Ahdistaa. En jaksa.

Et ole ainoo.

Miksi? Mikä mättää???

Nyt tuntuu pahalta mutta minä lupaan, että vielä helpottaa! Oletko aivan yksin vai onko läheisiä? Mikä eniten ahdistaa?

Mä niin ymmärrän tuon ahdistuksen tunteen, ap + te muut. Se on musertavan lohduton ja yksinäinen tunne, ja nyt päällä (en kai mä muuten kuluttaisi aikaani vauva.fi:n av-palstalla).

Mun elämässä mättää elämän tarkoituksettomuus (mikä on elämäni tarkoitus, mihin kuulun, kuulunko mihinkään, mitä järkeä elämässä kun maailma on niin paska paikka -> pitääkö vaan elää omassa kuplassaan ja rajata ikävät asiat pois, sekö tuo onnellisuutta?), työttömyys, epäselvyys, kelpaamattomuuden tunteet, yksinäisyys ja sen tajuaminen että seurassakin voi olla yksinäinen koska pelkkä fyysinen läsnäolo ei riitä yksinäisyyden tunteen poistamiseen. Asiat voisivat vielä olla hyvin jos jaksan tehdä korjausliikkeitä, joten en ole vielä luovuttamassa vaikka tuntuukin siltä että elämä potkii päähän.  Mites ap?

Virtuaalinen halirutistus kaikille ahdistuneille

Onko ketaan elämäänsä kllästynyttä turkulaista. Samassa jamassa ja vaikka leffan katsominen jonkun seurassa  olisi miljoonasti mukavampaa kuin yksin oleminen.


m40

Sama juttu aina säännöllisin väliajoin,ja se EI todellakaan mene niin että kyllä se joskus helpottaa! Hetkellisesti ehkä joo mutta ei se ilo silloinkaan kauaa kestä..joten tollaset latteudet vois jättää kyllä sanomatta.

Ja mikähän siinä on kun muilla vaikuttaa aina olevan asiat paremmin ku itsellä. Mullakin kaikki päällisin puolin ok (perhe,työ,talo) mutta silti keskivaikee masennus ja saikulla jo yli 3kk. Ahdistusta ja vitutusta jatkuvana.
Miksi sitä ei vaan osaa olla aikuinen ihminen onnellinen?
Mistä tää paska olo tulee?
Tsemppiä kaikille kuitenkin:)

Suurin osa tämän päivän ahdistuksesta ja onnettomuudesta tulee siitä, että ihmiset luulee, että onni tulee siitä, että elää itselleen ja yrittää saada just mulle ja korkeintaan vielä mun perheelle ihan kaikkee ja mahdollisimman paljon. Minä minä minä. Miksei kukaan välitä MUSTA?

Unohdetaan täysin se toinen puoli, mitä minä annan muille, miten minä autan, missä yhteisössä minä olen korvaamaton? Se ei ainakaan ole työyhteisö, ja perhe taas on liian pieni yksikkö.

Paha on olla ihmisen nyky-yhteiskunnassa, vaikka kaikkea muka on ja apua tarjolla ja sitä ja tätä, mutta ihan oikeasti ihmiset ei enää osaa välittää toisistaan.

[quote author="Vierailija" time="16.05.2015 klo 20:34"]

Sama juttu aina säännöllisin väliajoin,ja se EI todellakaan mene niin että kyllä se joskus helpottaa! Hetkellisesti ehkä joo mutta ei se ilo silloinkaan kauaa kestä..joten tollaset latteudet vois jättää kyllä sanomatta.

[/quote]

Olen kyllä niin samaa mieltä. Ei meillä kaikilla vaan helpota. Itsekin tässä jo vuosia suossa rypeneenä en edes usko, että tosiaan kaikilla helpottaa. Joku asia saattaa helpottua, mutta tulee uusia painajaisia vaan eteen.

Olisin suorastaan onnellinen, jos valittaisin elämässäni vaikka huonosta saamastani lahjasta...

Kyllä se siitä <3

[quote author="Vierailija" time="16.05.2015 klo 20:40"]

Ja mikähän siinä on kun muilla vaikuttaa aina olevan asiat paremmin ku itsellä. Mullakin kaikki päällisin puolin ok (perhe,työ,talo) mutta silti keskivaikee masennus ja saikulla jo yli 3kk. Ahdistusta ja vitutusta jatkuvana. Miksi sitä ei vaan osaa olla aikuinen ihminen onnellinen? Mistä tää paska olo tulee? Tsemppiä kaikille kuitenkin:)

[/quote]

Stressi, käsittelemättömät asiat, aivokemiat sekaisin. Syitä voi olla monia. 

Olen todennut, että loppujen lopuksi harva ihminen on onnellinen sillä tavalla, miten me luulemme heidän olevan. Kun heihin tutustuu paremmin, useammasta paljastuu ahdistusta ja masennusta tai alakuloa. On toki ihmisiä, jotka porskuttaa tämän elämän lävitse pintakiiltona keveästi ajattelematta mitään. Mutta jokainen ihminen, joka tajuaa jo nuorena elämän rajallisuuden, kärsii ajoittasesta ahdistuksesta ja siitä, että kaikki tuntuu niin turhalta, kun tämä kuitenkin loppuu kohta.

Mä oon ollut  ahdistuja, masentuja, peloissaan kaikesta, stressaaja, välillä hirmuisia huonommuuden tunteita kokeva ja yksin aina. Yksin ja ulkopuolinen kaikessa. Ajatukset, että millään ei ole  mitään merkitystä.

Kaksi vuotta olen työstänyt itseäni. Opetellut pitämään itsestäni. Rakastamaan itseäni. Nyt tiedän olevani aivan yhtä arvokas ihminen kuin kaikki muutkin täällä. Olen oppinut olemaan kiitollinen elämästä.  Asenteeni on muuttunut täysin. Opettelen joka päivä olemaan levollisella mielellä ja elämään nyt ja tässä. Vaikeaa se on.

Mua auttoi se, että löysin uskon Jumalaan. Luin paljon kirjoja esim. Tommy Hellsten, Salme Blomster ( on myös ihania ohjelmia netissä), Tolle Eckhart, jne...

Vaikeita päiviä tulee vieläkin, mutta niihin osaa suhtautua eritavalla. Elämässä on erilainen keveämpi vire.

Ajattelen, että masentuminen on tie muutokseen ja kasvuun. Mahdollisuus uudistua!

Toivon, että säkin löydät elämääsi sulle sopivan merkityksen. Tarkoituksen elää ja olla onnellinen! Tuntea riemua ja intoa arkipäivän asioista. Hyvistä ja niistä huonoistakin.

Ei ahdista vaikka oon nyt yksin. Mietin mitä huomenna teen. Perinteisesti on siivousta, pyykinpesua, ikeassa pitäisi käydä, kuntosalilla, kaupassa

Ap, moni jakaa tunteesi. Hae vertaistukea? Joku ryhmä? Terapiaa?
Kirjoitit hienosti, kaikkea hyvää sulle.
Voisitko palauttaa suhteet vanhempiisi?

Ap ja 5, mulla samanlainen tilanne. Olen tosi tosi väsynyt, nyt jo ihan fyysisesti. Työttömyys, köyhyys, sairaus, toivottomuus, ongelmat persoonassani. En tiedä miten eteenpäin.

[quote author="Vierailija" time="16.05.2015 klo 20:45"]Suurin osa tämän päivän ahdistuksesta ja onnettomuudesta tulee siitä, että ihmiset luulee, että onni tulee siitä, että elää itselleen ja yrittää saada just mulle ja korkeintaan vielä mun perheelle ihan kaikkee ja mahdollisimman paljon. Minä minä minä. Miksei kukaan välitä MUSTA?

Unohdetaan täysin se toinen puoli, mitä minä annan muille, miten minä autan, missä yhteisössä minä olen korvaamaton? Se ei ainakaan ole työyhteisö, ja perhe taas on liian pieni yksikkö.

Paha on olla ihmisen nyky-yhteiskunnassa, vaikka kaikkea muka on ja apua tarjolla ja sitä ja tätä, mutta ihan oikeasti ihmiset ei enää osaa välittää toisistaan.
[/quote] ihan kiva analyysi, mutta miten luulet tämän sepustuksen auttavan apta? Oletko ollut koskaan itse masentunut?

15, kuulostaa ehkä oudolta, mutta tavallaan pystyn näkemään niitä pieniä iloja arjessani. Välillä tunnen iloa kauniista auringonpaisteesta, siitä kun voin avata vanhalle ihmiselle oven ja minua kiitetään, siitä kun näen onnellisia ihmisiä yhdessä, kun luen lehdestä että lentokone on tipahtanut eikä kukaan loukkaantunut vakavasti. Ne pienet ilot vain hukkuvat siihen upottavaan mustuuteen, joka nielaisee juuri minun elämältäni valon. Aina kun yritän ajatella alkavani vihdoin elää, ahdistuskohtaukset pahenevat radikaalisti enkä vain pysty nauttimaan elämästäni. En osaa rakastaa itseäni, en näe siihen mitään syytä.

16, mulla on ollut pitkään elämässäni ns. päiväohjelma. Koulu on onneksi rytmittänyt elämää aika hyvin, olen parhaimmillani kun mulla on paljon tekemistä. Saan kyllä aikani kulumaan; opiskelen, luen, käyn salilla, lenkeillä ja kävelyillä, kaupassa. Siivoan, järjestelen, "hallitsen elämääni" kunnes hajoan hetkeksi. Ja olen ihan tyytyväinen. Opiskelijana ei ole varaa harrastaa ns. kulttuuria, eli esim. teatterissa en voi ravata joka viikko tai edes kuukausi. Joskus vaan on, no, yksin. Kaikesta huolimatta ihminen on biologialtaan laumaeläin.
Vaikka en minäkään haluaisi olla kenenkään omistettavissa, riippuvainen muista. Uskon kuitenkin, että olemassa voisi olla jokin välimuoto.

17, ryhmää minulle joskus tarjottiin, mutta tiedän ettei ryhmätyöskentely sovi minulle. Lamaannun siitä vain enemmän, enkä - valitettavaa kyllä - jaksaisi kuulla muiden huolia siinä tilanteessa. Tai ehkä jaksaisin, mutta se menisi siihen, että pyrkisin kannattelemaan kaikkia muita taakkoineen ja peittäisin oman olemiseni ja ongelmat sen kannattelun alle. Vanhempiin ei ole mahdollista palauttaa välejä. Suhteeni heihin on murheistani pienin, lähinnä tarkoitin kai vain sitä, että oletetuintakaan turvaverkkovaihtoehtoa minulla ei ole.

18, olen pahoillani. :( Oletko hakenut apua? Se tosin on kiven alla, tiedän.

Ap

Löytyisikö Ari Saarion blogista vinkkejä ja apua?

Oho, tännehän tuli vastauksia. Av:ltä kyllä aina löytyy teitä empaattisia ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Se on kivaa, siksi ehkä tällä palstalla kaikesta paskanjauhannasta huolimatta hengailen. Ja kyllähän minä toki tiedän, etten ole yksin. Ollaanhan me suomalaiset masentunut kansa, vai miten se meni.

Mun asiat olisivat periaatteessa hyvin, jos vain...olisivat. Ulkopuolisen silmin elämässäni ei varmaan ole paljoa vikaa - erakkomaisuus ehkä pistää silmään. Että yli parikymppisenäkään ei vietä koskaan aikaa kavereiden kanssa, ei osallistu sosiaaliseen toimintaan eikä omaa yhtäkään puhelinnumeroa, johon soittaa.
Olen aina tykännyt olla yksin - toisaalta en tiedä, onko se sittenkin vain muuttunut tottumukseksi, sillä kavereita mulla ei ole jonoksi asti ollut koskaan. Nytkin on pari, jotka ovat olemassa, mutta eivät silti niitä, joille voisi soittaa niinä hetkinä ja päivinä, kun ei ole puhunut yhdellekään elävälle olennolle ja kun tuntee olevansa valtavan yksin.

Vakava masennus mulla diagnosoitiin vasta 2012, mutta "olen itse diagnosoinut itselleni" sen jo vuosia sitten. Tilanne on ollut sama alakoulusta lähtien, enkä tiedä olenko koskaan ollut vähemmän ahdistunut. Ns. huomaamatonta syömishäiriötä olen sairastanut (ilman diagnoosia) yli kymmenen vuotta.
Ahdistuksen muoto vaihtelee hieman, sosiaalista fobiaa, pakko-oireita tai paniikkihäiriötä minulla ei onneksi ole.

En ole koskaan ollut koulusta tai opiskeluista sairaslomalla. Olen aina hoitanut opiskelut ja työt kunnialla ja kohtuullisen hyvinkin. En ole perfektionisti enkä se "kiltti kympin tyttö", vaan pikemminkin se "huomaamaton puurtaja jolle on turvallista antaa kasi". Kaikesta huolimatta olen silti yrittänyt vain kovemmin.
Masentuneista sanotaan usein, että työkyky häviää jopa täysin. Siksi kai on vaikea ajatella, että olisin masentunut. Opiskeleminen on ainoa, mitä elämässäni on. Voin kärsiä unettomuudesta, voimattomuudesta, ja jokainen aamu voi itkettää, mutta työskentelystä en osaa luopua. Jaksan myös liikkua, tosin vain muutaman kerran viikossa.
Kai tällainen kulissien pito on ensisijainen elämäntehtäväni.

Tiedän myös, että valitan turhasta.
Maailmassa on kymmeniämiljoonia ihmisiä, jotka antaisivat elämästäni mitä vain. On katto pään päällä, elintasovatsa ja opiskelupaikka. On kesätöitäkin. On kaikkea, ottaisin vain kaikkien näiden vuosien jälkeen itseni niskasta, helvetti sentään!

Ja tekisinkin sen, voitte uskoa että tekisin, jos vain voisin. Vihaan elää tällaista puolielämää, kliseisesti sanottuna kuorena ilman mitään sisältöä. Kaikki on tyhjää, millään ei ole väliä, kaikkein vähiten minulla itselläni.

Vasta vähän vanhempana olen tajunnut ystävien merkityksen. Vanhempani ovat elossa, mutta en ole heihin missän yhteydessä.
Esimerkiksi juuri nyt tiedostan hieman liian hyvin sen, miten järjettömän yksin olen tässä maailmassa ilman minkäänlaisia tukiverkkoja.


Tällainen vuodatus, kiitos kun sain kirjoittaa.

Ap