Kristitty mystikko

Olen elänyt tietoisena todellisesta olemuksestani kymmenisen vuotta. Minulle valaistuminen tarkoitti juuri sitä, että oivalsin etten ole erillinen kuolevainen taistelemassa olemassaolostani paljolti vihamielisessä maailmassa, vaan se ihmishahmo on vain yksi rooleista, joka Minä, Energia, Elämä, Tietoisuus ja Kaikki-mikä-on, otan. Se ei ole uskomus, se on kokemus.

Minun tieni siihen oli pitkä ja alkoi vahvalla uskonnollisella kutsumuksella jo lapsena. Huolimatta siitä että olin agnostikkoperheen lapsi, hakeuduin helluntaiseurakuntaan ja minut kastettiin. Koin perinteisen fundamentalistiuskovaisuuden vaiheen ja myöhemmin siitä luopumisen. Sitten liberaalin luterilaisuuden ja teologiasta ja filosofiasta älyllisen kiinnostuneisuuden. Lopulta sekin hävisi ja olin pitkään agnostikko joka en pitänyt mitenkään järkevänä ajatella muuta, kuin että mitään Jumalaa ei ole tai jos onkin, niin se ei selvästikään ole ihmisistä mitenkään kiinnostunut joten minun kannaltani se on sama kuin jos häntä ei olisi.

Palasin henkisyyden pariin vähän erilaisia teitä. Vaikka olin varma, että uskonnot ei enää vetoa, Vetovoiman laki, tietyt okkultistiset ja maagiset opit sekä transsendentaalinen meditaatio alkoivat kiinnostaa. Osa minua uskoi niihin, osa piti koko touhua tylsistyneen hyvinvoivan länsimaisen larppauksena vailla todellista uskoa, ja osa halveksi moista humpuukia. Mutta silti onnistuin sinnikkäällä työllä edistymään kaikessa mitä yritin, ja saamaan uskoa lisääviä kokemuksia. Senkin tien kanssa vaan kävi niin, että totesin, että vaikka pystyn saavuttamaan asioita joihin en olisi uskonut, tietämään asioita joita ei pitäisi olla mahdollista tietää, niin silti jotain puuttuu. Tyhjyys ja jano ja nälkä oli edelleen, vaikka aineellisesti kaikki oli niin hyvin kuin vain voi.

Päädyin tutkimaan meditaatiossa todellisuuden ja oman itseni tietoisuutena syvintä olemusta. Mikä on TOTTA kaiken aistien näyttämän kuvaston takana? Mikä tai kuka minä olen, kuka on se hiljainen tietoisuu joka tiedostaa jokaisen pohtivan ajatuksen joka mielessä kulkee?  Koin "Hengen pimeän yön" jossa koko kokemusmaailmani ja mielenterveyteni perusteet olivat kovilla. Ja lopulta koin myös sen mitä olin etsinyt, ei-duaalisen kokemuksen Ykseydestä.

Eli tiivistettynä tuo parin viimeisen viestin asia. Egot ja ehdollistuneet mielet ovat turhamaisia. Se ei ole sinulle mikään ongelma, koska Sinä et ole se.

Usein myös tuntuu, että kun olen tavallaan edistynyt jossain, niin mieli nalkuttaa heti "jaa sitä luullaan nyt olevansa niiiiiin kehittyneitä ja henkisiä nänynäää ja lässyn lää". Olen yrittänyt jättää tuonkin vain huomiotta. Varsinkin kun tulee aina niin epäystävälliseen sävyyn :D Onko jotain muuta mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä?

Eipä oikeastaan. Kaikki vastustus antaisi egolle vain lisää voimaa, joten parempi on antaa höpöttää ja jättää huomiotta. Sen voi yrittää aina muistaa, että minä en ole tuo ääni, vaan se ääni on jotain mitä minä tarkkailen ja seurailen - jotain minussa ohimenevästi esiintyvää, mutta en Minä. Pilviä taivaalla, taivas ei niistä tahriinnu.

Olisin halunnut mystikolta kysyä, että kun on saavuttanut todellisen minänsä, niin näyttävätkö kaikki tavallaan yhtä kauniilta? Katoaako ulkoisen kuoren merkitys sillon? Lähinnä mietin, että onko tässä toivoa tämän rähisevän mielen suhteen :D

Perimmiltään katoaa. Elän maailmassa täynnä taivaallisia olentoja, jotka hohtavat Jumalan pyhyyttä ja läsnäoloa ja iankaikkista elämää. Mutta toki, niin kauan kuin minulla on ihmisen keho ja aistit, niin toki toissijaisesti näen heidän katoavaiset ulkokuorensakin ja pystyn esim. arvioimaan onko joku ihminen tämän kulttuurin kauneusihanteiden mukainen vai ei, onko laiha vai lihava jne. En kyllä yleensä niin tee vaan nautin spontaanista havainnosta jossa muodon olemus menettää merkityksensä kirkkautta täynnä olevan sisimmän olemuksen rinnalla.

Hyvin pitkään oli kyllä tietynlainen ehdollistettu arvosteleva sisäinen ääni, joka paljolti tuli äidiltäni, jonka lempihuveja on aina ollut arvostella naisten ulkonäköjä juorutyyliin. Se ääni saattoi höpötellä päässäni asioita kuten "hyi kamala kuinka lihava ihminen", "onpa rasvaiset hiukset, epäsiistin näköinen", "onpa ikäisekseen rupsahtanut tuokin". Ja silloin kun vielä olin itse lihava, se ääni ruoski pääosin itseäni. Kun kuvani heijastui jostain kaupan tai ikkunan peilistä, tuli kommentteja kuten "oksettava laarditankki, ta pa ittes" tai "hyi hitto miten voi olla noin vastenmielisen näköinen ihminen". Sama ääni pyrki myös ylpistymään, kun laihduin ja tulin paremman näköiseksi. Se muistutteli, jos oli havaitsevinaan että olin huoneen kaunein ihminen, ja jos joku saattoi olla kauniimpi selitteli: "niin, hän on kyllä ihan seksikäs mutta kyllä sinä olet arvokkaammalla tavalla kaunis". 

Ei tuo ehdollistettu ääni juurikaan haittaa sitten, kun tietää että se on ole Minä, vaan jotain "ajallisen kulkuvälineeni" eli ihmiskehon ehdollistuneita hermoreaktioita. Vanha auto vähän temppuilee omalla tavallaan, mutta siihen on tottunut ja sen kanssa tulee toimeen, voi jopa hymyillä sen ominaisille outouksille. Vaikka kyllä ne väheneekin ajan kanssa, kun elää uudessa havaitsemisen tavassa pidempään. Paradoksaalisesti ne häviää sitten, kun ei ole enää mitään väliä vaikka sisäisen puheen höpinä jatkuísi hautaan asti.

Vierailija kirjoitti:

Hei, Kristitty mystikko! Mitä mieltä olet ortodoksisesta kirkosta? Olen vakavasti harkitsemassa ortooksiksi kääntymistä, evlut-kirkosta olen jo eronnut.

Ortodoksisuudessa on kauniisti säilytetty mystiikan ja spirituaalisuuden perinnettä, mutta sellaisella nöyrällä ja terveellä tavalla, ei joidenkin vapaiden suuntien kaatumis- ja profetiasekoilujen tyyliin. Jos ortodoksisuus vetää sinua puoleensa, se on sinun mielesi ja sielusi sävyn kanssa yhteensopiva seurakunta, ja kannattaa kyllä katsoa se tie. 

Ihmiset on erilaisia, ja eri suuntaukset sopii eri henkilöille. Perinteisesti suuntausten edustajat ajattelevat, että heidän oma on oikea ja muut enemmän tai vähemmän vääriä, mutta minä ajattelen, että jos etsijä on vilpitön, hän kyllä löytää olipa se seurakunta mitä vaan, ja tarvittaessa vaihtaa paikkaa jos sydän niin sanoo. Jumala on kaikki mitä on, eikä ole siis yhtään paikkaa, ei yhtään ihmisten kokoontumista, missä Jumala ei olisi läsnä ja löydettävissä.