Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Omakohtainen kokemus ja varoitus: Valaistumisen tavoittelu voi johtaa asioiden hoitamatta jättämiseen ja sitä kautta kokonaan oman elämänhallinnan menettämiseen, eikä se todellakaan ole kaikkien tie. Itse en esim. mennyt terapiaan vaan luulin että korjaannun itsekseni sen "sisäisen Jumalan valtakunnan" oivaltamalla. Tätä myös kristitty mystikko usein suosittelee. Ongelma on vain siinä, että minä en voi tehdä juuri mitään tämän oivaltamisen eteen. Mikäli jään odottelemaan Jumalan valtakuntaa, se tarkoittaa etten kasvata itseäni täysivaltaiseksi aikuiseksi joka huolehtii esim. omasta hyvinvoinnistaan hoitamalla itseään vaan jää odottelemaan jostain ulko- tai sisäpuolelta tulevaa voimaa, jota itse ei voi kontrolloida. Useimmat meistä eivät ole niin henkisesti pitkällä, etteivät tarvitsisi ihmisen kokoisia keinoja elämänsä rakentamiseen ja korjaamiseen. Kaikille mitään jumalallista oivallusta ei koskaan tule vaikka kuinka tavoittelisi, ja tässä tavoittelussa jää elämä elämättä.
Harva kuitenkaan jättää elämää elämättä, vaikka tavoittelisikin valaistumista tai heräämistä. Useimmat ihan normaalisti opiskelevat, perustavat perheitä, käyvät töissä ja luovat uraa, mutta siinä sivussa etsivät henkisesti tai hengellisesti. Toisina elämän vaiheina kiivaammin ja toisina enemmän taustalla.
On toki ihmisiä jotka kutsumus ajaa luopumaan ns. tavallisesta elämästä kokonaan ja etsimään äärimmäisillä tavoilla (esim. luostareihin ja ashrameihin pysyvästi menijöitä). Ja muuten tavallisemmin elävien elämässä voi olla sellaisia vaiheita. Mutta silloin jos näin on, ei ole vaihtoehtoa: mikään tässä maailmassa ei enää tyydytä lainkaan, se on ihan sama onko rikas vai köyhä, hyvä olo vai paha olo, kipu vai nautinto - heräämistä kaipaa kuin hukkuva ilmaa, niin että kaikki muut murheet unohtuu.
Itselläni oli sellainen parin vuoden vaihe, mutta silloinkin tosiaan kävin töissä ja hoisin myös maalliset asiani. Saatoinpa vaan rukoilla ja meditoida tuntikausia päivässä, ei ollut televisiota enkä käytännössä koskaan käynyt kotoa muualla kuin töissä ja ruokakaupassa. Sisin tiesi, että se on lähellä, se on saavutettavissa, ja että nyt on aika ponnistaa viimeiset metrit kuilun yli. Se oli enemmänkin rakastumisen kaltaista kuin kielteisen ahdistavan pakkomielteen kaltaista: sitä ajoi rakkaus ja kaipuu johonkin minkä intuitio jo näki, vaikka järki välillä epäilikin.
Mutta totta on, että se ei ole kaikkien tie, eikä kaikkina aikona. Esim. jos minä olisin vaikka 16-vuotiaana aloittanut samanlaisen paljosta luopumisen hengellisen etsinnän takia, se tuskin olisi johtanut järin äkkiä valaistumiseen. Oli vielä niin paljon oivaltamatta ja sipulin kerroksia kuorimatta siitä persoonasta joka uskoin olevani. Sisu olisi myös loppunut aika äkkiä joten olisin luultavasti ehkä vuoden päästä todennut että tämä valaistumishomma oli paska juttu, ei toimi, mutta onneksi höyrähdys meni ohi. Se toimi sitten kun oli sen aika minulle. Siksi jotkut idän opettajat sanovatkin, että jos oppilas vain haluaa oppia eikä tarvitse sitä kuin hukkuva ilmaa, niin on parempi olla tulematta oppiin ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tunnen kehossani toisen ihmisen sairauden/fyysisen kivun ja joskus myös henkisen kivun? Olen mahdollisesti kysynyt tätä täällä ennenkin, mutten muista. Ehkä siihen ei ole vastausta.
Ja oikeastaan tämä ei edes kai kuulu tähän keskusteluun, mutta ei ole muutakaan paikkaa missä ottaa puheeksi.En ole erityisen tunnereagoiva ihminen, vaan enemmänkin looginen ja rationalisoiva. Minua on syytetty joskus jopa kylmäksi ja tunteettomaksi. No ei se pidä paikkaansa, alituinen tunteissa vellominen on vain hyödytöntä. Osaan tuntea ja olen myötätuntoinen terveessä määrin.
On käynyt monta kertaa viime vuosina, että jokin outo kipu tai tuntemus on iskenyr kroppaan yhtäkkiä ilman varoitusta. Ja niillä ei ole mitään tekemistä minkään todellisen somaattisen vaivani kanssa. Niin ollen olen kokenut muutamaan otteeseen esimerkiksi tarkat sairauskohtauksen oireet, joista minut tutkittiinkin. Oireet ovat sellaiset ettei minulla ollut edes tietoa niistä, jotta olisin voinut tuottaa ne mielikuvituksestani.
Olen kokenut myös järjettömiä kipuja jotka vastaavat pahoinpitelyä.
On ollut muutakin.Joskus tiedän, kenen ihmisen kipu esittäytyy kehossani, mutta useimmiten en. Jollen tietäisi välillä, niin juoksisin näiden vuoksi lääkärissä turhaan.
Jotenkin ärsyttävä ja yksinäinen vaiva. Useimmiten olen ollut yksin ja rauhassa, siis jopa iloinen eli en stressaantunut enkä huolissani, kun sellainen kohtaus tulee. Pari kertaa olen ollut töissäkin. Ei tästä voi puhua kenellekään, kun ei taida olla mitenkään yleinen ilmiö. Olen lukenut empaatikoista ja peilisoluista, mutta ei sekään selitä kuin ehkä osan.
Sinänsä tuo ei ole edes kovin harvinainen ilmiö, monet ei vaan tiedosta poimivansa tuntemuksia, ajatuksia ja oloja myös ympäristöstä ja kollektiivisesta tietoisuudesta, vaan olettavat että tuntemattomasta omaan mieleen ja kehoon liittyvästä syystä tuli tällanen olo nyt. Aika moni tiedostaa sen jossain vaiheessa elämäänsä jossain ihmissuhteessa, esimerkiksi erityisen syvälle menevässä pari- tai ystävyyssuhteessa: näissä ei ole kovin harvinaista että ei mitenkään henkisyydestä tai paranormaaleista kiinnostunut rationaalinen ihminenkin kokee tuntevansa matkankin päästä jos toisalla on joku hätä tai paha olla, tai toisaalta erityisen hyvä ja iloinen olo.
Tällaiselle herkät ihmiset vaistoavat toisten tunteita ja ajatuksia ja oloja myös ilman mitään suhdetta heihin. Eikä tällä ole aina mitään tekemistä yleisen emotionaalisen herkkyyden kanssa. Esimerkiksi itse aistin lapsesta asti näitä, samoin kuin paikkojen energioita, ja olin kaikkea muuta kuin erityisherkkä tai jotenkin kovin emotionaalinen tyyppi yleisesti (ihmettelin usein muita lapsia, että miksi ihmeessä ne itkee ja kiljuu ja milloin mitäkin, koska itse en tuntenut mitään tarvetta reagoida mitenkään niissä tilanteissa). Mutta minusta oli sietämätöntä mennä vaikka isoon ostoskeskukseen, koska siellä tuntui että päälleni vyöryi ihmisistä kaikenlaista levottomuutta, ahdistusta, epämukavuutta olla kropassaan kivun tms. takia, enkä osannut ottaa sitä tyynesti enkä rajata ulos itsestäni.
Tuokin on lopulta vain yksi osoitus siitä, miten erilllisyys, johon ego uskoo (eli täysin erillinen minä joka on ruumis/mieli kokonaisuus) on harhaa. Mutta mitä tehdä, jos tämä sinänsä hieno osoitus kollektiivisesta tietoisuudesta piinaa? Siihen on 2 lähestymistapaa: joko voi tulla täysin vastustuksettomaksi kaikelle mikä on tullakseen, antaa kaiken tulla ja mennä, tai sitten voi vahvistaa omaa energeettistä suojaansa vieraita energioita vastaan. Minun kaltaisilleni ensimmäinen vaihtoehto on ainoa mahdollinen, koska joka tapauksessa kaikki mikä on, on Minussa, Tietoisuudessa, ja tietoisuuden luonne on olla kuin avaruus joka ei vastusta millään tavalla mtään mitä sinne on tullakseen, ei sano että tuo epämiellyttävä tuntemus tai objekti ei saa tulla, mutta tuo miellyttävä saa. Ilman vastustusta ja leimaamista ei ole kärsimystä, koska ei ole ketään (erillistä yksilöä) joka kärsisi. Mutta jos toimii yksilöllisyyden näkökulmasta käsin ja kokee ensisijaisesti itsensä erilliseksi yksilöksi, on myös mahdollista opetella torjumaan sekä järjen avulla että energeettisesti noita epämiellyttäväksi koettuja asioita. Järjen avulla voi poistaa kokemusten ahdistavuutta sillä, että myöntää että tämä on taas jotain mitä poimin "ilmasta", se ei ole vaarallista eikä tarkoita että olen esim. fyysisesti sairas tai sekoamassa. Energeettisesti voi opetella tuntemaan ns. sisäisen kehonsa tai energiakehonsa ja vahvistaa sen värähtelyä ruokkimalla sekä kehoaan että mieltään asioilla, joista tulee rauhallinen, hyvä ja energinen olo. Ja sitten vahvistamalla itselleen syvälle asti uskomuksen, että se elämänenergia, jonka tunnen itsessäni, on ympärilläni oleva suojakupu, joka ei päästä läpi liian tuskallista vierasta materiaalia. Jos aistii vahvasti energiakehonsa, silloin myös suoraan tietää milloin jokin asia tulee siihen "ulkopuolelta", eikä silloin tarvitse pelätä että on jotain vakavasti vialla itsessä.
Vierailija kirjoitti:
Pohdin jossain vaiheessa tuota psykoterapiaa että miksi koen sen ja ylipäätään mt-hoitojen lähtökohdat ongelmallisiksi. Onko niin että terapiassa pyritään korjailemaan egoa parempaan kuntoon ("ajattele itsestäsi positiivisesti, hyvä itsetunto on tärkeä" jne. tiedätte nuo meille opetetut lapselliset typeryydet) kun taas valaistumista etsittäessä tavoite on joko egon purkaminen tai sen läpi näkeminen.
Aika usein tosiaan varsinkin pidemälle edetessä terapian pohjalla oleva ihmiskuva ja valaistumiseen johtava tie ovat ristiriidassa keskenään. Voi olla että tämän maailman ajatukset johtavat juuri tuohon, että yritä nyt parannella itsesi kuntoon, kun taas se syvältä sisimmästä kuuluva kutsu heräämiseen sanoo: "kuka on se sinä jonka pitäisi ajatella positiivisesti ja saada parempi itsetunto - ehkä sitä ei ole olemassakaan, ehkä se on pelkkä unikuva ja illuusio, ja miksi käyttää energiaansa sellaisten paranteluun, eikö olisi parempi oivaltaa mikä on ajan ja muodon ja mielen tuolla puolen!"
Egon käsite on sinänsä ongelmallinen, että sitä käytetään eri yhteyksissä eri tavalla. Esim. voidaan sanoa ettei valaistuneella ole egoa, ja se on totta jos sillä tarkoitetaan sitä että ei ole sellaista kokonaisuudesta erilliseksi itsensä kokevaa "valeminää" joka haluaa yhtä ja pelkää toista, rakastaa yhtä ja inhoaa toista. Mutta toisaalta niin kauan kuin on ihmisen roolihahmossa, kyllä valaistuneellakin on mielen toimeenpaneva osa, jota myös voidaan kutsua egoksi. Samoin kuin hänellä on edelleen keho, vaikka hän tietää ettei ole keho. Niin mieli egoineen kuin kehokin ovat enää vaan Korkeimman instrumentteja, sen joka Minä olen ja joka on Kaikki-Mikä-On.
Vierailija kirjoitti:
Onhan tässä ihan oikeasti lattialle kuolemaan käpertymisen ongelma. Kun ei halua mitään eikä mikään kiinnosta niin miten helkutissa sitten oikein elää? Yritin tässä vähän haluta ja suunnitella jotain mutta elämä teki sitten selväksi että "not gonna happen". Ehkä tarkoituksella, en tiedä, tähän uskoonhan ei ilmeisesti kuulu tarkoituksiin uskominenkaan. Siinä sitä olet sitten, elämä on tyhjää täynnä ja jotain pitäisi keksiä mutta mikään maailmassa ei kiinnosta.
Vaikka halujen puuttumista pidetään psykologisessa mielessä ongelmana, moni henkinen perinne sanoo halun olevan kärsimyksen juuri, ja siitä näkökulmasta siis tila jossa ei halua mitään eikä mikään kiinnosta, on hienoa edistystä.
Halujen puuttuminen ei itsessään ole kuitenkaan se pääasia, vaan se voi olla vain yksi tie siihen, että egoistinen väärä yksilöllisyyden ja erillisyyden kokemus hajoaa, ja sen takaa näkee mitä Itse todella on. Aika suuri osa useimpien egosta kun muodostuu siitä että minä haluan tätä ja tätä, minä en missään nimessä halua tätä (esim pelkään tätä ja inhoan tuota), siis haluamisen prosessista. Ja jatkuvasta paineesta järjestää elämää niin, että vältettäisiin ei-halutut asiat ja saataisiin haluttuja. Egosta katoaa leijonanosa, jos halua ei enää ole, eikä pelkoa tai inhoa jotka ovat vain halu-kolikon kääntöpuoli.
Ego sellaisena kuin mitä useimmat henkiset opettajat termiä käyttää ei ole synnynnäinen asia. Se on käsitteiden ja samaistumien kokoelma, joka muodostuu vähitellen lapsuuden varrella. Se on tarina siitä, mikä minä olen. Se sisältää samaistumisia paitsi kehoon ja sen tuntemuksiin, myös ajatteluprosesseihin, reagointimalleihin, omistuksiin, siihen mitä pelkää tai inhoaa ja toisaalta mistä pitää ja mitä haluaa, myöhemmin ammattiin ja työhön tai rooliin vanhempana tms. Samaistumiset aiheuttavat kärsimystä, jos ja kun jokin samaistumisen kohde on uhattuna tai häviää.
Sinänsä toki myös ego merkityksessä "valeminä" tai "erillinen minä -tarina" on osa jumalallista leikkiä, Yhden tapa kokea moneus ja erillisyys. Siksi se ei ole jotain mitä pitäisi tuomita: sen ilmeneminen on Jumalan tahto. Mutta niin on ajallaan myös sen "katoaminen" tai sen ymmärtäminen että se on vain eräs rooleista joita Minä leikin enkä Minä ole se. Samoin kuin lapsuudessa ei ole mitään vikaa tai pahaa, ja silti on aika kasvaa aikuiseksi, ei egossakaan ole mitään vikaa tai pahaa, mutta silti joskus on aika ylittää egotietoisuus.