Luin Harkosen loppunkasitelty kirjan ja oli aika ahdistava teos. Kuvasi kuitenkin minusta hienosti suruprosessia. Mitas mielta muut kirjan lukeneet ovat?

Olihan se aikamoista tilitystä, aika raskasta luettavaa.. Mutta tykkään Härkösen tyylistä.

Herkkä kun olen, niin vähän väliä kyynelehdin ja tuntui etten jaksa lukea enempää. Mutta aihe oli kiinostava, kuten Anna-Leenan tyylikin kirjailijana. Olen lukenut kaikki Härkösen kirjat, joten siinä mielessä oli kiva lukea tämäkin teos. Kuitenkin ihan fiksu kirja ja hyvät arvosanat kirjasta antaisin :)

Kertoo tosi tyypillisesti suruprosessin vaiheista, aaltoliikkeestä surussa, hyvistä ja huonoista hetkistä.

Ensin mietin, että onko se kirja kuitenkin vähän sillä surulla rahastamista. Sen kirjoittaminen on kuitenkin varmaan ollut terapeuttista.

Musta, toi Härkösen elämänasenne, tossa kirjassa (ja muutenkin) aina hokea sitä, että elämä on ihan p.skaa ja kukaan fiksu ei tästä elämästä nauti ja kun vaan saa pään turrutettua jollain lääkkeilä niin jotenkin tätä sietää, on aika lapsellinen, ylimielinen ja itsekäs.





Yleensä olen pitänyt Härkösen teoksista, mutta tässä alkoi noi jutut ja ylimielinen asenne jo tympiä..