Kerrotteko lähimmille työkavereillesi perhe-elämäsi negatiivisista asioista?

En todellakaan kerro. Mun henkilökohtaiset asiat ei kuulu työpaikalle. Joku työkaveri on myös ystävä, niille saatan joskus puhua vähän avoimemmin, mutta ei todellakaan julkisesti työpaikalla.

En kerro kun kyseinen nainen ison ahterinsa kera ällöttää minua. Se harmittaa häntä etten lipitä häntä ja yritä olla kaveri. Pitäisi lipittää, koska ollut pidempään talossa. Töksäyttelee rumia asioita ja muutenkin käyttäytyy niin että epäarvostus on selvä. Luulee etten tajua vittuilua. En vain välitä olla hänen kaverinsa enkä vihamiehensä. 

Luulen, että olisi ystävällisempi ellei olisi niin hiton lihava. 

Oon mä jotain kertonut, mutta en mun todellisia ongelmiani. Haluaisin jollain tasolla kyetä kertomaan, mutta en kykene. En ole kaikesta kertonut ystävillenikään. Pelkään niin paljon sitä, miten he suhtautuisivat. Ihmettelen sitä mentaliteettia, että "kaveri ei puhunut mitään, mitä vaikeuksia sillä on. En pidä häntä oikeana ystävänä enää, kun ei pitänyt mua." Miten niin se, ettei kykene tuomitsemisen pelossa kertomaan miten on mokannut tms sitä, etten pidä toista oikeana ystävänäni? 

En kertonut kenellekään, kun olin narsistiexäni kanssa. Nyt olenkin hyvässä suhteessa, eikä mitään ongelmia edes ole ja elämä on ihanaa.

En kerro. Aamulla kun töihin lähtiessä suljen kotioven, sinne jää myös yksityiselämäni murheet. Olisi äärimmäisen kuormittavaa, jos jokainen työntekijä vuodattaisi omat murheensa työpaikalla toistensa niskaan työtehtävien lisäksi.

Kyllä kerrotaan kaikki. Meillä on pieni yksikkö ja olemme läheisiä.

Mä olen sosiaalialalla töissä ja mulla on lähi-työtiimi johon kuuluu mun lisäkseni 3 muuta naista. Työ on fyysisesti ja psyykkisesta aika rankkaa ja tehdään Todella läheisesti duunia ja ollaan tehty töitä yhdessä vuosia. Ollaan vietetty vapaa-aikaakin yhdessä ja kohta mennään porukalla teatteriin. Jaetaan kyllä ilot ja surut - tiettyyn pisteeseen. En kerro esim. parisuhteeni negatiivisia puolia, jos ollaan vaikka riidelty miehen kanssa aamulla ja olen allapäin. Mutta kerron kyllä muuten aika hlökohtaisiakin juttuja, ja työkaverini ovat myös avoimia, ehkä avoimempia kuin minä.

Kyllä kerron yleensä. En kailota kaikkien kuullen, mutta niille joiden kanssa olen ystävystynyt. olen avoin eikä minua häiritse että asiani tiedetään. Ei ole koitunut koskaan ongelmia.

Tää on tosi hankala asia. Olin aloittanut just uudessa duunissa, kun perheessä tapahtui jotain aika kamalaa ja mun oli pakko kertoa se työpaikalla ääneen selittämässä poissaoloja ja poissaoloisuutta. Sain jotenkin todella tylysti ymmärtäää, että työpaikkalla ei tartte puhua henkilökohtaisista asioista. Tjaa, mä vaan odotin, että työpaikoillakin on voimassa yleiset käyttäytymissäännöt ja yleinen empaattisuus, eikä olla tuotantokoneita.

Mulla on työkaverina sellainen kyylä, etten todellakaan kerro enää mitään edellisillan päivällistä kummallisemmasta sille. Aluksi vaikutti kivalta tyypiltä, mutta jo parissa viikossa selvisi että toi kaveri on ihan sietämätön kyylä, siltä ei jää mikään huomaamatta. Istutaan samassa huoneessa, ja mulla on ollut jo aiemmissakin työpaikoissa tapana että jos puhelu on henkilökohtainen, vaihdan paikkaa rauhallisempaan sen lisäksi että takaan työkaverille työrauhan.

Sekös tuota kismittää ja korpeaa, ei kuule mistä mä puhun. Pari kertaa on kysynyt ihan suoraan että kuka soitti ja mitä asiaa... eikä todellakaan siksi ettei saisi puhua, vaan ihan puhtaasti siksi että haluaa tietää.

Perhe-elämääni ei liity negatiivisia asioita. Kymmenen vuotta onnellista yhdessäoloa takana.

Kerron kylläkin puolisolleni työelämääni liittyvistä negatiivisista asioista. :D

Olen opettaja. Työpaikalla puhun kollegoiden kanssa työasioita, kotona kotiasioita. Työ on rankkaa, joten siinä on pakko saada purkaa paineet jotenkin, mutta vaitiolovelvollisuuden takia en voi puhua työasioista kotona. Siksi kun joskus ehdin opettajanhuoneeseen, puhun ahdistuksistani ja kiukustuksistani työkavereille, jotka ymmärtävät täydellisesti. He tekevät samoin.

Meistä ei kukaan juurikaan puhu puolisoista tai lapsista työpaikalla. Saattaa mainita kyllä, että lapsi on päässyt opiskelemaan tai on syntynyt lapsenlapsia tms., mutta mitään jokapäiväistä arkista tapahtumaa emme jaa keskenämme, saati perheriitaa tai kinaa. Jos jotain hämmästyttävää tai hauskaa on sattunut vapaa-ajalla, voidaan toki kertoa, että "kun olin miehen kanssa Prismassa, niin siellä oli sitä ja tätä".

Olen kyllä tavannut useimpien puolisot, koska meillä on kerran vuodessa ravintola- ja teatteri-ilta, johon myös puolisot ovat tervetulleita. Omakustanteisesti luonnollisesti.

Hyvänen aika, en! Onneksi olen miesvaltaisella alalla, eikä meillä puhuta töissä ollenkaan perhe- eiikä muista henkilökohtaisista asioista. Vain työasioista. Eipä tosiaan huvittaisi alkaa avautua mistään perhejutuista töissä.

Up

puhun. Tehdään työtä pääosin tiimeissä tai pareittain. Ajattelen, että kun yksityiselämässä on kriisi, se valuu tavalla tai toisella työhön joten reilumpaa on kertoa. Lisäksi olen avoin, ja mulle on se ja sama, mitä muut ajattelevat minusta, jos kerron jotakin itsestäni tai perheestäni. Ei ole tarvetta pitää kulissia tai esiintyä virheettömänä. En kuitenkaan odota työkaverien olevan terapeutteja, joten keskityn työntekoon, en omiin asioihini.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 21:20"]

Tää on tosi hankala asia. Olin aloittanut just uudessa duunissa, kun perheessä tapahtui jotain aika kamalaa ja mun oli pakko kertoa se työpaikalla ääneen selittämässä poissaoloja ja poissaoloisuutta. Sain jotenkin todella tylysti ymmärtäää, että työpaikkalla ei tartte puhua henkilökohtaisista asioista. Tjaa, mä vaan odotin, että työpaikoillakin on voimassa yleiset käyttäytymissäännöt ja yleinen empaattisuus, eikä olla tuotantokoneita.

[/quote]Ihmettelenpä moista pakkoa...

Kevyeen sävyyn voin kertoa ongelmistakin, mutta yleensä puhumme työhön liittyvistä asioista, mukavista tai koomisista sattumuksista yksityiselämässä, kirjoista, liikuntaharrastuksista, kuorolaulusta, ruuasta, säästä, yhteiskunnallisista kysymyksistä yms. Olen opettaja.

Jotenkin kynnys kertoa on suuri, vaikka välillä ahdistava olo  kodin takia vaikuttaa fiilikseeni työpaikallakin. Eli en kerro.

Kerron iloista ja suruista, myös ongelmista, mutta vain niille joihin luotan. olen ihminen, en kone. joidenkin kanssa ystävystyy ja syntyy läheisyys ja läheisyyteen liittyy se että uskaltaa näyttää myös haavoittuvuuden.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 22:00"]

Hyvänen aika, en! Onneksi olen miesvaltaisella alalla, eikä meillä puhuta töissä ollenkaan perhe- eiikä muista henkilökohtaisista asioista. Vain työasioista. Eipä tosiaan huvittaisi alkaa avautua mistään perhejutuista töissä.

[/quote]

;) niin ne on erilaisia ne miesvaltaiset työpaikat. Edellisessä työpaikassani olin ainoa nainen ja päivittäin puhuttiin sekä esimiehen että kollegoiden kanssa, välillä hyvin henkilökohtaisistakin, perheasioista. Mutta ne juttutuokiot olivat lähes aina taukoaikaan, muuten pysyttiin tiukasti työssä.