AMA_käyttäjä

(AMA)

Ennakkokysymys: Mistä tietää että terapioissa käyminen riittää? Mistä tietää että traumatisoituminen on ohi? Minulla siis hyvin kaottinen ja traumaattinen lapsuus, graavia perheväkivaltaa, alkoholismia, persoonallisuushäiriöinen vanhempi, perheenjäsenen kuolema nuorean jne. Selkeä PTSD kun muutin kotoa pois.. 6 v terapiossa juossut. Varmaan mulla jotain traumoista johtuvia reagointitapoja vielä on, mutta en tiedä olenko enää "traumatisoitunut" ja eihän sitä loppuelämäänsä jaksakaan olla/tai en edes halua olla. Mutta välillä jotkut mainokset jossa trauma sitä ja tätä tuntuu triggeröivän. Mutta mistä siis tietää että nyt riitti terapiat? En siis ole nyt moneen vuoteen käynyt. 2* olen käynyt kelan 3 v kuntoutuspsykoterapiaa.. oisko 3-4 v kun viimeisin loppui.

Ajattelen, että ihminen päättää paljolti itse siitä, haluaako hän terapiaa. Ajattelisin siis, että kysyjä, sinä itse olet paras vastaamaan siihen, riittääkö terapioissa käyminen jo. Ketä varten terapiassa kuuluisi käydä, jos ei sinua itseäsi varten. Mietin, että se kaikki mitä elämässämme olemme kokeneet, elää jotenkin meissä, jättää jälkensä, kulkee mukana. Saako trauma jättää jälkensä, saako se muokata meitä, vai onko se jotakin mikä halutaan pyyhkiä kokonaan pois? Saako trauma välillä pilkahtaa paikalla ja sitten mennä taas menojaan? 

Lainaan tähän minua puhuttelevan pätkän psykoterapia-alan lehdestä Synkordiasta:

Traumaa ei ole tarkoitus poistaa: Parhaimmillaankin  elämme  trauman  jälkipuinnin  kanssa,  kuitenkin  eri  ehdoin  kuin  silloin,  kun koimme  sen. Traumatofilinen  lähestymistapa  ei  siis  kysy,  mitä  ihminen  tekee traumalleen vaan mitä ihminen tekee traumallaan. Näin Saketopoulou haastaa kasvattamaan toleranssia ajattelulle traumasta transformaation lähteenä. Hän erottaa tämän traumatofobisesta lähestymistavasta,  jolle  on  tyypillistä  ymmärtää  trauma  muuttumattomana  ja  hallitsevana,  ihmistä

paikoillaan pitävänä. (Katja Koskinen, s.98. https://journal.fi/synkordia/issue/view/13406/3652 )

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun keskustelufoorumilla ollaan, niin mikä näkemys sinulla on sosiaalisen median vaikutuksista ihmisten mielienterveyteen? Koetko, että nettikiusaaminen ja "fomo" vaikuttavat varsinkin nuorten mielenterveysongelmiin?

Some vaikuttaa monin tavoin ihmisten mielenterveyteen. Vaikka se teknisesti mahdollistaa sen, että voimme olla yhteyksissä toisiimme kauempaakin ja vaikkapa eri vuorokaudenaikoihin, mikä rytmi kellekin sopii, niin käyttäjän kannattaa olla tarkkana, että hän itse käyttää somea eikä niinpäin, että some käyttää häntä. Algoritmit on suunniteltu koukuttamaan meitä. Somen käyttöön sopii sovellettavaksi tuttu sanonta "Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä". Somessa voi kokea ehkä hieman valheellista läheisyyden tunnetta; keskusteluihin on verrattain helppo osallistua, mutta ovatko nämä ihmiset oikeasti miten läheisiä? Esim. olisiko heistä avuksi, jos sairastuu ja tarvitsee tukea vaikkapa kaupassakäyntiin. Some voi siis myös ruokkia yksinäisyyden kokemusta. Nuorten kohdalla nettikiusaaminen on aito huolenaihe, ja tuntuu, että me aikuiset ja ammattilaiset tulemme siinä ikävästi jäljessä puuttumisen keinojen ja ennaltaehkäisyn kanssa. Tekoäly tulee tekemään tästä entistä haastavampaa, jos emme saa suitsittua tekoälyn käyttöä järkeviin raameihin. FOMO on ylipäätään nykypäivänä niin nuorilla kuin aikuisillakin vaikuttava tekijä, minkä kanssa on hyvä muistutella itseään ja läheisiä, että kiinnittää huomiota myös siihen, mitä itsellä ja omassa elämässä jo on, mistä olla kiitollinen. 

Ennakkokysymys: Miksi psykologi ei saa "lyödä lukkoon" diagnooseja ja määrätä lääkkeitä? Miksi pitää erikseen olla psykiatri saadakseen niin tehdä?

Tähän lyhyt vastaus on yksinkertaisesti se, että Suomessa asia on päätetty järjestää niin, että lääkäri on henkilö, joka antaa diagnoosit ja määrää lääkkeet. Psykologi ei siis ole lääkäri. Asia voisi kuitenkin olla myös toisin; esim. Norjassa riittävän koulutuksen saaneet psykologit voivat tehdä myös diagnostiikkaa. 
 

Ennakkokysymys: Millaisia neuvoja antaisit nuorelle, joka kärsii yksinäisyydestä ja sen tuomasta ahdistuksesta? Miten saada ystäviä, jos harrastuksista tai koulusta ei ole omaa porukkaa löytynyt?

Haluan ensimmäisenä luoda toivoa (myös vanhemmalle) kertoen, että elämä ei onneksi pääty nuoruuteen ja oma kukoistamisen kausi voi olla esim. varhain aikuisuudessa. Joskus vasta vaikkapa uudelta opiskelupaikkakunnalta löytyy omanhenkistä porukkaa. Joskus se käy kesätyöpaikassa, että jonkun kanssa osuu ajatukset yksiin paremmin. Joillain tutumpaa ja siten rennompaa on olla vaikkapa serkkujen kanssa kesälomalla. Osa löytää juttukavereita ammattilaisten ohjaamista nuorten verkkonuorisotiloista, esim. Verkkonuorisotalo Loiste voi olla tsekattava paikka. Kaikki eivät valitettavasti löydä omanlaista porukkaa vielä nuoruudessa, mutta voivat oppia ikään kuin purjehtimaan porukasta toiseen. Oppivat tulemaan toimeen monenlaisten toisten nuorten kanssa, minkä taitojen harjoittelu voi nimenomaan johtaa siihen, että myöhemmin niitä omanlaisia tyyppejä sitten löytyykin. 

On tärkeää muistaa, että kyse on myös muiden taidoista ottaa monenlaisia ihmisiä osaksi porukkaa - ihmiset tuppaavat olemaan tässä taitavampia vähän myöhemmin nuoressa aikuisuudessa. Jos mielessä on siis ollut ajatus Enkö minä kelpaa/Mitä minä voisin tehdä paremmin niin haluan tarjota rinnalle ajatuksen Hmh, ehkä nuo muut voisivat myös vähän panostaa, että kaikilla olisi tervetullut olo.

Ennakkokysymys: On upeaa, että nuoret hakeutuvat entistä pienemmällä kynnyksellä terapiaan ja hakevat apua jaksamiseen. Olisi tärkeää, että kouluissakin tarjottaisiin matalalla kynnyksellä apua ja pääsisi juttelemaan. Mitä mieltä olet, onko nuorille avun saanti helpottunut vai vaikeutunut vuosien saatossa? Pitäisikö koulujen tarjota enemmän apuja ja vaihtoehtoja nuorille?

Nuorten avunsaantia kouluissa on pyritty helpottamaan mm. säätämällä riittävästä kuraattori- ja psykologimäärästä oppilaiden lukumäärään suhteutettuna. Kouluissa on sekä yksilökohtaista että yhteisöllistä opiskeluhuoltoa, joilla pyritään turvaamaan oppimista, vahvistamaan opiskelijoiden hyvinvointia ja ennaltaehkäisemään voinnin heikkenemistä. Käsittääkseni avunsaanti on käytännössä melko vaihtelevaa riippuen siitä, miten omalla koulualueella asiat on järjestetty, onko ammattilaisia saatu palkattua riittävästi tai jopa minimimitoitusta enemmän, miten yhteistyö erikoissairaanhoidon suuntaan toimii jne.

Nuorille on tärkeää saada jutella sille aikuiselle, joka on omassa arjessa lähellä ja tuntuu turvalliselta - riippumatta tämän ammattitittelistä. Ajattelen, että koulun henkilöstöllä opettajista erityisopettajiin, terveydenhoitajaan, kuraattoriin, koulupsykologiin jne. on tässä kova pyrkimys turvata riittävästi aikaa, jotta he olisivat saatavilla opiskelijoille, ovi avoinna ja ilman suurta kynnystä. Jos kaikki ns. tehostetaan huippuunsa, tällainen vapaammin soljuva yhteisöllinen tuki ja turva on uhattuna. Ajattelen, että suurin osa nuorista tarvitsee tällaista hyvin arkista ja tavanomaista kasvun ja kehityksen tukea omissa lähiyhteisöissään.