Lue keskustelun säännöt.
Vein taas lapseni psykiatiseen sairaalaan.
04.12.2014 |
Perusterveydenhuollon kautta kolmatta kertaa saattelin suloisen tyttöni psykiatriselle osastolle.
Yritän itkeä, mutta itku ei tule. Yritän kuunnella surullista musiikkia, että saisin itkettyä. Kirjoitan tänne, että kirjoittaessa tulisi itku. Yritän siis kovasti.
Tämä onttouden tunne, voimattomuus. Enää en edes huolehdi siitä, että tosi älykäs tyttö keskeytti taas yliopiston, en siitä. En siitä, että itse en eronneena yksinäisenä naisena voi enää kuvitellakaan, että voisin olla parisuhteessa, koska en voisi, vaikka asunkin yksin. En voisi, mutta en siitäkään,
Kun lähden vaikka viikonlopuksi tai viikoksi pois, pelkään matkallakin koko ajan, että jotain tapahtuu. Itsemurhayritys jälleen, tai psykoosi jälleen. Mitä muuta jälleen? Mutta tästäkään en huolehdi, äitiyteen olen sitoutunut, ja siinä ehkä täysin epäonnistunut tai vaihtoehtoisesti olen siinä mielettömän hyvä. En tiedä, kumpi vaihtoehdoista on se oikea.
Olen niin voimaton. Onko muita äitejä, jotka ovat saatelleet lapsensa osastoille, mitä ajattelitte, miltä se tuntui?
Kommentit (58)
Mun lapset on vielä pieniä... Eli en paljoa osaa tähän sanoa. Mutta lähetän sinulle tuntemattoman halauksen Keski-Euroopasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulosta hyvälle äidille. Minä en voisi edes sanaa psykoosi sanoa äidilleni. Hän ei ymmärrä masennustakaan.
Hän ei edes huomaisi jos suunnittelisin itsemurhaa eikä takuulla mieti sellaisia pätkääkään.
Voimia
Mun 15v tytär on psykoosissa, syynä ehkä skitsofrenia.. Avohoidossa vielä, mutta tänään viimeksi lääkäri sanoi osastohoidon olevan seuraava askel. Lapsi ei halua osastolle, mutta voi olla ettei me enää kauaa pärjätä hänen kanssaan..
Voimia, ap. Meillä on vanhin tytär "vaan" viillellyt, kerran niin syvään että jouduin viemään sairaalaan. Nuorempi tytär löi nyrkkinsä ikean kirj.pöydän läpi. Vanhin poika kävi pari kertaa psykiatrilla, kun se ryöstettiin ja uhattiin tappaa, oli vasta 16 v. Hyvä kun näistä olen selvinnyt, sun tilanne on oikeesti rankka. Mun hyvän ystävättären isättömänä aina kasvanut tytär tappoi itsensä, vaikka oli hevissä tarkkailussa sairaalassa. Kunnon tyttö, menestynyt, ei huumeita tms. Toivottavasti tyttäresi elämänhalu palaa ja oikea hoito löytyy pian.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kiitos, halauksista, Keski-Euroopasta astikin sellainen tuli. Ja juuri katselin netistä omaiset mielenterveystyön tukena -nettisivuja.
Ja sinä nuori tyttö, etsi apua, jos et uskalla äidille puhua. Mutta äidit sitten yllättäen usein ovatkin aika luotettavia, voisit kuitenkin kokeilla....
Ja 6, voi ei! Ei se ole pärjäämisestä kiinni, ajattele niin, että missä tytär saa parhaiten apua, sen talon rappuset on noustava, vaikka ahdistaisi kuinka. Minun tyttärelleni tuli juuri tuossa iässä psykoottinen masennus, näki olemattomia pyöräilijöitä esimerkiksi, ei pystynyt nukkumaan.
Miksi psykiatriset sairaudet ovat olemassa!!!! Miksi!!!!
Nyt sain itkun tulemaan.
Ap.
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:14"]
Mun 15v tytär on psykoosissa, syynä ehkä skitsofrenia.. Avohoidossa vielä, mutta tänään viimeksi lääkäri sanoi osastohoidon olevan seuraava askel. Lapsi ei halua osastolle, mutta voi olla ettei me enää kauaa pärjätä hänen kanssaan..
[/quote]Miten oireilee? Onko osastohoito aivan välttämätön? Jouduin itse 15-vuotiaana osastolle ja oli kyllä hyvin traumaattinen kokemus. En ole toipunut vieläkään kunnolla. Luottamus meni psykologeihin ja psykiatreihin, enkä sen koommin puhunut ongelmistani enää kellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen ihmiset kaikki puhumaan asiat läpi. Se on paras lääke : )
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:27"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:14"]
Mun 15v tytär on psykoosissa, syynä ehkä skitsofrenia.. Avohoidossa vielä, mutta tänään viimeksi lääkäri sanoi osastohoidon olevan seuraava askel. Lapsi ei halua osastolle, mutta voi olla ettei me enää kauaa pärjätä hänen kanssaan..
[/quote]Miten oireilee? Onko osastohoito aivan välttämätön? Jouduin itse 15-vuotiaana osastolle ja oli kyllä hyvin traumaattinen kokemus. En ole toipunut vieläkään kunnolla. Luottamus meni psykologeihin ja psykiatreihin, enkä sen koommin puhunut ongelmistani enää kellekään.
[/quote]
Osastohoidotkin on varmaan aika erilaisia nykyään. Mun läheinen on ollut useasti osastolla eikä ole tullut huonoa kuvaa osastohoidosta. Kamalaa, että sinulla on noin huono kokemus. Luulisin, että nykyään kuitenkin on erilaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On niin paljon psykiatrisia sairauksia, joissa puhuminen ja terapia ovat osa kokonaishoitoa. Puhumalla eivät harhat kuitenkaan lähde, on luotettava lääkkeisiinkin.
Olet 10 oikeassa, että avoimuus ja puhuminen ovat perusta psykoosinkin hoidossa.
Hei ap, olet aivan loistava äiti. Vuosi sitten ystäväni sairastui skitsofreniaan ja päätyi lopuksi psykoosiin, enkä saanut hänen äitiään ottamaan tilannetta tosissaan millään. Tyttö pääsi osastolle ja sai hoitoa, mutta sekään ei millään tavalla ollut äidin ansiota. Kaikista vaikeinta tällaisissa tilanteissa on hyväksyä se fakta, että omassa lapsessakin voi olla "vikaa". Siinä punnitaan todellinen äidinrakkaus. Olet vahva ja hieno ihminen, pysy sellaisena!<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähinnä osatolla pistetään pää täyteen mömmöjä, jotta nuori pysyy rauhallisena. Keskusteluapua toki saa, mutta vähän niiin ja näin. Valitettavasti puhun kokemuksesta. Parempi kuitenkin, että tyttö on akuutissa vaiheessa osastolla ja keräät itsesi, jotta jaksat sitten tukea lastasi tarpeen mukaan.
Älä syytä itseäsi tilanteesta. Herkille, kolhituille nuorille käy joskus noin, mutta heistä kasvaa sitten sitäkin ymmärtäväisempiä aikuisia. :)
Usein se onnistuminen on omaisile helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 13:11"]
Niinpä. Ihmiset ovat todella tietämättömiä ja hyväuskoisia psykiatrian suhteen. Vaikka hoitajat olisivat kivoja, vahinkoa tulee potilaille joka tapauksessa "lääkkeistä" ainakin pitkään käyttettyinä. Mutta eihän sitä saisi sanoa, eikä sitä, että koko psykiatria on huijausta, eikä tieteellistä toisin kuin muut lääketieteen alat.
Sadistisia hoitajia on olemassa! Eiköhän potilaat, jotka ovat olleet sellaisten "hoidettavina" tiedä varsin hyvin asian laidan.
[/quote]
Minusta taas näyttää, että monet suhtautuvat psykiatriseen hoitoon tarpeettomankin epäluuloisesti ja periaatteellisen vastustavasti. Kokemuksia on monia, hoitovasteita on monia, konstit on monet ja joskus ne toimivat loistavasti, joskus tekevät tuhoa. Psykiatria on todella lapsenkengissään. Aivoista, välittäjäaineista ja lukuisista muista neurologisista prosesseista - ja varsinkaan niiden suhteesta mielenterveysongelmiin saati lääkitsemisestä ei ymmärretä vielä kuin pintaraapaisu. Mutta tutkimus ja kehitys on jatkuvaa. Psykiatrinen hoito on muuttunut ja inmillistynyt jo muutamassa vuosikymmenessä aivan valtavasti, puhumattakaan vuosisadasta.
On totta, että suuri osa psykiatrisesta hoidosta on enemmän tai vähemmän hakuammuntaa. Mutta jos ihminen on siinä tilassa, että valitsee tietoisesti lähteä kokeilemaan, jos jokin auttaisi, koska vallitseva tilanne on todellakin sietämätön, on pelkästään hyvä että apua on tarjolla.
Puhun itse tietenkin vapaaehtoisesti avo-osastolla aikaa viettäneenä, en tiedä mitä olisi joutua lepositeisiin tjsp. Pakkohoitolähete olisi varmaan lähtenyt, jos en olisi itse suostunut hoitoon, mutta en koe että minulla oli enää vaihtoehtoja. Niin valitessani olisin saanut nirrin pois vaikka osastolla, en ole tyhmä. Mutta osallistuin mieluummin arpajaisiin. Kun ei ollut mitään hävittävää enää. Btw, sähköhoito ei ollut piirun vertaa sadistista. Siitä oli kaikista suurin apu.
Psykiatria on turhan usein kaavoihinsa kangistunutta ja täynnä typeryyttä, mutta asia ei ole ollenkaan noin mustavalkoinen.
Itse sairastuin vaikeaan masennukseen, ja jouduin osastolle itsetuhoisena. Kuulin myös muilta potilailta kokemuksia erilaisista osastoista, porukassa oli niin bipoja, useita persoonallisuuksia omaavia kuin masentuneitakin. Kokemukset lähes pelkästään hyviä, ihmiset saavat apua osastoilla, ja usein se on paras paikka selvitä tilanteesta. Ystäväni meni nuorena psykoosiin useita kertoja, mutta on ihan pärjäävä keski-ikäinen kuitenkin. Sairauksia siinä kuin fyysisetkin sairaudet, joille vaan voi mitään.
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:33"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:27"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:14"]
Mun 15v tytär on psykoosissa, syynä ehkä skitsofrenia.. Avohoidossa vielä, mutta tänään viimeksi lääkäri sanoi osastohoidon olevan seuraava askel. Lapsi ei halua osastolle, mutta voi olla ettei me enää kauaa pärjätä hänen kanssaan..
[/quote]Miten oireilee? Onko osastohoito aivan välttämätön? Jouduin itse 15-vuotiaana osastolle ja oli kyllä hyvin traumaattinen kokemus. En ole toipunut vieläkään kunnolla. Luottamus meni psykologeihin ja psykiatreihin, enkä sen koommin puhunut ongelmistani enää kellekään.
[/quote]
Osastohoidotkin on varmaan aika erilaisia nykyään. Mun läheinen on ollut useasti osastolla eikä ole tullut huonoa kuvaa osastohoidosta. Kamalaa, että sinulla on noin huono kokemus. Luulisin, että nykyään kuitenkin on erilaista.
[/quote]
Miksi luulet, että NYKYÄÄN olisi erilaista? Mistä lähtien? Itse hakeuduin vapaaehtoisesti Peijakseen v. 2003, mitä kadun suuresti. Vaikka aikaa on kulunut, en usko, että paskat hoitajat olisivat muuttuneet. Miksi niin tapahtuisi, varsinkin kun osa hoitsuista nauttivat mielivallasta ja kiusaamisesta! Mitä tulee omaisen käsitykseen psykiatristen osastojen toiminnasta, huonoissakin paikoissa hoitohenkilökunta teeskentelee ja on mielin kielin ulkopuolisille. Omaiset saavat tiedon epäkohdista ainoastaan, jos potilas valittaa heille.
Kiitos 13 ja 14,
niin juuri. Äitinä on raskasta hyväksyä se, että lapsi ei pysty toteuttamaan haaveitaan. Ja ehkä äidinkin haaveita. Se tässä on kai juuri se musta piste: inhottaa se, että tällainen sairaus tuli, eikä tyttärestä tullutkaan sitä mitä hän halusi olla. Tytär oli älykäs ja tälläkin hetkellä on kaksi yliopistopaikkaa, mutta kun opiskelusta ei tule mitään.
Ja itsessäni on siis se musta piste, minä niin haaveilin, että tytär pääsisi toteuttamaan sitä suloista aivokapasiteettiaan. Voi että, hymyhuulin muistelen, kuinka lukioaikaan kertoi tunnilla "melkein" kumonneensa matemaattisia, suurinpiirtein suhteellisuusteorioita. Voi että, mikä ilo oli nauraa näille hassutuksille. Muistan joskus sanoneeni tyttärelle, että mie rakastan siun aivoja. Yliopistopaikatkin tuli lukematta pääsykokeisiin (no tosin kieliteteisiin).
Mutta on jotenkin kestettävä tämä pettymys. Myönnän, että olen pettynyt. Tosi pettynyt.
Mutta olen ajatellut, että on pääasia, että tytär on elossa. Muutama vuosi löydettiin lähes elottomana, teho-osastolla oli hengityskoneessa, ja minä siinä vieressä toimettomana ihmettelin, että milloinkahan saan nukuttua.
Tässä on jotain tragikoomista. Ei tämän näin pitänyt mennä.
(en kai vaan kirjoita jotenkin tunnistettavasti, liian avoimesti, apua!)
6 vastaa. Tyttärelläni on kuulo-, näkö- ja makuharhoja sekä voimakasta ahdistusta ja viiltelyä, ei käytä alkoholia tms.
Itsekin pelkään osastohoitoa mahdollisten sadististen hoitojen/hoitajien takia.. Lisäksi tyttö on tosi kovin kiinni minussa. Tuntuu että sydän halkeaa..
Lohduksi teille vanhemmille: Minua äitini ronttasi viiteen otteeseen osastolle hakemaan apua, kun ei jaksanut. Osastojaksoista oli apua ja varsinkin jälkikäteen olen osannut arvostaa äitini panosta hyvinvointini suhteen mielettömästi. Se on tärkeää saada iästä huolimatta tukea vanhemmalta, vaikka soppa olisi ihan itse keitetty ja tilanne tasoa "typeryys sattuu". Osastojaksoista vaan ei ole apua, ellei lähipiiri osallistu hoitoon todella paljon. Siis tuppautukaa, ahdistelkaa kansliaa ja kyselkää mahdollisista ryhmistä ja terapioista, koska muuten sairaalareissu jää vain säilytys-asteelle, eli siellä ollaan säilössä, kunnes ei ehkä ole itselleen vaaraksi.
Voi tuo on varmasti raskasta :( Missä asut? Omaiset mielenterveystyön tukena -yhdistyksellä on alayhdistyksiä monissa kaupungeissa ja sieltä voisi saada vertaistukea.