Miksi kiinnyn ihmisiin näin..

Nostan

Sama täällä

Tuohon on ihan ok piirre josta ei minusta kannata mitenkään pyrkiä eroon. Hyväksyä vaan se että noin joskus käy ja sitten täytyy surra vähän suruja välillä kun ihmissuhde katkeaa. Itsekin olen tuollainen, mutta minä nautin täysillä siitä herkkyydestäni, koska sillä on myös palkitseva puolensa vaikka sitten myös tuskallinen puoliikin.

sama ongelma täälläkin. Kiinnyn aina yhteen ja sitte kun tiet eroaa niin kiinnyn seuraavaan. Eli en kiinny moneen yhtä aikaa. Ja kaikki tosiaan ollut juurikin sellaisia etteivät ole elämääni jäänyt. Tosiaan olisi kiva kun oppis kovettamaan itsensä ja jättämään ne tunteet ja ajatukset vaan pois. Ja ite en kyllä nauti yhtään tästä. Se että kiintyy niin mulla ainaki vie paljon voimavaroja ja ajatukset usein on siinä henkilössä ja sitten ku tiet eroo niin se on tosi kova paikka aina ollut vaikka sen on kyllä tiedostanut että niin käy. Ja aina oon kärsiny reilun vuoden ennenkö oon päässy yli ja sitte samantien melkein kiinnyn jo seuraavaan. En tiiä yhtään mistä tää johtuu mut toivon et tää on vaan vaihe joka menee kasvaessa ohi.

Itse en ota siitä stressiä. Kestän vaan. Sen ansiosta minulla myös on todella hyviä ja pitkäaikaisia ystävyssuhteita.

Pahempaa olisi jos en osaisi kiintyä!

Hei ap! Tekstisi oli kuin minun suustani. Minäkään en jaksaisi omistaa suurta kaveripiiriä mutta kiinnyn mukavaan ihmiseen helposti. Tämä ihminen täyttää ajatukset, mietin ja toivon hänen parastansa, murehdin..Kertakaikkiaan tykästyn.

Kova paikka on kun täytyy päästää irti, nämä ohmiset eivät minusta varmastikkaan ajattele yhtä vahvasti ja olenkin aina pitänyt sen takia itseäni vähän outona..nyt viimeisin katkesi kuukausi sitten kun työpaikkaa vaihtoi..Tämä on kauheaa, enkä ymmärrä tätä tykästymistä ollenkaan. Pian löydän taas varmadti seuraavan kohteen ja sama jatkuu,huoh...

Näin on minullakin. Mä lähes ihastun ja kiinnyn aina johonkin, ja tulen hirveän läheiseksi, välillä se menee jopa niin läheiseksi että tulee fyysinen läheisyys mukaan. Ja sitten siltikin huomaa ettei toinen ajattele yhtä vahvasti vaikka onkin ihan mukana....

Googlettamalla löysin ketjun. Etsin tietoa aiheesta, miksi kiinnyn tavoittamattomiin ihmisiin. Aina yhteen kerralla. Lapsena opettajiin, aikuisena esimerkiksi työn kautta auktoriteettiin . En koskaan tee lähentymisen elettä, vaan vaalin ihmistä ajatuksissani ja haaveissa.

Mistä on kyse?

Tuttu kuvio mullekin. Suurta kaveripiiriä en omista enkä sellaista tahtoisikaan.

Mutta aina välillä tulee vastaan ihminen, joka tuntuu tutulta ja jonka seurassa on luonnollista olla. Jonka kanssa kemiat kohtaa, enkä nyt tarkoita välttämättä mitään seksuaalista kemiaa (jota sitäkin olen joskus kokenut) vaan enemmänkin sellaista ns. sielujen sympatiaa.

Monesti nämä yhteishetket loppuvat aikanaan ja ovat muutenkin luonteeltaan lyhyitä ja projektimaisia. Silti jään tuota ihmistä miettimään, kannan huolta, ajattelen, toivon parasta.

Todennäköisesti tämä kuvion toinen osapuoli ei ajattele samoin minusta, tai mistäs minä tiedän kun asia ei koskaan tule puheeksi. Ei kai se kemia voi olla täysin yksipuolista tai vain yksipuolisesti tunnettu olotila? Jonkinlaista vastavuoroisuutta olen aistivinani. Korrektina en kuitenkaan halua alkaa häntä yhteydenotoillani enää myöhemmin pommittamaan ja siksi yhteisiä hetkiä ei enää ole. Eikä tämä toinenkaan osapuoli ota minuun yhteyttä.

Ehkä olen liian yksinäinen tai mulla on vain ihan liikaa aikaa tällaisiin tuhlattavaksi? Miksi edes ajattelen sentimentaalikkona tällaisia asioita? Että mikään kohtaaminen ei ole vain sattumaa ja ettei sielunkumppanuutta kohtaa kovin usein?

Joo ei tämä ole kivaa yhtään

 Varsinkaan nykyaikana kun tuntuu, että ihmisiä ensin vedetään täysillä ja sit ghostataan.

Juttelin netin kautta vain päälle kuukauden ajan, tiiviisti tosin erään kanssa. Kemiat tuntui matsaavan,  arvomaailma matkasi, juttelu oli hauskaa, hyvät yöt ja huomenta jne. Sitä yhtäkkiä etääntyminen, päivi no viiveellä vastaaminen ja lopulta katoaminen vielä sen jälkeen kun oli vielä hänenkin sanojwn mukaan ja oon ihan täydellinen ja just mitä on aina halunnut. Ja sit katoaminen. Miksi ihmiset tekee tätä, eikö olisi helpointa vaan sanoa?

Ja niinkin lyhyen ajan jälkeen tää tosiaan tuntuu tosi pahalta ja mietin mikä muassa on vialla, vaikka pitäs vaan korjauttaa harteilta ja antaa olla. Miksi se puhui sellaisia asioita? Miksi se oli niin lämmin ja innokas mua kohtaan?

Vuosi sit tapailin yhtä tyyppiä vain 3-4kk ja hän teki saman. Etääntyi ja yhteydenpito loppui. No hän osasi kunnioittaa ihmisiä sen verran, että edes yritti selittää ja jotenkin ymmärrän. Meillä matsas aivan kaiken suhteen, oli hiton hauskaa ja yhdessä olo oli lämmintä ja luontevaa, hän sanoi noita itsekin ihan oma-aloitteisesti. Ja viestiä aamusta iltaan. Sit se vaan loppui, enkä mä siitäkään ole oikein ikinä yli päässyt. Harvoin tulee vastaan ihmistä, jonka seurassa viihdyn ja huumorintaju ja kaikki on niin samanlaista, tuntui että hän on ainoa järjellinen jota ymmärrän tässä hullussa maailmassa ja pystyttiin puhumaan ihan mistä vaan.

Miten tästä yliherkkyydestä pääsee eroon?

Mäkään en kiinny usein enkä todellakaan useampaan samaan aikaan. Kauheasti kaipaisin ihmistä ja ihmisiä mutta tuntuu, että ei tässä maailmassa uskalla tutustua kehenkään jos vaikka tykästyy ja sit sattuu aina.

Nuo ghostaamiset tuntuu jollain tapaa vielä pahemmalta, kuin erot vuosien suhteesta. Niissä asiat on aina loppuun asti katsottu ja käsitelty ja tiesi etten olisi its voinut tehdä mitään enempää.

Minullakin kesti aikansa myöntää, että elämän varrella on paljon ihmisiä, jotka jäävät kaukaisuuteen.  He olivat läheisiä ehkä vuosiakin, silti matka jatkuu ilman heitä.  He olivat tärkeitä siinä elämänvaiheessa, vaikka enää ei olisi mitään kontakteja heihin.  Jälkikäteen  heitä voi ajatella ilolla, toiset olisivat kyllä saaneet jäädä kyydistä jo paljon aikaisemmin. Pari ystävää minulle on tullut läheiseksi myöhempinä aikoina, en ole erityisen seurallinen.  Hyvä että ihmisillä on tunteet, sinisilmäinen ei kuitenkaan pidä olla.  Jokainen ihmissuhde antaa jonkin opetuksen, joskus sen ymmärtää vasta jälkikäteen.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kesti aikansa myöntää, että elämän varrella on paljon ihmisiä, jotka jäävät kaukaisuuteen.  He olivat läheisiä ehkä vuosiakin, silti matka jatkuu ilman heitä.  He olivat tärkeitä siinä elämänvaiheessa, vaikka enää ei olisi mitään kontakteja heihin.  Jälkikäteen  heitä voi ajatella ilolla, toiset olisivat kyllä saaneet jäädä kyydistä jo paljon aikaisemmin. Pari ystävää minulle on tullut läheiseksi myöhempinä aikoina, en ole erityisen seurallinen.  Hyvä että ihmisillä on tunteet, sinisilmäinen ei kuitenkaan pidä olla.  Jokainen ihmissuhde antaa jonkin opetuksen, joskus sen ymmärtää vasta jälkikäteen.

Mitä opetuksia menneet ihmissuhteet on sulle antaneet?

Kun en itse keksi muuta kuin sen, että ihmisten sanomisia ei pitäisi ottaa niin kirjaimellisesti, aina pitäisi epäillä, pääsisi edes ajattelemaan "mähän tiesin!". Se on aika surullista.

Vielä kun tosiaan on semmoinen ihminen, että ei edes mitään isompaa kaveripiiriä edes kaipaa. Varsinaisia livekavereita en jaksa edes tavata kuin hyvin harvoin. En pysty edes juttelemaan useamman kanssa samaan aikaan.

Sitä tulee joku, jonka kanssa juttu luistaa ja ollaan yhteyksissä päivittäin, kaikki natsaa ja tuntuu molemminpuoliselta. Sit se ghostaa, harvemmin ne sanoo suoraan että ei nyt huvita enää.

Ja joku tyhjä paikka ja suru jää. Syyttää itseään kun tykästyi. Tuntuu epäreilulta kun eipä se toinen nyt tainnut tuntea samoin ja yhtä vahvasti. Jokainen jättää jonkun jäljen ja surun, vaikka eihän se toinen edes ajattele mua, mä sitä tunnen ja kaipaan kahdenkin edestä.

Pitääkö tässä nyt tosissaan kovettaa itsensä ja miten se tehdään?