Miksi ne ivf-hoidot ovat niin rankkoja?

Ei mulla ivf ollut lainkaan kivulias. Dormicumia annettiin suoneen munasolupunktiota tehdessä, ei sattunut yhtään, olo oli kuin pienessä hiprakassa. 

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 16:08"]

Ei mulla ivf ollut lainkaan kivulias. Dormicumia annettiin suoneen munasolupunktiota tehdessä, ei sattunut yhtään, olo oli kuin pienessä hiprakassa. 

[/quote]

Kiitos vastauksesta! Miksi arvelet, että niin moni painottaa hoitojen olevan rankkoja? Onko se enemmän henkisellä puolella, toiveiden herääminen ja mahdollinen siitä seuraava pettymys? Laittaako hoidoissa käyminen elämän jotenkin uusiksi tmv.?

3 = ap

Kyllä todella henkisellä puolella rankkuus. Niin monessa kohdin voi pettyä, ensin lääkkeiden sopivuus, kasvaako munasoluja, kuinka monta saadaan kerättyä, hedelmöittyykö niistä mikään, alkaako hedelmöittyneet jakautumaan, jos niin istutetaan, kiinnittyykö, tuutko raskaaksi.. Ja kohonnut keskenmeno riski. Tämän paineen lisäksi hormonit koko ajan tapissa.. Vieläkin nousee pala kurkkuun kun muistelen noita aikoja, poika 5v. nyt..

Henkinen puoli, mutta sanoisin että se fyysinen puoli eli rankat hormonikuurit vaikuttaa siihen henkiseen puoleen..

Ja on ainakin minusta myös fyysisesti rankkaa punktiot ja se kun pistelet ja maha turpoaa palloksi etkä voi juuri mitään tehdä.

Itsensä pistäminen päivittäin voi myös olla neuloihin tottumattomalle "rankkaa"

Ja sitten on vielä ne joille tulee vakavampia seurauksia, kuten munasarjojen hyperstimulaatio mikä nostaa verenpainetta ja saa tosi heikkoon kuntoon, pahimmillaan voi lähteä henki.

Niin ja siihen päälle tosiaan saattaa tulla vielä se raskaus, siihenhän hoidoilla pyritään :) joillakin jopa kaksosraskaus. Että ei minusta mikään pikkujuttu fyysisestikään, mutta en todellakaan kadu hoitoja sillä tuottivat tulosta ja raskaus on sujunut hyvin :)

Kiitos vastauksista!

Kuulostaa siltä, että nuo hoidot kai kestää jos todella kovasti haluaa lasta. Siis se halu motivoi sietämään tilannetta. Meillä on tilanne sellainen, että mieheni haluaa lasta kovasti ja itselleni lapseton elämä tuntuu yhtä hyvältä vaihtoehdolta kuin perhe-elämäkin. Meissä ei ole todettu mitään kummempaa vikaa, mutta raskaus ei vain siitä huolimatta ota alkaakseen (kerran olen 3 vuoden yrittämisen aikana ollut raskaana, se meni kesken alkuvaiheessa). Mies ehdottelee hoitoihin lähtöä, ja siksi nuo tutkimuksetkin on meille tehty. Itsestäni kuitenkin tuntuu siltä, että en halua laittaa koko elämääni sekaisin siksi, että _ehkä_ saan sitten kalliin ja rankan rumban lopputuloksena lapsen. Toisaalta kauhistuttaa ajatus, että mies jäisi tahattomasti lapsettomaksi.

Voi kunpa meille se lapsi suotaisiin luonnollisella tavalla! Pelkään, mitä suhteellemme tapahtuu, jos niin ei käykään. :(

ap

Oletko ajatellut että mielipiteesi lapsen hankintaan vaikuttaa kehon toimintaan.. Ihmis keho on kokonaisuus. Mieli ja keho toimii yhteistyössä. 

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 17:43"]

Oletko ajatellut että mielipiteesi lapsen hankintaan vaikuttaa kehon toimintaan.. Ihmis keho on kokonaisuus. Mieli ja keho toimii yhteistyössä. 

[/quote]

Suhtaudun myönteisesti ajatukseen raskaudesta ja lapsen saamisesta. Se, mihin en suhtaudu myönteisesti, on keinotekoiset, mahdollisesti terveyteni vaarantavat hormonihoidot, pistämiset, lääkärissä juoksemiset ja koko muun elämän aikatauluttaminen hoitojen ympärille pahimmillaan vuosien ajaksi ennen sen varsinaisen raskauden alkamista (jos se sittenkään ylipäätään edes alkaa).

Mutta miten ihmeessä voin sanoa miehelleni, että en noihin hardcore-hoitoihin suostu?

ap