Alemmuuden tunne naisena

Hei Ap.
Mä oon itse pohtinut ja toivonut tosi samoja asioita nuorena parikymppisenä.
Nyt oon jo vuosia ollut naimisissa ja lapset on tehty jne.
En jaksanut odottaa tai etsiä kovin kauaa tuollaista rakkautta mitä toivoin ja menin sitten lopulta naimisiin sen kanssa joka nyt oli siinä ja halusi samaa myös. Kumpikin halusi perheen eikä mitään "vikaa" toisessa ollut. Mentiin sitte naimisiin ja lapset tehtiin.

Lapset on paras asia elänässä enkä niitä kadu, lapsenlapsia odotan jo kovasti, mutta onhan se joskus vähän haikeutta aiheuttanut, etten sitten koskaan saanut kokea sellaista suhdetta ja rakkautta mistä haaveilin.

Meillä perhe-elämä sujuu ja kaikki ihan ok, mutta en tiedä mitä käy kun viimisinki lapsi muuttaa pois kotoa. Mitäs sitte? Voiko 50-vuotias löytää jostain vielä "elämänsä rakkauden", vai onko tämä toverillinen, mutta ei niin tärkeä ja rakas suhde sitten se oikeanlainen kun on kumminkin kestänyt?

En kumminkaan suhdetta kadu, olisihan voinut olla että en olisi koskaan tavannut ketään joka saa mun rakastumaan ja sitten olisin jäänyt ilman perhettä ja lapsia. Mielummin näin päin, kuin ikuinen etsintä.
Aina on niltä jotka on löytäneet "sen oikean" mutta on myös niitä jotka sitä etsivät mutteivat koskaan löytäneet ja sitten olivat yksin koko elämän..

No mihin tahansa päädyt, toivotan onnea tulevaan ja elämääsi. Ei tämä minunkaan polku huono ole ollut, lapset ja sopuisa perhe-elämä on tehneet musta onnellisen ihmiset.

up

[quote author="Vierailija" time="30.01.2015 klo 13:41"]

Olen vielä nuori nainen, mutta en osaa kuvitella kenenkään miehen ikinä haluavan minun kanssani naimisiin. Haluaisin vain kokea sen, että joku mies olisi minuun ihan hullun rakastunut - tai edes tavallisen rakastunut ja ihastunut mutta näyttäisi sen minulle. Olen ollut parissa parisuhteessa mutta lyhyen alun jälkeen miehen kiinnostus on jotenkin lopahtanut ja mies ei ole nähnyt minua pitkäaikaisena kumppanina. Se on ollut aika musertavaa. En halua vaikuttaa siltä että epätoivoisesti haluaisin prinsessasatumaista rakkautta tai naimisiin parin kuukauden päästä tapaamisesta, mutta janoan sitä että parisuhteessa kokisin oikeasti olevani rakastunut miehen taholta ja mies katsoisi minua rakastuneesti ja oikeasti hänen silmistään näkyy että hän välittäisi minusta ihmisenä.

Tuntuu etten koskaan tule sellaista kokemaankaan, vaikka miten yritän tai olen oma itseni. Vai eikö mies vain rakasta/ilmaise asiaa sillä tavalla? En ole viehättynyt minkäänlaisista pahoista pojista tai kovanaamoista joten en sanoisi olevani sellaisen epätodennäköisen ristiriidan perään. 

Haluaisin suoraan kuulla, että onko utopistista haaveilla tuollaisesta? Minun on kyllä tosi vaikeaa kuvitella että joku mies oikeasti joskus haluaisi laittaa sormuksen sormeeni ja olla uskollinen minulle ja toivoisi hyvää minulla aivan kuten minä hänelle. Tämä on jotenkin nolo ja arka aihe josta en kehtaa oikein ystävien kesken avautua joten avauduin sitten tänne, mistä ainakin saa brutaalin rehellisiä vastauksia.

[/quote]

Ootko läski vai hyvännäköinen ?

No en ole ylipainoinen, itsestäni huolta pitävä nainen, pitkät hiukset, salillakin käyn ja meikkaan, jos se nyt siitä kiinni on... ap 

Up, mäkin mietin samaa. Olen toki nuori vielä, mutta silti. Ja minä en ole läski, enkä ruma, vaan täysin normaalipainoinen ja kuulemma nätti..

Samoista asioista haaveilen. Olen 25-v. Nainen.

Ei ole utopistista haaveilla moisesta, saattaa sellaista tapahtuakin. Mutta voi ikävä kyllä jäädä tapahtumattakin. Sinuna haaveilisin mieluummin tavallisesta elämänkumppanuudesta joka lopujen lopuksi on isompaa rakkautta kuin se hulluna oleminen joka on vain hetken huumaa. Onhan se ihanaa kokea mutta vielä parempaa on elää yhdessä ihmisen kanssa jota saa rakastaa ja joka rakastaa sinua.

[quote author="Vierailija" time="30.01.2015 klo 14:07"]

Ei ole utopistista haaveilla moisesta, saattaa sellaista tapahtuakin. Mutta voi ikävä kyllä jäädä tapahtumattakin. Sinuna haaveilisin mieluummin tavallisesta elämänkumppanuudesta joka lopujen lopuksi on isompaa rakkautta kuin se hulluna oleminen joka on vain hetken huumaa. Onhan se ihanaa kokea mutta vielä parempaa on elää yhdessä ihmisen kanssa jota saa rakastaa ja joka rakastaa sinua.

[/quote]  Tällaisesta minä juuri unelmoin - suhteesta jossa ei seurustella vain täydellisen ihanteen kanssa, mutta jossa ei olla yhdessä paremman puutteessa vaan koska rakastetaan ja välitetään toisistamme aidosti. Sen ei tarvitse ilmetä siirappisina romanttisina eleinä vaan isoina asioina jotka osoittavat että mies haluaa juuri minut vaimokseen ja mahdollisten lastensa äidiksi jonain päivänä. Ei vain että koen näytteleväni jotain sivuroolia miehen elämässä joka jotenkin vasemmalla kädellä pidetään tyytyväisenä ja kohdellaan lopulta vähän miten sattuu, ei ainakaan prioriteettinä. Vaikka minullakin on oma elämä, opinnot ja tulevaisuudessa ura, haluan silti ajatella parisuhteen tukisatamana elämässä ja olisin valmis joustamaan paljon ja tekemään kompromissejä pitääkseni miehen onnellisena ja tottakai odotan miehen ottavan minut samalla tavalla osaksi elämäänsä. Olen pohtinut paljon että kuuluuko minun pelata, olla vähemmän saatavilla, leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa tai jotain, mutta aikuisten suhteissa sellainen tuntuu naurettavalta.  Ap

No ihan samanlaista mulla. Miehet on jopa vaikuttaneet jotenkin ihastuneilta mutta kyllästyneet sitten muutamassa kuukaudessa ja tullu ilmi ettei ne koskaan oo ollu hakemassa mitään muuta kuin paneskeltavaa (ihan normaaleja kunnollisia miehiä). En mä varmaan kelpaa ikinä kenellekään oikeasti vaikka olen ihan nätti ja mukava. Ei vaan kelpaa.

No sitten varmaan olisit jo tappanut itsesi, jos olisit mieheksi syntynyt. Miehenä on paljon vaikeampaa saada naista, kuin naisena miestä, edes sitä vähäsenkään kiinnostunutta.

Miehiä ensinnäkin syntyy kokoajan enemmän ja miehiä on määrällisesti enemmän joka ikäluokassa ennen 55v.

Sinuna en siis paljon hätäilisi, nuorena pojut voi tosin vielä haaveila jostain mallinaisesta, mutta kyllä se myöhemmin valkenee jokaiselle mikä on miehen osa Suomessa ja eiköhän sitten viimeistään ala sullakin olla kysyntää.

Hei.

Tulla rakastetuksi on varmaan useimpien ihmisten syvin toive.
Mutta jotta voi olla valmis parisuhteeseen, täytyy ensin olla erillinen itsenäinen ihminen. Viestistäsi kuultaa, että toivot miehen rakastumisen tekevän sinun elämästäsi 'totta' tai ikään kuin tekevän sinut sinuksi. Se on kuitenkin oma tehtäväsi. Parisuhde on kahden erillisen ihmisen sitoutuminen yhteiseen elämään. Se ei ole symbioottista eikä läheisriippuvaista yhteensulautumista kuin alkuvaiheen rakastumis/ihastumisjakson ajan.

Toivotan mielenkiintoista elämän matkaa!

Ei ole minusta utopistista haaveilua. Olen 25 ja olemme olleet miehen kanssa yli viitisen vuotta yhdessä. Olen päivittäin kiitollinen ja onnellinen esim. siitä, kun mies antaa suukon töihin lähtiessään ja illalla ennen nukkumaanmenoa (toki itsekin annan jos mies ei ehdi ensin).

Älä masennu huonoista kokemuksista :)

Kuten jo sanoin, kyse ei ole siitä ettäkö kaipaisin ällöromantiikkaa ja symbioosieloa jonkun kanssa. En edes mitään häitä tai lapsia moneen vuoteen. On myös turha sanoa että "löydä itsesi," "rakasta itseäsi" tai muita vastaavia kliseitä. Olen tyytyväinen itseeni ja elämäni on oikein mukavaa, en valita. Oikeasaan ainoa puuttuva palanen olisi toimiva parisuhde, rakkaussuhde jossa ei tarvitse olla varpaillaan ja voisi kerrankin elämässään kokea olevansa rakastettu toisen taholta. "Kaikki" muu on jo saavutettu enkä odota toisen parantavan elämänlaatuani totaalisesti tai mitään vastaavaa, mutta hyvä ja tasapainoinen suhde on jotain mitä en ole ikinä kokenut, se puuttuva palapelin palanen jota yksinäisinä iltoina vähän kaipaan. En mitenkään pakonomaisesti, mutta uskallan myöntää että kaipaanpahan kuitenkin. Ap

Hyvä itsetunto on avain onneen. Tsemppiä! Kyllä se oikea osuu vielä kohdalle :)