Vihaan kummejani

Olen nuori nainen, vähän parinkymmenen ikävuoden päällä. Lueskelin netistä keskusteluja siitä kuinka kummit vihaavat kummilapsiaan, mutta itse vihaan kummilapsena kummitätetä/setiä.
Minulla on kolme pariskunta kummia.(virallisesti neljä, mutta kuk olin vuoden kummejeni ja vanhempien välit erkanivat)
Kaikki nämä kolme ovat serkkujani.
Olen elämäni aikana varmasti jutellut kummieni kesken vähemmän kuin 10krtaa. He eivät tunne minua, eivätkä halua.
Ehdotin näin aikuisena kummilleni että tapaisimme(sukujuhlissa asiasta puhuttiin että pidetään yhteyttä),hän sanoi olevansa kiireinen. sanoin no katsotaan joku toinen kerta. No oli viikonloppuna kuitenkin ehtinyt(LAITTOI FB:seen julkaisun että xx on nyt xx-paikassa). Ja xx-paikka on se mihin itse ehdotin että me menisimme...Joten päätin etten enää häneltä kysy koska ehtii näkemään..
Yksi kummeista asuu 200km päässä (hänkään kertaakaan soittanut.)propsit siitä että pyysi anteeksi käytöstään.
Kolmannet elävät omaa elämäänsä.

Harmillistahan tässä on se, että nämä ovat sukulaisiani. :(
Itkin joka joulu ja syntymäpäivä sitä ettei soittoa tai korttia tullut heiltä. Ikinä rahan tai mammonan perää ollut, halusin vain läheisyyttä.
Noloahan tääkin on myöntää että itken, ja mietin mikeivät he ole pitäneet yhteyttä ja miksen ole kelvannut kummilapseki.
Itse kahden lapsen kummitätinä ja usemman lapsen tätinä pidän huolen siitä, ettei kukaan heistä ajattele sitä että hylkään,vihaan,inhoon tai että he tuntisivat vihaa ja katkeruutta minua kohtaan. Pidän kummejani kamalina ihmisinä, jotka kyselevät sukujuhlissa pakolla asioita. Ja suivaannun itse jos sanovat sanan "kummityttö".
Haluaisin tuntea heidät mutta vastakaikua ei ole.
Oli pakko avautua johonkin. Olen yön miettinyt lapsuutta ja sitä miksi minä olen minä.
ja anteeksi kirjotusvirheet, puhelimella näpytän