Miksi aina ahdistun? (miesasioita)

Sallinet miehen kommentin? - Vaikka sukupuoleni lienee sivuseikka, mutta siis kommenttini: Voisiko olla niin, että alitajuisesti pelkäät menettäväsi jotain? Onhan snkkuuden parhaita ja luultavasti myös huonoimpia puolia se, ettei tarvitse jakaa asioita, tai oikeastaan, mitään kenenkään toisen kanssa. Parisuhde tai treffeille meno ei kuitenkaan saisi olla nolla-summa peliä, tai ainakin silloin luultavasti pettyy helpommin, jos on hirmuinen latinki, että tulevan treffiseuran täytyy heti viedä jala alta. Sen sijaan, että lähtisi treffeille asenteella, että olipa mukava saada treffikutsu ja antaa tilanteenedetä enempi omalla painollaan; ei "liian" innokaasti, mutta ei välittömästi myöskään omaa, itseään anteeksi pyydellen. Saati, että syyttäsi muita tilanteesta ja ottaisi sitä varten liian monta rohkaisu ryyppyä, ajatellen niiden poistavan ja vapauttavan estot. Ja siten auttavan pääsemään vapauteneempaan, "oikeaan" tunnelmaan.  

Mulla oli aikoinaan samaa ja sittemmin olen todennut olleeni sitoutumiskammoinen. Onneksi löysin n. 10 vuoden sinkkujakson jälkeen kesyttäjäni. Tähän suhteeseen päätyminen vaati kyllä todella paljon itsetutkiskelua ja henkistä kasvua.

Sinun täytyy antaa palaa vaikka alkuun ahdistaisi. Se menee ohi, jos mies on sinulle sopiva. - toinen samanlainen ahdistuja

Toisaalta en missään nimessä halua parisuhdetta. En halua olla kenenkään "oma", en näe itseäni etenkään vaimona, tyttöystäväkin on jo riittävän kaukainen termi. Voisin hyvin kuvitella esimerkiksi avoimen suhteen, jossa saisin sydämeni kyllyydestä seksiä ja toisinaan ehkä halin tai toisenkin. Mutta ajatuskin parisuhteesta on suorastaan vastenmielinen.
Silti aina välillä itken ja määin lapsellisesti että ei minua koskaan kukaan mies edes haluaisi. Etten kelpaisi. En ole riittävän (adjektiivi tähän). Mutta jos joku haluaisi edes ne perkeleen treffit, niin ahdistun, tekee mieli vaihtaa puhelinnumeroa, muuttaa ja olla kuin en olisikaan.
Selkeää, eikö....?
T.ap

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 18:46"]

Toisaalta en missään nimessä halua parisuhdetta. En halua olla kenenkään "oma", en näe itseäni etenkään vaimona, tyttöystäväkin on jo riittävän kaukainen termi. Voisin hyvin kuvitella esimerkiksi avoimen suhteen, jossa saisin sydämeni kyllyydestä seksiä ja toisinaan ehkä halin tai toisenkin. Mutta ajatuskin parisuhteesta on suorastaan vastenmielinen. Silti aina välillä itken ja määin lapsellisesti että ei minua koskaan kukaan mies edes haluaisi. Etten kelpaisi. En ole riittävän (adjektiivi tähän). Mutta jos joku haluaisi edes ne perkeleen treffit, niin ahdistun, tekee mieli vaihtaa puhelinnumeroa, muuttaa ja olla kuin en olisikaan. Selkeää, eikö....? T.ap

[/quote]

Näin naisena kuulostaa tutulta. Oletko sitoutumiskammoinen? Pelkäätkö parisuhteessa olevaa vastuuta(toisesta)? Tai vaikka mitään ei ole tapahtunut niin treffit tuntuu sinulle lupaukselta jostain syvemmästä?

"Toisaalta en missään nimessä halua parisuhdetta. En halua olla kenenkään "oma", en näe itseäni etenkään vaimona, tyttöystäväkin on jo riittävän kaukainen termi. Voisin hyvin kuvitella esimerkiksi avoimen suhteen, jossa saisin sydämeni kyllyydestä seksiä ja toisinaan ehkä halin tai toisenkin. Mutta ajatuskin parisuhteesta on suorastaan vastenmielinen. Silti aina välillä itken ja määin lapsellisesti että ei minua koskaan kukaan mies edes haluaisi. Etten kelpaisi. En ole riittävän (adjektiivi tähän). Mutta jos joku haluaisi edes ne perkeleen treffit, niin ahdistun, tekee mieli vaihtaa puhelinnumeroa, muuttaa ja olla kuin en olisikaan. Selkeää, eikö....? T.ap"

"Näin naisena kuulostaa tutulta. Oletko sitoutumiskammoinen? Pelkäätkö parisuhteessa olevaa vastuuta(toisesta)? Tai vaikka mitään ei ole tapahtunut niin treffit tuntuu sinulle lupaukselta jostain syvemmästä?"

 - Kyllä tuossa Ap:n viimeisessä kommentissa on minulle (miehelle) jotain tutunoloista. Jäin miettimään tuota sitoutumiskammoisuutta.. Mielestäni edellinen kommentoija (6/6) osui mahdollisesti oikeaan aprikodessaan, että treffit mahd. tuntuvat lupaukselta jostain syvemmästä. - Minulla on mielikuva, että elämme sikäli konservatiivisessa maassa, että osalle tuntuu olevan vaikeaa tai ainkin haastavaa ajatella, että voisi olla "vain" kavereita vastakkaisen sukupuolen kanssa. - Toisaalta jos tai kun elämä (sinkkna) on aika vakiintunutta, niin uusien kavereiden löytäminen on tai saattaa olla hieman haastavaa. En tunnusta olleeni tai olevani tunnoton ketale, vaikka olen pyytänyt, joitain kertoja vastakkaista sukupuolta ulos kanssani, ilman että samalla olisin miettinyt tulevaa vihkimispaikkaa. Tai kun haaveilen "omasta" rakkaasta, niin toivon, etten sanoisi vaadin, että vaikka hän tulisi minun "omakseni" -niin hänellä tsätä huolimatta säilyy oma tahto ja halu.

Pitääkö alleviivata? Ei toisen "omaksi tuleminen"  tarkoita kokonaan omasta elämästä luopumista. Mutta toki se vaatii ja tietää sitä, että on valmis toisinaan -puolin ja toisin - joustamaan. Eräs sinkkuystäväni sanoi kerran, että pahinta sinkkuudessa on ehkä se, että alkaa nähdä toisen, mahdollisen kumppanin vain välineenä ("se on se, jonka kanssa harrastan seksiä se on se.  Se oikea on se, jonka kanssa nautimme yhteisen aterian tai jaamme yhteisen karkkipussin elokuvaa katsoessa...) - Toki edellä mainitut ovat mahdollisia, mutta toisaalta yritän ajatella, että parisuhde voisi olla yhteensä paljon enemmän ja/ tai jotain sellaista, mitä ei sinkkuna ollessa osaa edes ajatella. Mutta huteralla pohjalla parisuhde on, jos sen ainoa tai ainoita tavoitteita on se, että toisen halutaan olevan siinä rinnalla, tuomassa ja antamassa nyt ja ainiaan jatkuvan onnen ja autuuden jolle ei itse tarvitse antaa mitään, muuta kuin oma hyväksyntä.           

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 18:46"]

Toisaalta en missään nimessä halua parisuhdetta. En halua olla kenenkään "oma", en näe itseäni etenkään vaimona, tyttöystäväkin on jo riittävän kaukainen termi. Voisin hyvin kuvitella esimerkiksi avoimen suhteen, jossa saisin sydämeni kyllyydestä seksiä ja toisinaan ehkä halin tai toisenkin. Mutta ajatuskin parisuhteesta on suorastaan vastenmielinen. Silti aina välillä itken ja määin lapsellisesti että ei minua koskaan kukaan mies edes haluaisi. Etten kelpaisi. En ole riittävän (adjektiivi tähän). Mutta jos joku haluaisi edes ne perkeleen treffit, niin ahdistun, tekee mieli vaihtaa puhelinnumeroa, muuttaa ja olla kuin en olisikaan. Selkeää, eikö....? T.ap

[/quote]

Riittämättömyyden tunne aiheuttaa tuon ahdistuksen. Tuo 'en halua parisuhdetta' on selvä defenssi ja oikeasti sellaisen haluaisit - jos olisit varma, että olisit jollekin tarpeeksi riittävä ja sinua ei jätettäisi tai muuten kohtaisi ongelmia.

Joten kyllä, itsetutkiskelun paikka ja todellakin itsetunnon kohotusta.

Joku sitoutumispelko. 

Ahdistut aiheesta. Kiinnostunut mies on potentiaalinen uhka.