Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu että äitiys teki minusta kylmemmän
11.06.2015 |
Ennen lasta olin vähän taivaanrannanmaalari, elämästä nautiskelija, syvästi toisten ongelmia pohtiva, ystävällinen, empaattinen, liikuttuva. Kauneutta pienissä asioissa näkevä, hetkeen tarttuva ja helposti innostuva. Kuvittelin, että nämä ominaisuudet säilyisivät ja olisivat hyödyksi perhe-elämässä, leikkisä ja iloinen äiti, vähän hullutteleva ja lämmin, mikäs sen ihanampaa.
Äitiys kuitenkin muutti minua, totaalisesti. Muutuin vähitellen itkuisen lapsen kanssa vakavaksi, yrittäen vain sinnitellä päivästä seuraavaan. Väsymys ja lapsen huuto aiheuttivat jatkuvaa riitaa parisuhteessa, oma aika oli naurettavaa tunnin-parin rimpuilua jonkun asian parissa johon olisi halunnut uppoutua rauhassa. Jatkuva asioiden keskeyttäminen kiristi hermoja, rentous elämästä oli kaukana. Kaiken keskellä huomasin muuttuvani kylmemmäksi, en vaan enää jaksa eläytyä kenenkään iloihin tai suruihin, kunhan itse vain selviän. Pelkään ihan hirveästi että jotain oikeasti kamalaa tapahtuu, koska kaoottisen lapsiperhearjen keskellä ei ole sijaa käsitellä suruja ja vaikeita asioita. Muutaman kerran olen vastannut ystävän puheluun kesken iltapäivän ruuanlaiton, kun lapset huutaa ja kiljuu ( alle 3 vuotiaita ) pitkin asuntoa, kuunnellut traagisia vuodatuksia avioeroista, keskenmenoista yms. Pulssi hakaten milloin jompikumpi lapsista syöksyy pää edellä uuniin taikka tippuu pää edellä kaapinkulmaan. Vaikka soittajan asia onkin vakava, olen vain ärtynyt, siitä että kertoja ei ymmärrä minkä tilanteen keskellä joudun kuuntelemaan. En vain jaksa välittää, en jos en saa rauhallista hetkeä keskittyä asiaan. Tunnen monesti olevani kylmä ja tunteeton, kun omat ajatukseni pyörivät vain arkisen huudon ja lasten kiukuttelun ympärillä. Luulin että äitiys pehmentäisi minua mutta päinvastoin, tuntuu vain jäädyttäneen kaiken riemun ja liikutuksen pois.
Kommentit (5)
Olet ylikuormittunut, ja aistisi ovat olleet liian pitkään ylivirittyneet kuulostelemaan koko ajan lasten tarpeita. Ihminen väsähtää siihen, että on jatkuvasti muita varten. Sussa ei ole mitään vikaa, etkä tosiaan ole kylmä. On aivan eri asia ajatella empaattisesti, kuin oikeasti hoivata muita ja asettaa toisten tarpeet omiensa edelle koko ajan. Niissä on valovuosien ero, että tahtooko kaikille hyvää, ja ehkä kierrättää tai lahjoittaa hyväntekeväisyyteen tai kuuntelee kavereiden huolia, vai huolehtiiko toisesta ihmisestä 24/7.
On ihan normaalia kasvua, että kun on paljon tehtävää, niin keskittyy siihen mitä pitää tehdä, eikä sitä energiaa jää mihinkään muuhun. Minäkin olin ennen taivaanrannanmaalari, mutta en tosiaan juossutkaan aamuviidestä asti hoitamassa muita ihmisiä, ensin kotona, sitten töissä, sitten kotona, ja yölläkin pitää nousta milloin lasten, milloin lemmikin vuoksi. Minä ainakin olen tehnyt raakasti sen rajan, että paras energia säästetään omille lapsille ja omalle perheelle, sitten annetaan potilaille sen mitä hyvin hoidettu työ vaatii (mutta ei yhtään enempää, koska mulla ei ole antaa enempää) ja muut aikuiset ihmiset tässä maailmassa saa pärjäillä ihan omillaan. Ja hehän pärjäävätkin.
Ennen lapsia omat kaverisuhteeni olivat usein aika hoivaavia, ja se on muuttunut koska en jaksa enää paapoa aikuisia ihmisiä, jotka voivat seisoa omillakin jaloillaan, ja seisovatkin jos joku ei tyrkytä jatkuvasti olkapäätä johon nojata. Se on ollut hyvä. Kaverisuhteeni ovat tasapanoisempia ja tasavertaisempia. Saamme niistä kumpikin enemmän. Voi olla että sullakin muuttuu kaverisuhteet, jos myös sinä olet ollut vähän sellainen leelian lepotuoli, jolle vuodattaa kaikki murheensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama. Mutta ei mulla kaverisuhteita ole sen enempää. Äitiys on saanut minut tajuamaan muutenkin miten moni asia mun omassa elämässä on pielessä etten jaksa alkaa edes luetella niitä tässä.
Ja kun asiat on mun elämässä pielessä siitä kärsii koko perhe. Minusta on tullut kans kylmä, kova ja itsekkäämpi tai itsekäs olen tavallaan ollut aina, mutta se ei niin näkynyt minnekään, kun sain ihan rauhassa keskittyä mihin halusin. Mutta nyt kun minusta pitäisi riittää lapsillekin niin ei meinaa riittää.
Musta on tosiaan tullut itselleni ihan vieras ja mietin vain joka päivä oman elämäni pielessä olevia kohtia, joista olenkin havainnut olevani katkera, enkä suinkaan ratkaissut niitä perustamalla perheen kivan miehen kanssa. Ongelmat tosiaan liittyy minuun ja mun elämään, miehellä ja lapsilla ois kaikki hyvin jos minun vaikeuksiani ei olisi. Paitsi silleen ei olis heillä hyvin, jos mua ei olis, että sitten ei ois perheessä vaimoa eikä lapsilla äitiä paikalla.
Olisin voinut kirjoittaa pitkästi, mutta saitkin jo hyviä vastauksia. Lisään, että kun pahin stressi helpottaa, huomaat ymmärtäväsi kanssaihmisten murheita kouriintuntuvammalla, syvällisemmällä tavalla, häviät naiviudessa, mutta voitat hiljaisessa tiedossa. T. Toinen ex-taivaanrannanmaalari
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 13:37"]
Pitkään jatkuva stressi tekee tuota ~kaikille, ei vain äideille.
[/quote]
Näin juuri. Itsekin koen, että rento ote elämään ja kaikki luovuus katosi tyystin pikkulapsiajaksi. Jatkuvaa "tuntosarvet herkillä olemista", tekemisten - ja jopa ajatusten - keskeyttämistä ja univajeella käymistä. En edes koe, että olisin mitenkään ns. suorittanut äitiyttä, ja sinänsä nautin pientenkin lasten kanssa olemisesta, mutta aina siinä kivassakin tekemisessä oli läsnä sellainen tunne, että koko ajan pitää olla valppaana ja toimintavalmiudessa. Silloinkin, kun sai hetken omaa aikaa, oli vaikea päästä pois siitä äitimoodista ja keskittyä syvällisemmin mihinkään.
Helpottaa, kun lapset ovat vähän kasvaneet ja esim. mies pystyy olemaan nykyään enemmän kotona ja jakamaan vastuuta (yrittäjä, työtaakka keventynyt siitä mitä se oli vielä pari vuotta sitten).
Pitkään jatkuva stressi tekee tuota ~kaikille, ei vain äideille.