Miksi aikuiset ihmiset potee koulukiusaamiskokemuksia?

Voi kuule mitätöisin kaikki huonot muistot samantien, jos vaan voisin.

up

En tiedä mitä tuolla yrität sanoa, yritätkö sanoa että kaikesta pääsee yli vai että ne jotka ei sitä ole kokeneet ei tiedä millaista se on. Niin tai näin, ei siitä pääse mihinkään että menneisyys vaikuttaa kaikkeen. Ei kaikesta vaan pääse yli, vaikka ne jotka eivät ikäviä asioita ole kokeneet saattavat niin kuvitellakin.

Mun mielestä on irvokasta puhua koulukiusaamisesta. Voitaisiin puhua ihan niistä mistä aikuistenkin kohdalla puhutaan; pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, tapon yritys, ryöstö, vainoaminen. 

Kyllä rikoslaista noihin tilanteisiin nimikkeitä löytyy. Jostain syystä tapauksia hyssytellään alusta loppuun asti ja lakaistaan maton alle puhumalla ihan vaan koulukiusaamisesta. 

En kanna kaunaa kouluaikaisille kiusaajilleni, mutta suren sitä että kiusaaminen nyrjäytti normaalin sosiaalisen kehityksen raiteiltaan. Minulla ei ollut nuorena ystäviä enkä osannut suhtautua omanikäisiini ihmisiin optimistisesti ja luottavaisesti. Näin ollen on jäänyt kokematta monet tärkeät asiat, kuten ihmissuhteiden harjoittelu, seurustelu ja sosiaalisuus opiskelijapiireissä.

Siksi minä kai vielä aikuisena itkeskelen ja poden kiusaamiskokemuksiani.

Juu se kiusaaminen osuu tosi herkkään kehitysvaiheeseen, ihmiset persoona muovautuu siitä vinksin vonksin (en väitä etteikö kiusaajatkin olisi vinksallaan). Onko siis mikään ihme että niitä pohtii aikuisena?

Itse olin kiusattu ja olen käsitellyt aiheen aika hyvin jo läpi mielessäni aiemmin, MUTTA yhä se vaikuttaa elämääni ja ajatuksiini. Se on niin kokonaisvaltaista se tuho mitä vuosia jatkuva vainoaminen lapselle tekee. Ja varsinkin teinit, kyllä ne tasan tarkkaan tietää mitä tekee. Kiusaajilla on vaan kyky sysätä ne omat tekonsa sivuun ja jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kiusattu ei sitä voi tehdä koska kiusattuna olosta on tullut osa persoonaa. Vähintään se pitää käydä läpi ja käsitellä ennen kuin on "yli" asiasta vai mikä ap:n käyttämä sana nyt olikaan, mitätöidä? Mutta miksi pitäisi mitätöidä joku noin suuri vääryys. Se kuitenkin tapahtui ja teki tuhojaan. Ei kukaan niitä unohda.

Sama kuin vitosella. Tämän vuoksi nykyäänkin (olen yli 35) havaitsen äärimmäisen herkästi sosiaaliset vihjeet hylkäämisestä ja ulkopuolelle jättämisestä. Koen myös usein suurta ahdistusta sosiaalisten tilanteiden jälkeen ja mietin mitä kaikkea sanoin ja tein väärin ja koen irrationaalista pelkoa, että muut alkavat inhota minua. Usein tunnen lamauttavaa häpeää, syyllisyyttä ja yksinäisyyttä.

Olen työstänyt asiaa paljon, ja esimerkiksi hankkiutunut tilanteisiin joissa on pakko toimia porukan keskipisteenä, ja se on auttanut, mutta nuo häpeän, yksinäisyyden jne tunteet ovat minulle lähes jokapäiväisiä. Ne vaikuttavat myös käyttäytymiseeni - en lähes koskaan pysty missään ryhmässä, edes hyvien ystävien seurassa, olemaan täysin vapautuneesti oma itseni.

En itkeskele asiaa, mutta kieltämättä tuntuu pahalta, että normaalit, iloa tuottavat asiat ovat minulle ihan turhaan niin vaikeita.

up

Ei niistä lapsuuden pilaamisista asioista noin vain pääse eroon. Mua kiusattiin monen vuoden ajan.

Luulen myös että osuu herkkään vaiheeseen. Tiedän arvostettuja ammattilaisia työelämässä jotka oireilevat tuon johdosta vieläkin.

Ei koulukiusaamista voi unohtaa. Siitä voi päästä yli ja saada elämänsä myöhemmin kuntoon, mutta aina kiusaamismuistot kummittelevat jossakin taustalla.

Minä pystyin parisuhteeseen vasta yli 30-vuotiaana, pitkälti koulukiusaamisen tuoman itsetunnottomuuden ja pelkojen takia.

Nyt, yli 40-vuotiaana kiusaaminen käy yhä päivittäin mielessä. Kyllä se minua muutti paljon, poisti iloisuuden ja luottavaisuuden sisältäni.

Mietippä. Jos sinun elämästä on tehty helvettiä muutaman vuoden ajan. Luuletko että sellaista voi antaa anteeksi ja unohtaa. Kyllä sen unohtaa suurimmaksi osaksi elämäänsä. Mutta kyllä se tulee mieleen aina uudelleen eikä sitä voi koskaan (tai hyvin harva) antaa anteeksi kiusaajalleen.

Siksi on hyvin tärkeää että lapsille kerrotaan ihan suoraan mitä kiusaaminen aiheuttaa. Terve lapsi ymmärtää kun se hälle kerrotaan. Mutta kun nää lapsena kiusaajat on sitten aikuisenakin vielä niitä työpaikkakiusaajia. Niin jotain näiden ihmisten päässä on vialla.  

Olen hyvin toimeentuleva ja hyvässä ammatissa. Pehe-elämäni on onnellista ja tasapainoista. Mutta en koskaan lakkaa vihaamasta niitä koulukiusaajia jotka pilasi lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Sen vihan määrää ei voi edes kuvailla, mitä tunnen heitä kohtaan.

Ei ne ole mun ajatuksissa joka päivä, ei joka kuukausikaan. Mutta kun näen yhdenkin heistä tai asia tulee puheeksi. Niin viha nousee pintaan voimakkaana aina vain uudelleen. Eikä se pääty koskaan.

Miettikäähän kiusaajat, teitä todella joku vihaa lopun elämäänsä. Ihan yhtä paljon kuin olisitte tappaneet jonkun lähiomaisen.

Joo tota, en mäkään mieti sitä miten mua kohdeltiin ala-asteella tai miten mä kohtelin toisia. Mutta yläasteella ei enää olla siinä mielessä lapsia, eikä varsinkaan lukiossa... ei sillä, en mäkään mitään kaunaa kanna, mutta tosi harva niistä, joilla on mennyt lujaa lukiossa, on muuttunut yhtään toisenlaiseksi myöhemmin. Samanlaisia öykkäreitä yhä. Sen sijaan jotkut kiusatut tai ujot on pystyneet luomaan uuden identiteetin opiskelujen ja työelämän myötä.

Ei ne kuule unohdu. Olen nykyään normaalipainoinen kolmikymppinen ja muutenkin vähintään keskiverto ulkonäön puolesta. Silti jos joku karjaisee kadulla jonkun matkan päästä "Hei läski!" niin käännyn automaattisesti katsomaan luullen että minua "puhutellaan". Jotkut asiat eivät vain unohdu...