AMA_käyttäjä

(AMA)

Vierailija kirjoitti:

Mikä sai sinut ajautumaan näihin hommiin? Onko työ ollut sellaista kuin kuvittelit, onko raskaampaa? 

Innostuin psykologiasta jo lukiossa, kiitos mm. aivan erinomaisen opettajan (terkkuja jos olet sattumalta lukemassa!). Minusta piti alunperin tulla tutkija! Kävi kuitenkin niin, että kun yliopistossa tein ensimmäisiä kliinisiä kursseja, joissa oli mukana yliopistolle harjoitusasiakkaiksi hakeutuneita ja aitoa asiakastyötä heidän kanssaan harjoiteltiin, niin hommat luistivat paljon odotettua sujuvammin ja luontevammin. Eihän siinä sitten muuta, kuin suunnitelmien tarkennusta kohti kliinistä uraa. 

Psykoterapeutin työ on hyvin paljon sellaista, mitä ennalta osasin jo psykologian loppuopintojen aikana hahmottaa. Tämä ei varmastikaan ole kaikkien kokemus, mutta omakohtaisesti odotukset työn vaativuustasosta ja kuormittavuudesta osuivat siihen, mitä ennalta arvioinkin. Melko lailla siis tiesin, mihin olen ryhtymässä ja olen ammatistani ja työn sisällöstä aktiivisen kiitollinen. 

Ennakkokysymys: Oletko koskaan kohdannut potilasta, jolle et ole koennut pystyväsi tarjoamaan sellaista apua, jota hän on tarvinnut?
 

Olen sattunut valitsemaan ammatin, joka takuulla altistaa säännöllisesti näille riittämättömyyden kokemuksille. Jos huomaan, että nyt kollega tai joku muu ammattilainen olisi sopivampi taho auttamaan, niin otan tämän puheeksi asiakkaan kanssa ja mietimme yhdessä, miten jatketaan. Monesti hyvää apua tuo myös työnohjaus kokeneemmalta kollegalta, jossa voi selkiyttää ja syventää omaa auttamisen tapaa juuri kyseisen asiakkaan teemoissa. Ammattikuntamme on myös tunnettu jatkuvasta lisäkouluttautumisesta, eli kovasti sitä kuitenkin yritetään, mutta lopulta emme kukaan voi olla kaikkea kaikille. Onneksi juuri se kollegaverkosto on olemassa, ja yleensä seuraava auttaja löytyy, kun vain hetki mietitään yhdessä, että mitä tässä tarvitaan ja sitten ammattilainen kyselee verkostostaan, että mistäs tätä osaamista nyt löytyisi.

Ennakkokysymys: Miksei sairaalassa koskaan tarjota psykologin apua, kun saan jonkun vakavan sairausdiagnoosin? Potilashuoneessa käy fysioterapeutti kuntouttamassa ja jopa sossukin vaikkei niitä pyydä. Sitten vaan kotia ihmettelemään mitä mulle oikein kävi.
 

Olen todella pahoillani siitä, miten vähän psykologin apua tarjotaan monenlaisten vakavien sairausdiagnoosien yhteydessä. Arvelisin, että tämä ainakin osin johtuu melko tiukassa istuvasta käsityksestä, että olisi erikseen keho ja mieli. Osasyy voi olla resursseissa. Toivon kuitenkin, että jos sinulla on voimia, niin ottaisit vielä yhteyttä sinua hoitaneeseen tahoon ja kysyisit, olisiko mahdollista jutella asiasta psykologin kanssa - tai että mistä voisit tätä apua hakea, jos he eivät voi sitä tarjota. Esimerkiksi MIELI ry tarjoaa ilmaista keskusteluapua kriiseissä. Riippuen sairaudesta, niin voi olla mahdollista etsiä myös ns. sopeutumisvalmennuskurssia Kelan tarjoamana.

Ennakkokysymys: Kuin usein koet et potilaan diagnoosi on väärä?

Onnekseni en ole lääkäri, ja pääasiassa pyrin jättämään diagnoosit lääkärien huoleksi. On tilanteita, joissa asiakas tuo esille tai yhdessä alamme pohtia, että asiakkaan tilanne tai oirekuva on selvästi muuttunut aiemmasta, ja olisi ehkä siksi tärkeää päivittää näkemystä yhdessä lääkärin kanssa. Ammattilaisena yritän pitää mielessä, että tietyissä diagnooseissa on ikään kuin pitkä (vuosien) viive, ennen kuin diagnoosi saadaan määritettyä kohdilleen.

Moni asiakas miettii diagnoosiaan käytännönläheisesti; mihin se vaikuttaa, jos diagnoosi on tämä, tai mihin se vaikuttaa, jos diagnoosi muuttuu. Aivan kaikilla asiakkailla ei myöskään ole diagnoosia eikä halua tai tarvetta sellaista tavoitella. Diagnoosit ovat vain yksi ihmisten keksimä tapa antaa nimi potilaan kokemalle. Siinä mielessä voisin sanoittaa niinkin, että esim. joka ikinen masennusdiagnoosi on väärä, sillä masennuksia ei ole kahta samanlaista. On kiinnostavampaa, mitä kyseinen ihminen itse kokee ja mihin tarkalleen juuri hän kaipaa muutosta - keskitymme sitten siihen.

Vierailija kirjoitti:

Miten päästä yli siitä että vanhemmat ovat minun pahimpia kiusaajiani? Eivät tunnu ymmärtävän

Ikävä kuulla, että tämä on tilanne, jossa olet. Kuten olet ehkä jo joutunut huomaamaan, jos toinen osapuoli ei ole valmis olemaan avoin, kuuntelemaan, olemaan vuorovaikutuksessa yhdessä asiaa miettien, ei ole paljoa tehtävissä ymmärryksen lisäämisen kanssa. Kannustaisin kiinnittämään huomiota siihen, mitä itse jo ymmärrät, ja suuntaamaan voimavaroja ja aikaasi sellaisten ihmisten suuntaan enemmän, joiden kanssa sinulla on hyvä olla. Joskus omaa elämää tukee eniten se, että luopuu (turhista) toiveista omien vanhempien suhteen, jotta saa suojattua itseään toistuvilta pettymyksiltä. Oman lapsuudenperheen vaikutusten mietinnöissä ja mm. rajanvedoissa saattaisi olla avuksi lukea Katja Myllyviidan kirja Sairas perhe - Kun vanhempi ei kasva aikuiseksi.