Taaperoni ajaa minut hulluksi uhmallaan :(

[quote author="Vierailija" time="20.02.2015 klo 19:23"]Mua niin ottaa aivoon tämmöset kitisijät. Joo, lapset toisinaan kiukuttelee, huutaa, itkee, raivoaa ja on ärsyttäviä. Minäkin lapsettomana tiedän tämän, joten on se varmasti ollut teilläkin etukäteen tiedossa, kun aloitte niitä penskoja pykäämään.
[/quote]

Tiesin minä ettei lasten kanssa helppoa aina ole ja mielestäni kaikkeen olin varautunukin. Mutta kyllä se vaan päässyt yllättämään nämä omat tunne myllerrykset ja ajatukset kun onkin se oma lapsi joka on eri asia kuin muiden lapset.

6 vastaan että en ole mikään kontrollifriikki, itse ajattelen että lapsellani on turvallisempi olo kun minä olen se vanhempi ja päätän asiat. Toki Taaperoni saa päättää asioita mitkä ovat hänen ikäiselle sopivia, esimerkiksi millainen torni tehdään palikoista tai mitäs leluja kärryyn lastataan :D

Tiedän että vaaditaan sitä pitkä jänteisyyttä, koitan tsempata itseäni miettimällä mitä olen saanut kitkettyä pois (esim läpsimisen) mutta umpi väsyneenä ajatus että aika ja hermot auttaa ei vaan lohduta :)

T. Ap

Kenen kanssa lapsi on, kun sinä teet pitkää päivää? Eli jos isä on kuvioissa niin miksi et pyydä häntä hoitamaan osuuttaan myös viikonloppuisin? Jos taas lapsi on superpitkiä päiviä päiväkodissa niin siinä saattaa olla syy kiukuttelulle: lapsi ilmaisee pahaa mieltä ja ikävää siitä, että olet ollut liikaa poissa. Niin tylsältä kun se tuntuukin, kun kerrankin olisi aikaa yhdessä. Voitko lyhentää työpäiviäsi?

Uhmakkaan lapsen kanssa paras ase on ennakointi, ennakointi ja ennakointi: ruokaa pitää olla pöydässä ennen kuin nälkäkiukku pääsee valloilleen, iltatoimet pitää aloittaa niin ajoissa, ettei väsy ehdi iskeä kesken kaiken ja kaikesta tulevasta kannattaa antaa ennakkovaroitus, tyyliin: Saat tehdä tämän palapelin valmiiksi, sitten lähdemme puistoon. Kannattaa myös valita taistelunsa ja antaa välillä lapsen oppia asiat kantapään kautta. Minä en esimerkiksi ole vauvavuoden jälkeen pukenut lapsilleni väkisin kintaita käteen, vaan jos he ovat sitä mieltä, että ulkona pärjää ilmankin niin annan lähteä paljain käsin pihalle, mutta otan kintaat mukaan.

Kannattaa myös miettiä miten arkea voisi keventää: pari hetkeä piirrettyjä päivässä ei tietääkseni ole ketään tappanut ja jos ruuanlaitto tuntuu työläältä niin valmisruuistakin löytyy ihan hyviä vaihtoehtoja. Ei myöskään kannata jäädä neljän seinän sisään, vaan tavata kavereita ja lähteä vaikka puistoon, josta löytyy seuraa.

Tsemppiä!

- onko isä kuvioissa? Jos on, voisit viikolla välillä nukkua päiväunet ja mies hakee lapsen hoidosta kun pääsee. Jos menet 6 töihin, pääset n. 14 pois (?) ja ehtisit vetää tunnin parin tirsat ennen kuin lapsi kotiutuu. NÄin jaksat illan ihan eri tavalla. Vaikka isä ei olisikaan arjessa, nuku silti joskus päiväunet ja hae lapsi myöhemmin. Päikyn pihalla on ihan kiva leikkiä joskus 16.30 asti, vaikka tähän tulisi sata av-mammaa muuta väittämään. Ennen kaikkea on hirmu kiva, jos illalla kotona on hyväntuulinen äiti!

ja vk-loppuna, nukkukaa ihmeessä pidempään ja älkää olko iltatoimissakaan minuutin päälle... lapsikin kaipaa rentoutta olemiseen, samoin kuin aikuinen. En ole koskaan hiffannut näitä minuuttirytmin ihmisiä, eihän lapsikaan sellaista orjuutta kestä 24/7... 

sitten, kyllä, tunnistan kyllä tuon tunteen, kun hermot hajoo omaan lapseen. Sen tunnistaa kaikki ja se on todella syyllisyyttä aiheuttava v-mäinen tunne. Tärkein oppi: sinun on opittava rentoutumaan ja nauttimaan elämästä oman lapsen kanssa (eikä vain niinä hetkinä, kun olet saanut hänet nukkumaan pois jaloista) koska hän tulee olemaan siinä seuraavat 16-18 vuotta vielä, melko kiinni sinussa....ja vaatimukset ja "uhma" kasvavat. Tai onko se uhmaa, sehän on vain kasvamista omaksi itseksi, halua määrätä omasta itsestään. Kuka meistä haluaa toisten määräävän koska meillä on nälkä, mitä me haluamme pukea päälle, milloin käymme vessassa, milloin saamme tavata ystäviä jne jne... vauvan puolesta päätät kaiken, mutta pikkuhiljaa siinä sulla kasvaa ihminen, joka alkaa itse päättää asioita. Ei nyt heti suuria linjoja, mutta jotain. Siinä hakkaa päätään seinään, jollei salli lapselle omaa tahtoa. Mikä aikuinen on päättämään että lapsi haluaa ulos, jos se haluaakin syliin? Tai että lapsella on pakko olla nälkä koska kello on jotain x ja on "ruoka-aika" jne... Siinä tulee törmäyksiä väistämättä, mutta 18 vuoden aikana se valta kaikesta siirtyy muru murulta sinulta lapselle mitä tulee lasta koskeviin asioihin... ja tämä törmäily on nyt sit alkanut. Sen on pakko tapahtua, mutta sinä voit valita taistelut mitä käyt, kaikesta ei kannata taistella, uuvutte liikaa. 

ps. suurin valhe vanhemmuutta koskien on se, että vauva-aika olisi muka vaikein. Onneksi sitä luulee esikoisen kanssa niin :) , mutta totuus on toinen. Vauva-aika on helpoin. Vauva voi itkeä, mutta se ei osaa edes liikkua, ei ole pelkoa että se sillä aikaa kun sä istut vessassa kiipeää hakemaan sakset ja harjoittelee vähän leikkaamaan... taaperosi tämän tekee. Omaa lapsuutta muistelemalla voit sitten miettiä mitä tekee 5, 7, 12 tai 15-vuotias... etkä voi niille jutuille aina yhtään mitään (paitsi rukoilla jumalaa tai äiti maata)

Kyllä sä sitä lasta rakastat enemmän kuin mitään muuta. (ja vihaatkin vähän, se on normaalia)

Älä välitä. Lapsi ei syntynyt tekemään sinua onnelliseksi eikä hulluksi vaan elämään omaa elämäänsä. Älä ota kiukkua henkilökohtaisesti. Se ei ole suunnattu sinuun. Paljon parjatussa Lapsikirjassa on erinomaisia vinkkejä uhman käsittelyyn.

Meilläkin kuopuksella on niin voimakas luonne ja uhma alkanut aikaisin, että joskus meinaan tulla hulluksi. Vuorotellaan miehen kanssa niin, että jos hermo meinaa mennä, toinen ottaa hetkeksi ohjat ja tekee esimekriksi iltatouhut lasten kanssa loppuun ja toinen saa hetken vetää henkeä. Jos olisin yh, olisi hermot varmaan vieläkin kireämmällä.

Mutta, minä olen tehnyt raakasti niin, että olen laskenut rimaa. Mulla on ihan riittävästi työtä tässä, että saan päivät pyörimään, lapset aamuisin hoitoon ilman huutokonsertteja, illalla ihmisten aikoihin nukkumaan jne. niin että kaikessa muussa en ole niin tarkka. Iltaisin ei usein ole päivällistä ollenkaan, vaan kunnollinen, iso iltapala, jos lapsi ei halua itse pukea puen hänet, menen suosiolla joka paikkaan joko rattaiden tai pulkan kanssa jos pitää kävellä yli sata metriä jne. Koko ajan huomaan, että aika auttaa näihin lapsen kanssa vääntämisiin, ja että asiat selviävät vaikka en aikanaan tehnytkään mitään suurempaa projektia esimerkiksi kuivaksi oppimisesta. Suosittelen samaa muillekin.

Ei kai lapsi itsekseen kiukuttele. Miksi lapsia ylipäätään aletaan komentelemaan valtaakäyttäen, vähemmästäkin menee auktoriteetti. Omilla lapsillani ei ole ollut mitään erityistä uhmaikää ei edes murrosiässä ja hyvin ovat pärjänneet (ovat jo aikuisia). Opettele keskustelemaan lapsesi kaanssa, kyllä lapset ymmärtävät. Niin ja anna pienelle päätösvaltaa kaikissa merkityksettömissä asioissa, niin sitten kun on tosi kyseessä niin uskoo sinua paremmin.

Mulla on ihan sama homma! Aina kun huudan tai edes korotan ääntä lapselleni, tulee valtavan huono omatunto. Joskus suorastaan inhoan itseäni omien ajatusteni takia. Mun lapsi on kans kahden viikon päästä 2 ja tähän asti nukkunut tosi hyvin ihan vauvasta asti, oikeestaan poikkeuksellisen hyvin, ihan yhden käden sormiin mahtuu ne kerrat kun olen joutunut valvomaan ja nekin liittyi hampaiden tuloon. Nyt kuitenkin uhman seurauksena tullut se että ei suostu nukkumaan kun vaan mun vieressä ja niin että munkin pitää olla sängyssä. Nukuttamiseen menee jumalattomasti aikaa ja sitten herää puolen tunnin kuluttua kun huomasi etten olekkaan huoneessa, tätä sitten jatkuu niin kauan kunnes tulen itsekkin nukkumaan. Eilen siirsin lapsen sängyn omaan huoneeseensa jottei enää odottaisi minua nukkumaan vaan ymmärtäisi etten ole edes tulossa, ajattelin että nyt hänen ei tarvitsisi herätä tarkistamaan tilannetta. No ei auttanut. Kävi hyvin kahdeksalta nukkumaan, heräsi ensin yhdeksältä ja kävin hyvin nukkumaan. Seuraavaksi heräsi 12 ja huusi sitten neljään asti. Voi helvetti että teki mieli ottaa kuulosuojaimet ja mennä vessaan peiton ja tyynyn kanssa ja pistää ovi lukkoon, jättää lapsi ulkopuolelle huutamaan vaikka koko yöksi.. Tästä juuri tuli huono omatunto. Noh.. sitten vaan systemaattisesti palautin uudestaan ja uudestaan sänkyynsä huutavan lapsen kunnes lopulta neljältä jäi sinne. Molemmilla siis nyt 4 tunnin yöunet alla (yleensä herätään seitsemältä mutta nyt laitoin kellon kasiksi, vähän armon aikaa..). Päikkärien kanssa sama juttu. Klo. 12 aloin nukuttaa ja 14:45 lopulta nukahti, vajaaksi tunniksi. Päikkäreille nukuttaessa itkin vaan kun oli itsellänikin hirveä väsy eikä lapsi muuta tehnyt kun huusi ja nousi aina sängystään heti kun käänsin selän. 

Soitin aamupäivällä unikouluun ja he sanoivat että olen toiminut ihan oikein, neuvoi lisäksi vielä palkitsemaan aina hyvin nukutusta yöstä. Se nainen oli sit mieltä että liittyy vaan uhmaan, ja menee kyllä aikanaan ohi, kunhan en nyt ala antamaan periksi ja lepsumaan.. En kyllä tiedä kuinka kauan jaksan itse jos joka yö saa nukkua noin 5 tuntia, hyvinä öinä 6. Tänään jo tuli sellanen fiilis että lähen ihan just ovesta ulos ja lapsi saa jäädä yksikseen huutamaan ja kiukuttelemaan. Ja taas tuli huono omatunto. Onneksi noi nyt on vaan ajatuksia enkä tietenkään tekisi niin mutta vielä tuon väsymyksen päälle kun syyllistän itseäni niin aika rankkaa on. Okei, monella menee lapsen ekat kuukaudet 2 tunnin yöunilla joten ei pitäis valittaa, tähän asti kuitenkin olen saanut nukkua tosi hyvin.

Mua niin ottaa aivoon tämmöset kitisijät. Joo, lapset toisinaan kiukuttelee, huutaa, itkee, raivoaa ja on ärsyttäviä. Minäkin lapsettomana tiedän tämän, joten on se varmasti ollut teilläkin etukäteen tiedossa, kun aloitte niitä penskoja pykäämään.