haluaisimme lapsen, mutta olemme mieheni kanssa niin nössöjä, ettemme koskaan " uskalla"

Toisinaan taas tuntuu, että kyllähän kaikki aina järjestyy. Mitä vauvakuumeen ja vauvapelon vuorottelua tämä onkaan!

(Nyt kaikki ihmettelevät, mitä teen av-palstalla.. ;>)

Vierailija:

Ollaan miehen kanssa jahkattu vauva-asiaa jo todella pitkään. Mies olisi valmis vaikka heti, ja vaihtelevasti olen minäkin. Minua vaan huolestuttaa ja mietityttää suunnilleen kaikki asiat siihen liittyen.

Haluan kyllä ajatuksen tasolla yhteisen lapsen ihanan mieheni kanssa, haluan nähdä hänen piirteensä pojallamme (ääneen sanomaton toive) jne. Mutta sitten aina kun on SE aika kuusta, niin kyllähän se ehkäisy minun aloitteestani kaivetaan kuitenkin sitten esille...

Eli ehkä minä en ole vielä valmis. Toisaalta olenko ehkä sittenkin, mutta olen vaan niin huolehtija/huolestuja- tyyppinen ihminen, että suhtaudun kaikkiin isoihin asioihin näin... Ja aina kun se raskautumisen mahdollisuus on sitten siltä kuukaudelta mennyt, niin olen jotenkin surumielinen ja silloin varsinainen vauvakuume taas vaivaa hetken. Onneksi minulla on kärsivällinen ja maailman ihananin mies!

Entä jos huomenna tulee maailmanloppu? Olisitko elänyt elämäsi haluamallasi tavalla?

Jätimme pois ehkäisyn ja aika pian olin raskaana. Kun vauva tuli taloon tuntui kuin hän olisi aina ollut meillä. On ihanaa olla perhe! Meillä on jo toinenkin lapsi.

Vierailija:

Se, miten elämä muuttuu. Varsinkin taloudelliset asiat mietityttää, vaikka tienataankin ihan hyvin. Entä jos lapsi onkin sairas tai vammainen? Entäs jos siitä tuleekin esim. narkkari? Entä jos tuleekin kolmas maailmansota? Kaikkialla on vain sotaa ja saasteita, kuinka täällä voi elää...?

Sekin mietityttää, että miksi mulla on muka niin erinomaiset geenit, että voisin jatkaa niitä eteenpäin.

vaikka nuorena ottikin pannuun, miksi pienitissinen äitini teki lapsen, kärsimään myös pienistä tisseistä;)



No, nyt olen kyllä oikein tyytyväinen elämääni;)

kun miehesi ja kaikki kaverisi ovat kuolleet? Olishan se siinä vaiheessa ihan kiva jos edes olis yksi lapsi lapsenlapsineen jotka aina silloin tällöin tulisivat pitämään vähän seuraa.....



Ja kyllä se eka on vaikein, se myllertää elämään eniten, toinen ja kolmas ei niinkään.

Ette ehkä henkisesti ole vielä riittävän aikuisia, jos tuolta tuntuu. Onhan se ihan totta, että sitten kun lapsi on olemassa, siitä on vanhempien kannettava vastuunsa. Liian paljon on tässä maailmassa vastuuttomia vanhempia. Harjoitelkaa vaikka koiran kanssa.

Entäs jos tulet raskaaksi ihan yllättäen? Sekin on mahdollista, jos seksiä harrastatte. Voi käydä myös niin ettet koskaan saa lapsia. Hienoa, että mietitte asioita etukäteen, mutta rajansa kaikella. Kuten sanottu, koskaan ei ole hyvä aika. Mä tulin aikanaan raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Paniikkihan siinä ensin tuli, mutta sitten vain ajatus, että kyllä me pärjätään. Pärjääväthän muutkin. Ja niin on pärjättykin. Kaiken kukkuraksi lapsen myötä elämän laatumme parani entisestään. Elämää voi jossitella vaikka kuinka kauan, mutta loppupelissä asiat vaan tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

Täällä toinen joka ei uskalla " virran viedä" vaan haluaa aina kaiken suunitella ja että kaikki olisi ihan täydellistä. Vähän tällaista " Bree van de Kamp" -syndroomaa ;-)



Mutta koskaan ajankohta ei ole täydellinen.

Nyt painaa taas työasiat, ja ennen painoi se että ei ollut työtä, jne.

että lapsi kun syntyy, niin se on kuin esirippu aukeaisi, että tässä se elmä on. Ne huolet, jota on ennen lasta on teoreettisia, syntymän jälkeen niistä huolista joka ikinen on ihan totta, mutta yhdestäkään niistä ei luopuisi, vaan sitä on on aivan huumassa koko paketista, rakastaa niitä huoliakin.



Ei voi mitään, tulee tätimäinen vastaus. Lapsentekoon vielä ryhtymättömien ihmisten itsekeskeiset ongelmat tutnuvat ihan vaan elämänpelolta.

Joku sanoi ettei oikeaa aikaa ole olemassa, mutta olen aivan täysin eri mieltä.



Itsellä ei ollut mitään hinkua lapseen, kunnes eräänä jouluna ihan kummalla tavalla alkoi katukuvaan ilmestyä vauvamassuja, tuntui että vauvoja ja odottavia äitejä on joka paikassa. Muistan kerrankin kun seisoin linja-auto pysäkillä ja näin raskaana olevan naisen, laitoin käteni vatsan päälle ja ajattelin silloin, että olispa ihanaa jos olisi tuollainen:)



Seuraavana päivänä löysin itseni hiplailemasta vauvan vaatteita ja illalla ajattelin vain millaista SE olisi...



Seuraavalla viikolla sanoin miehelleni, että tahdon vauvan, mies totesi onnellisesti, että vihdoinkin. Tilasin meille vauvalehden ja aloin lukemaan muiden äitien juttuja, haaveilimme ja " teimme lasta" , siitä päivästä 11kk päästä olin onnellinen äiti!!!



Eli itsestä tuntuu, että se tunne vaan jyrää ja vie mukanaan!!!



Ihanaa kevättä sinulle ap ja kaikille muillekkin!!!

Ihan totta, mutta koiralle on helpompi löytää uusi koti kuin lapselle. Lapsessa on myös pidempään sidottuna kuin koirassa.



t:8, koiranomistaja ja äiti

Vierailija:

Ihan totta, mutta koiralle on helpompi löytää uusi koti kuin lapselle. Lapsessa on myös pidempään sidottuna kuin koirassa.

t:8, koiranomistaja ja äiti

Mulle sitoutumisen aste on kuitenkin (periaatteessa) sama onpa kyse koirasta tai lapsesta -siis huolehditaan hyvin kaikista tarpeista ja kasvatetaan niin, että kaikilla on hyvä ja helppo olla yhdessä. Allergian takia luopumisen ymmärrän, mutta EN sen takia, että ei me nyt voida koirasta huolehtia kun on vauva

10

Aivan, mutta eihän koirasta _tarvitse_ luopua vauvan vuoksi, paitsi jos koiran luonne ei vaan mene yksiin vauvan kanssa. Usein kuitenkin lemmikin hoitaminen opettaa vastuuntuntoa ja sitoutumista.



Kaikella ystävyydellä, 8

Ollaan miehen kanssa jahkattu vauva-asiaa jo todella pitkään. Mies olisi valmis vaikka heti, ja vaihtelevasti olen minäkin. Minua vaan huolestuttaa ja mietityttää suunnilleen kaikki asiat siihen liittyen.



Haluan kyllä ajatuksen tasolla yhteisen lapsen ihanan mieheni kanssa, haluan nähdä hänen piirteensä pojallamme (ääneen sanomaton toive) jne. Mutta sitten aina kun on SE aika kuusta, niin kyllähän se ehkäisy minun aloitteestani kaivetaan kuitenkin sitten esille...



Eli ehkä minä en ole vielä valmis. Toisaalta olenko ehkä sittenkin, mutta olen vaan niin huolehtija/huolestuja- tyyppinen ihminen, että suhtaudun kaikkiin isoihin asioihin näin... Ja aina kun se raskautumisen mahdollisuus on sitten siltä kuukaudelta mennyt, niin olen jotenkin surumielinen ja silloin varsinainen vauvakuume taas vaivaa hetken. Onneksi minulla on kärsivällinen ja maailman ihananin mies!

Pelko estää sinua elämästä, ethän sitä halua?



Itse en uskaltanut tehdä lasta aiemmin kun mietin etten kehtaa mennä vaunujen kanssa bussiin... kärsin siis paniikkihäiriöstä. Onneksi sain lääkityksen.

nimimerkkiä hanttara ja sen mahakuvia. Tuleeko toiset ajatukset?