Syökö pikkulapsiaika aina äidin ja isän välejä kohtuuttomasti?

Kyllä aika on vaikeaa, mutta sen yli pääsee onnellisesti, kun molemmat ovat sitoutuneet suhteeseen ja perheeseen. Kumpikin tietää, että yhteistä aikaa tulee paljon enemmän, kun lapset koululaisia. Toisen arvostaminen, tukeminen ja auttaminen ovat avaimia. T: Kolmen pienellä ikäerolla tehdyn lapsen äiti

Yhdessä asioiden hoitaminen on se juttu. Jos äiti joutuu siihen rooliin, jossa joutuu jakamaan "työtehtäviä", niin varmasti rasittaa suhdetta (jo siksi, että äitiä vituttaa olla aina se, joka asiat hoitaa). Tehkää siis yhdessä ja sopikaa asioista. Jos puoliso, kumpi vaan, on valmiiksi hyvin tarkka omista oikeuksistaan (tai "oikeuksistaan"), niin voi olla varma ongelmista.

No ei, ei lapsen hankkiminen tietenkään aaina vahingoita parisuhdetta. Ihan niin kuin auton alle juokseminen ei aina aiheuta vammoja. Se, että parisuhde menee lasten hankkimisen myötä todella huonoksi, on kuitenkin se, mitä erittäin todennäköisesti tapahtuu. Ja tästä on ihan tutkimustietoa, jottei tarvitse anekdoottien perusteella arvailla asian todellista laitaa: http://www.jstor.org/stable/3600024?seq=1#page_scan_tab_contents

Älä sitten valita, kun niin käy.

Ei välttämättä. Meillä on kaksi lasta 5v. ja vajaa 1v. Ja parisuhde ei ole kärsinyt. Tietyt asiat toki muuttuvat, esimerkiksi emme enää rakastele päivittäin tai tee spontaaneja lähtöjä mihinkään. Olemme olleet tietoisi, että asiat muuttuvat ja Se on ok. Lapset vaikuttavat tiettyihin asioihin, kuten kodinhoitoon ja seksielämään. Meillä rakastellaan 1-2 kertaa viikossa ja olemme siihen kumpikin tyytyväisiä. Kodinhoito on nyt pääasiallisesti minun kontolla, koska olen vauvan kanssa kotona. Mies kyllä ihan pyytämättä tekee myös asioita, mutta koen että kun olen kotona on minulla enemmän aikaa hoitaa sitä. Mies on tällä hetkellä Se, joka vastaa taloudellisesta toimeentulosta. Meillä pikkulapsi aika on ollut ihanaa, lapset ovat ihania ja paljon puuhataan porukalla, en ole kokenut aikaa raskaana tai parisuhdetta rasittavana. Se muuttaa parisuhdetta erilaiseksi, mutta ei onnettomammaksi tai huonommaksi. Sanoisin, että asioita joiden olen lähipiirissä nähnyt tuhoavan suhteita ovat yleensä esim perhepeti tai äiti nukkuu vauvan kanssa ja isä on häädetty sohvalle tai vierashuoneeseen. Tai, että äiti pitää itseään ylivertaisena isään nähden, sättii isää kun hoitaa lasta väärin, pitää väärin, nukuttaa väärin jne. Pahinta on, että äiti alkaa elää vain lapselle ja isä jää täysin ulkopuoliseksi ja voin vaan kuvitella kuinka pahalta Se tuntuu. Lähipiirissä ei ole miehiä, jotka ei haluaisi osallistua lasten ja kodin hoitoon, mutta voin kuvitella, että jos kaikki kaatuu esim äidin niskaan ja lapsella on vielä esim koliikki niin paljon ei ole pari suhteesta jäljellä vauvavuoden jälkeen. Me ollaan niin erilaisia, että lopputulos on sinusta ja kumppanistasi kiinni.

Kaikki kasvaminen on kivuliasta, ja kun parisuhteessa molemmat joutuvat yhtäkkiä kasvamaan vanhemman rooliin, niin totta kai siitä on omat hankaluutensa. Tärkeintä on tajuta, että miksi niitä ongelmia on, ja antaa toiselle ja itselle armoa. Ja toisaalta taas kantaa vastuunsa; jos toinen ei suostu kasvamaan tasavertaiseksi vastuunkantajaksi ja vanhemmaksi, niin tilanne on tosi vaikea.

Haluaisin sanoa, että sen alun vaikeuksien yli voi päästä, ja parisuhde tulla entistä paremmaksi. Siihen voi tulla aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, keskinäistä luottamusta ja ylpeyttä siitä, että selvittiin, että lapset saa kasvaa hyvässä kodissa. 

Ei meillä ainakaan etäännyttänyt, lähensi ennemminkin. Riitoja ja pahaa mieltä kuitenkin tuli. Vaikka kuinka oltiin keskusteltu asiat etukäteen, niin silti kävi kuten monille muillekin. Minä hoidin "kaiken" kotona ja mies ei osallistunut oikeastaan lainkaan. Jäänteitä tuosta on edelleen, vaikka lapset ovat jo koulussa. Eli minä pidän perheen lankoja käsissäni.

Pikkulapsivuosina unenpuute sai pinnan kiristymään ihan uudella tavalla. Fiilis kummasti kylmenee kun itse ei ole nukkunut putkeen 2 tuntia kuukausiin ja toinen nukkua röhnöttää joka yö ihan tavallisesti ja ottaa vielä iltapäivällä parin tunnin nokoset ("kun väsytti").   

Lapsettomathan tästä tuntuvat palstalla aina eniten tietävän. Totta kai pikkulapsiaika kiristää hermoa, mutta siihen pitääkin asennoitua niin, että tämä on väistämätöntä ja yrittää myös sitten miettiä niitä keinoja, joilla vitutusta voi purkaa. Monella auttaa se kuuluisa oma aika vaikkapa jonkun harrastuksen parissa. Eikä kannata ottaa niitä parisuhteen toisen osapuolen purkauksia niin henkilökohtaisesti. Pikkulapsiajassa on niin paljon hyvääkin, ei vain sitä kamalaa. Pienet lapset ovat suloisia ilopillereitä ja kasvua vauvasta lapseksi on mahtava seurata.

Me ainakin vain lähennyimme

Ei aina, ainakaan lopullisesti. Minulla ja miehellä oli jo valmiiksi ongelmia, jotka vauva nosti esiin. Jonkin aikaa oli kriisiä, mutta toisaalta ongelmat sitten tulivat ratkaistuiksi. Sama kriisi olisi todennäköisesti tullut myöhemmin eteen eri tilanteessa ilman lasta. Välimme ovat olleet entistä läheisemmät ratkaisun jälkeen. Seksielämä on muuten parantunt lapsen saamisen jälkeen, sillä miehen mielestä olen aiempaa itsevarmempi, mikä on hänen mielestään hyvin seksikästä. :)

Omasta parisuhteesta en tätä tunnista, eikä lähipiirissäkään sellaista ainakaan ulospäin näy. Totta kai parisuhde kuormittuu kun mukaan tulee lapsia, mutta ainakin itse osasimme odottaa sitä ja yllätyimme, miten vähän se vaikutti ennakkokäsityksiin verrattuna. Enemmänkin lasten tulo lujitti suhdetta, koska hiertävät asiat on pakko käsitellä. Kahdestaan eläessä on helpompi lakaista ongelmia maton alle ja kiertää niitä. Perheellisenä on osattava riidellä rakentavammin, ja molempien on oltava sitoutuneita ja vastuuta on kannettava tasavertaisesti. Jos nämä eivät ole kunnossa tai niitä ei opita, ongelmia tulee lasten mukana aivan varmasti.

Kiire, väsymys ym. aiheutti meille riitoja (ei pahoja) vaikka aiemmin ei riidelty oikeastaan koskaan. Erimielisyydet ikäänkuin kärjistyvät nopeasti kinaksi. Tästä huolimatta olemme nyt läheisempiä kuin koskaan! Mies hoitaa lasta ja kotia ahkerasti töiden jälkeen (en te ihan kaikkia yksin). Näin molemmat ehtivät rentoutua lapsen mentyä nukkumaan ja yhteistä aikaa jää. Enemmän olen nähnyt niitä tuhoutu eita parisuhteita talouksissa, joissa ei olle valmiita tinkimään elintasosta edes hetkeksi vaan mies alkaa painaa ylitöitä äitiysvapaiden aikana. Molemmat ovat sitten ihan äärimmilleen venyneitä toinen töissä toinen kotona, isä ei ehdi olla lapsen kanssa ym. Sitten on nämä pariskunnat, jotka eivät osaa pitää hauskaa ilman viinaa javiikko on pilalla, jos ei pääse baariin viikonloppuna. Sitten tapellaan kumpi pääsee tänään baariin (tai vaihtoehtoisestit oinen juoksee baareissa ja kotiin jäävä kokee olensa lapsen kanssa yksin) Lisäksi tunnen yhden parin, jolla on ollut laimeaa jo pitkään ja lapsi oli selkeästi viimeinen yritys pitää miehestä kiinni. (Ei siis ollut "vahinko") No kavereiden varoittelusta huolimatta lapsi hankittiin ja parin kk päästä ero tuli. Nyt kyseinen nainen sitten paasaa tutuille ja vieraille suureen ääneen, miten vauva-arki aiheutti heille eron... että näin niitä legendoja syntyy!

Ei ainakaan meillä. Paremminkin kaikki se yhdessä kokeminen ja lasten kasvun seuraaminen on hitsannut meidänt paremmin yhteen. Mieheni on loistava isä ja kun katson miten hän toimii lasten kanssa , tunnen suurta hellyyttä ja rakkautta häntä kohtaan. Meillä kumoikin nauttii vanhemmuudesta ja koko perheen yhteisistä hetkistä. Toisaalta ollaan jo kumpikin oltu yli 3-kymppisiä kun esikoinen syntyi , niin on nuorena ehditty tehdä jo vaikka mitä eikä tarvitse haikailla muualle lasten luota.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 08:36"]

Lapsettomathan tästä tuntuvat palstalla aina eniten tietävän. Totta kai pikkulapsiaika kiristää hermoa, mutta siihen pitääkin asennoitua niin, että tämä on väistämätöntä ja yrittää myös sitten miettiä niitä keinoja, joilla vitutusta voi purkaa. Monella auttaa se kuuluisa oma aika vaikkapa jonkun harrastuksen parissa. Eikä kannata ottaa niitä parisuhteen toisen osapuolen purkauksia niin henkilökohtaisesti. Pikkulapsiajassa on niin paljon hyvääkin, ei vain sitä kamalaa. Pienet lapset ovat suloisia ilopillereitä ja kasvua vauvasta lapseksi on mahtava seurata.

[/quote]

Siltä minustakin tuntuu. Monilta vanhemmilta kun tuntuu puuttuvan kyky ajatella mitenkään muuten kuin omasta kapeasta vinkkelistään. -4