Kummilla SINUN kokemuksesi mukaan on enemmän sopeutumisvaikeuksia äitiyteen, nuorilla vai vanhoilla naisilla?

Teiniäideillä varmaankin ja sitten vanhoilla äideillä. Niillä myös joilla vaikea äitisuhde

odotusaika on raskaampaa, samoin vaikeampi tottua vauvan tuomaan muutokseen jne.

Ne tutut jotka ovat saaneet lapsen kesken opintojen, ovat kaikkein rennoimmin suhtautuneet vauvan tuloon. Eli ei se välttämättä takaa että elämä on valmiina et asiat sitten sujuu hyvin..

Mutta keskinmäärin ihminen on vanhemmiten sekä viisaampi että kypsempi.

Sen mukaan kolmekymppiset stressasivat eniten. Eli parasta olisi tulla äidiksi joko nuorena, kun elämä ei ole vielä vakiintunut liian mukavaksi tai sitten jo vanhempana kun työuraa on tehty hyvän aikaa.

Ennen lapset syntyivät ja ne hoidettiin oli se vaikeaa tai helppoa.

lapsia kuskataan hoitoon jo vastasyntyneestä, jos vauvalla nälkä niin se joutaa huutaa niin kauan että äiti saa hommansa tehtyä ym ym

eivät voi käyttää oman äidin mallia äitinä olemiseen.

äitiyteen tai niillä, joilla oma äiti on ollut varsinainen monsteri! Ikää en voi sanoa, kun samantapaisia ongelmia on sitten ollut, oli ikää 20v, 25v tai 30v.

Ainakin näin on tässä lähellä seuranneena huomannut. Itse 22 kun esikoisen sain ja harmaita hiuksia ei ole äitiys tuottanut. Ja myös 40 ensikertalainen on hän varmasti se kaikkein rauhallisin.



Eli 30 ylöspäin ressaa

nuoret ei niin ota paineita

ja 40 yli kaikkein rauhallisimpia.

Vierailija:

Sen mukaan kolmekymppiset stressasivat eniten. Eli parasta olisi tulla äidiksi joko nuorena, kun elämä ei ole vielä vakiintunut liian mukavaksi tai sitten jo vanhempana kun työuraa on tehty hyvän aikaa.

eli ne parikymppiset, jotka haluavat äidiksi, ovat kuitenkin enemmän kotisuuntautuneita kuin ne, jotka haluavat opiskella.

ja äitisuhde olemassa vieläkin.

ja kielsi tätä sanomasta äiti. Hän toitotti joka puolella, ettei ole mikään " vitun äiti" sitten.

Itse tulin äidiksi kolmikymppisenä, ja täytyy sanoa, että oli ongelmia sopeutua. Sitä kun oli vuosien kokemus omaan napaan tuijottamisesta, vapaapäivien pitkistä unista ja " en tee mitään jos ei huvita/teen mitä huvittaa" -asenteesta, niin tottahan se oli hankalaa yhtäkkiä muuttaa itsensä ;) Liekö vähän siitä johtuvaa, kun pukkas masennuksenkin, enkä niin mielettömästi nauttinut vauva-ajasta :( No, nyt masennus on kurissa lääkityksen avulla, asenne on tehnyt totaalisen käännöksen lapsen kannalta parempaan suuntaan ja -enpä olisi taannoin voinut uskoa!- vauvakuumetta meinaa pukata ;) Onneksi ihminen kuitenkin on sopeutuvainen ja muuttuakin voi.



Tänä päivänä en tiedä mitään parempaa kuin tuo pieni ihminen ja elämä hänen kanssaan -perhe-elämä on mun juttuni :)

ja sihisi hamapidensa välistä, että mummoksi ei sitten tarvii sanoa!!!



eikä sanota!



(aiheen vierestä vähän)



huom, lapsen äiti on todella rento ja autuaan onnelinen lapsestaan (nyt jo 8 v)

vaikka pieni lapsensa olisi sairaana. " kun siihen on niin tottunut tuohon jumppaan..."

jumppatunnilla käynti harvoin vie koko päivää!

Asennevammaisuus ei liity ikään vaan omaan asenteeseen elämästä. Minkä ikäinen tahansa voi sopeutua hyvin tai olla sopeutumatta.

Sain eskoisen 38-vuotiaana, eikä ole ollut ongelma sopeutua. Kai tää on enemmänkin kiinni siitä ihmisestä.

eli sitä ei ole opittu ottamaan vielä itsestäkään.



Oma isoäitini sanoi myöhemmin olleensa " aivan pentu" kun sai esikoisensa 22v (vuonna 1936). Hänen mielestään myöhemmin olisi ollut parempi...

ja hoitajaksi ihan vieras ihminen. kun on liian kauan saanut ajatella vain itseään ja omia menojaan, niitä on vaikea (ainakin tässä tapauksessa) karsia lapsen hyvinvoinnin takia.



ja nämä 40+ kommentit siis vain tästä yhdestä tapauksesta ja vain vastaus yllä esitettyyn kysymykseen MINUN näkemyksestäni.