AMA_käyttäjä

(AMA)

Ennakkokysymys: Oletko koskaan kohdannut potilasta, jolle et ole koennut pystyväsi tarjoamaan sellaista apua, jota hän on tarvinnut?
 

Olen sattunut valitsemaan ammatin, joka takuulla altistaa säännöllisesti näille riittämättömyyden kokemuksille. Jos huomaan, että nyt kollega tai joku muu ammattilainen olisi sopivampi taho auttamaan, niin otan tämän puheeksi asiakkaan kanssa ja mietimme yhdessä, miten jatketaan. Monesti hyvää apua tuo myös työnohjaus kokeneemmalta kollegalta, jossa voi selkiyttää ja syventää omaa auttamisen tapaa juuri kyseisen asiakkaan teemoissa. Ammattikuntamme on myös tunnettu jatkuvasta lisäkouluttautumisesta, eli kovasti sitä kuitenkin yritetään, mutta lopulta emme kukaan voi olla kaikkea kaikille. Onneksi juuri se kollegaverkosto on olemassa, ja yleensä seuraava auttaja löytyy, kun vain hetki mietitään yhdessä, että mitä tässä tarvitaan ja sitten ammattilainen kyselee verkostostaan, että mistäs tätä osaamista nyt löytyisi.

Ennakkokysymys: Miksei sairaalassa koskaan tarjota psykologin apua, kun saan jonkun vakavan sairausdiagnoosin? Potilashuoneessa käy fysioterapeutti kuntouttamassa ja jopa sossukin vaikkei niitä pyydä. Sitten vaan kotia ihmettelemään mitä mulle oikein kävi.
 

Olen todella pahoillani siitä, miten vähän psykologin apua tarjotaan monenlaisten vakavien sairausdiagnoosien yhteydessä. Arvelisin, että tämä ainakin osin johtuu melko tiukassa istuvasta käsityksestä, että olisi erikseen keho ja mieli. Osasyy voi olla resursseissa. Toivon kuitenkin, että jos sinulla on voimia, niin ottaisit vielä yhteyttä sinua hoitaneeseen tahoon ja kysyisit, olisiko mahdollista jutella asiasta psykologin kanssa - tai että mistä voisit tätä apua hakea, jos he eivät voi sitä tarjota. Esimerkiksi MIELI ry tarjoaa ilmaista keskusteluapua kriiseissä. Riippuen sairaudesta, niin voi olla mahdollista etsiä myös ns. sopeutumisvalmennuskurssia Kelan tarjoamana.

Ennakkokysymys: Kuin usein koet et potilaan diagnoosi on väärä?

Onnekseni en ole lääkäri, ja pääasiassa pyrin jättämään diagnoosit lääkärien huoleksi. On tilanteita, joissa asiakas tuo esille tai yhdessä alamme pohtia, että asiakkaan tilanne tai oirekuva on selvästi muuttunut aiemmasta, ja olisi ehkä siksi tärkeää päivittää näkemystä yhdessä lääkärin kanssa. Ammattilaisena yritän pitää mielessä, että tietyissä diagnooseissa on ikään kuin pitkä (vuosien) viive, ennen kuin diagnoosi saadaan määritettyä kohdilleen.

Moni asiakas miettii diagnoosiaan käytännönläheisesti; mihin se vaikuttaa, jos diagnoosi on tämä, tai mihin se vaikuttaa, jos diagnoosi muuttuu. Aivan kaikilla asiakkailla ei myöskään ole diagnoosia eikä halua tai tarvetta sellaista tavoitella. Diagnoosit ovat vain yksi ihmisten keksimä tapa antaa nimi potilaan kokemalle. Siinä mielessä voisin sanoittaa niinkin, että esim. joka ikinen masennusdiagnoosi on väärä, sillä masennuksia ei ole kahta samanlaista. On kiinnostavampaa, mitä kyseinen ihminen itse kokee ja mihin tarkalleen juuri hän kaipaa muutosta - keskitymme sitten siihen.

Vierailija kirjoitti:

Miten päästä yli siitä että vanhemmat ovat minun pahimpia kiusaajiani? Eivät tunnu ymmärtävän

Ikävä kuulla, että tämä on tilanne, jossa olet. Kuten olet ehkä jo joutunut huomaamaan, jos toinen osapuoli ei ole valmis olemaan avoin, kuuntelemaan, olemaan vuorovaikutuksessa yhdessä asiaa miettien, ei ole paljoa tehtävissä ymmärryksen lisäämisen kanssa. Kannustaisin kiinnittämään huomiota siihen, mitä itse jo ymmärrät, ja suuntaamaan voimavaroja ja aikaasi sellaisten ihmisten suuntaan enemmän, joiden kanssa sinulla on hyvä olla. Joskus omaa elämää tukee eniten se, että luopuu (turhista) toiveista omien vanhempien suhteen, jotta saa suojattua itseään toistuvilta pettymyksiltä. Oman lapsuudenperheen vaikutusten mietinnöissä ja mm. rajanvedoissa saattaisi olla avuksi lukea Katja Myllyviidan kirja Sairas perhe - Kun vanhempi ei kasva aikuiseksi. 

Ennakkokysymys: Mistä tietää että terapioissa käyminen riittää? Mistä tietää että traumatisoituminen on ohi? Minulla siis hyvin kaottinen ja traumaattinen lapsuus, graavia perheväkivaltaa, alkoholismia, persoonallisuushäiriöinen vanhempi, perheenjäsenen kuolema nuorean jne. Selkeä PTSD kun muutin kotoa pois.. 6 v terapiossa juossut. Varmaan mulla jotain traumoista johtuvia reagointitapoja vielä on, mutta en tiedä olenko enää "traumatisoitunut" ja eihän sitä loppuelämäänsä jaksakaan olla/tai en edes halua olla. Mutta välillä jotkut mainokset jossa trauma sitä ja tätä tuntuu triggeröivän. Mutta mistä siis tietää että nyt riitti terapiat? En siis ole nyt moneen vuoteen käynyt. 2* olen käynyt kelan 3 v kuntoutuspsykoterapiaa.. oisko 3-4 v kun viimeisin loppui.

Ajattelen, että ihminen päättää paljolti itse siitä, haluaako hän terapiaa. Ajattelisin siis, että kysyjä, sinä itse olet paras vastaamaan siihen, riittääkö terapioissa käyminen jo. Ketä varten terapiassa kuuluisi käydä, jos ei sinua itseäsi varten. Mietin, että se kaikki mitä elämässämme olemme kokeneet, elää jotenkin meissä, jättää jälkensä, kulkee mukana. Saako trauma jättää jälkensä, saako se muokata meitä, vai onko se jotakin mikä halutaan pyyhkiä kokonaan pois? Saako trauma välillä pilkahtaa paikalla ja sitten mennä taas menojaan? 

Lainaan tähän minua puhuttelevan pätkän psykoterapia-alan lehdestä Synkordiasta:

Traumaa ei ole tarkoitus poistaa: Parhaimmillaankin  elämme  trauman  jälkipuinnin  kanssa,  kuitenkin  eri  ehdoin  kuin  silloin,  kun koimme  sen. Traumatofilinen  lähestymistapa  ei  siis  kysy,  mitä  ihminen  tekee traumalleen vaan mitä ihminen tekee traumallaan. Näin Saketopoulou haastaa kasvattamaan toleranssia ajattelulle traumasta transformaation lähteenä. Hän erottaa tämän traumatofobisesta lähestymistavasta,  jolle  on  tyypillistä  ymmärtää  trauma  muuttumattomana  ja  hallitsevana,  ihmistä

paikoillaan pitävänä. (Katja Koskinen, s.98. https://journal.fi/synkordia/issue/view/13406/3652 )