihminen (ja siitä välittömästi seuraava toinen uskomus: ja kaikki muu on ulkomaailmaa ja erillistä).
Se on vähän kuin meri ja aallot. Meri on yksi, mutta ei ole silti järjetöntä puhua sen yksittäisten aaltojen ominaisuuksista kuten korkeudesta tai muodosta. Aallot ovat merta ilmenemässä, eivät mitään siitä erillistä, mutta silti jos valitaan tietynlainen tarkastelun mittakaava ja tapa, on ihan järkevää puhua myös aalloista ikään kuin ne olisivat yksilöitä.