Olisiko hyvä lakata olemasta näkymätön tyyppi?

Mun mielestä se on toisaalta aika siistiä kun joku on ihan törppö ja hankala ja ärsyttävä. Sellanen uskaltaa ainakin olla olemassa.

ap

Jos kärsit estyneisyydestäsi, asialle kannattaa kyllä tehdä jotain. Vapautuminen voi parantaa elämänlaatua yllättävän paljon. Terapia esim. voisi olla avuksi.

Jos taas olet tasapainossa itsesi kanssa ja tyytyväinen olemiseesi ja elämääsi, niin saat olla juuri niin sulkeutunut kuin haluat! Punnitse siis omaa oloasi ja arvojasi.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 22:30"]

Jos kärsit estyneisyydestäsi, asialle kannattaa kyllä tehdä jotain. Vapautuminen voi parantaa elämänlaatua yllättävän paljon. Terapia esim. voisi olla avuksi.

Jos taas olet tasapainossa itsesi kanssa ja tyytyväinen olemiseesi ja elämääsi, niin saat olla juuri niin sulkeutunut kuin haluat! Punnitse siis omaa oloasi ja arvojasi.

[/quote]

Hyvin sanottu. Tätä oloani olenkin punninnut. Haluaisin päästä ainakin lopullisesti häpeästä. Vaatiiko se esille tuloa käytännössä, vai riittääkö sisäinen prosessi? Käyn välillä terapiassa puhumassa näistä asioista. Oon huomannut, että mulla säilyy henkinen tasapaino kun elän rauhallisesti enkä revittele sosiaalisesti esim. facebookissa. Mulla on kyllä hyviä ystäviä, jotka pitävät minusta oikeasti. Oon hyvä keskustelija ja olen hersyvä ja hauskakin. Mut liiasta sosiaalisuudesta oon jälkikäteen ihan poikki ja mun pitää palautua rauhassa.

Siis nro 4 oli ap. Voisiko joku omasta eristyneisyydestään kärsinyt/kärsivä kertoa mitä on käytännössä tehnyt asialle kun on halunnu alkaa olla enemmän olemassa? Ootteko heittäytyneet Facebookissa kertomaan arjestanne tms. Onko siitä oikeesti tullut kiva olo? Mulla ei ole vaikeuksia puhua asioista ja keskustella, eli mun eristäytyneisyyteni ei ole puhumattomuutta.

Mulla autto se ku mä mietin et mistä asioista mä oikeesti tykkäsin ja kun huomasin, et joku oli innostunut tai mietti samoja, niin aloin hengaa niien kanssa. Mut oon aika arka pyytää ihmisiä vain kahville tai jotain.Jos ne ei tulis niin tuntuis pahalta

Mitä tarkoitat esilletulolla? Kaikesta ei tarvitse avautua, mutta hyvö että olet puhelias. Ja saat olla sivussakin. Mutta yksin ei ehkä kannata jäädä, vaan olla jossain mukana.Äläkä kanna lapsuusajan häpeää mukanasi, ehkä olet siitä puhunut terapiassasi. Siivet kantaa, anna tuulen nostaa sinut lentoon, niin sinut nähdään.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 23:49"]

Siis nro 4 oli ap. Voisiko joku omasta eristyneisyydestään kärsinyt/kärsivä kertoa mitä on käytännössä tehnyt asialle kun on halunnu alkaa olla enemmän olemassa? Ootteko heittäytyneet Facebookissa kertomaan arjestanne tms. Onko siitä oikeesti tullut kiva olo? Mulla ei ole vaikeuksia puhua asioista ja keskustella, eli mun eristäytyneisyyteni ei ole puhumattomuutta.

[/quote]

No minä kai menin sinne facebookiin kun ajattelin että olisi kiva olla olemassa. Alkuun kirjoittelin mitä oli tapahtunut ja laitoin kuvia ja linkkejä, mutta hiljalleen lopetin kun kukaan ei peukuttanut tai kommentoinut juuri koskaan. Nykyään tuntuu että tuo on hiljentynyt muidenkin osalta, alkaa heilläkin olla päivityksiä joihin ei kukaan ole reagoinut mitenkään, vaikka heillä onkin kavereita parikymmentä kertaa enemmän.

Minä en usko että fb on mikään ratkaisu mihinkään. Ehkä sitten jos on kaikin puolin normaali ja elämässään jollain tavoin menestynyt ihminen niin ehkä ilkeää pyydellä lisää kavereita. Minä en, eikä minulla ole ketä pyytäisi. Itseäni on pyytänyt kaveriksi vain 4 ihmistä, eivätkä nekään mitään oikeita kavereita ole.

Mitä häpeät? Oletko kaapissa?

Merkkaa itsellesi reviiri, valtaa kahvilan pöytä:-)
tervehdi uusia ihmisiä. Osallistu ilmaistapahtumiin, ryhdy vapaaehtoiseksi. Avaudu sen verran kuin haluat, mutta ole kiinnostunut muista. Ihmisett pitävät siitä kun heistä ollaan kiinnostuneita, muttei udella ilkeästi tai tungeta iholle. Tarjoa apua ja pyydä sitä.
helpompi sanoa kuin tehdä, usein meinaan jäädä yksin, kotiin. Pitää vaan tulla ihmisten ilmoille, vaikka facen kautta sopien tai ihan vaan itsekseen.

En ole halunnut lähteä mihinkään Facebook-hehkutteluun eli en halua tulla riippuvaiseksi muitten tykkäilyistä. Oon vähän kokeillut Facebookiin päivittämistä, mutta tuntuu ahdistavalta se kilpailu suosiosta. Minusta on toisaalta ihan kiva olla epäsuosittu. Osaisin kyllä olla hulvaton vaikka fb:ssa, mutta saisin kauhean ahdistuksen jossain vaiheessa ja katoaisin maisemista. En jaksa pitemmän päälle mitään revittelyä ja esillä olemista. Mun hyvät ystävät vaan tuntevat musta sen värikkäämmän puolen.  En tykkää ihmissuhdepeleistä, pätemisestä, piikittelystä. Joistakin nuoruudenaikaisista epäonnistumisista olis kyllä kiva päästä ihan täysin yli.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2014 klo 00:13"]

Mitä häpeät? Oletko kaapissa?

[/quote]

Nuoruuden epäonnistumisia ja loppuunpalamista häpeän. En ole kaapissa, mutta piilossa vanhoilta tutuilta ja nuoruuden aikaisilta ystäviltä. Joillakin on ollu vaikka mitä juttuja ja mokia, mutta porhaltavat vaan häpeämättömästi eteenpäin. Ihailen!

nro 11 ja 12 oli ap.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2014 klo 00:24"]. Oon vähän kokeillut Facebookiin päivittämistä, mutta tuntuu ahdistavalta se kilpailu suosiosta. Minusta on toisaalta ihan kiva olla epäsuosittu...... Joistakin nuoruudenaikaisista epäonnistumisista olis kyllä kiva päästä ihan täysin yli.
[/quote]

voithan sä laittaa vaikka viikon kuvan ja siihen jonkun teksti, jotain randomeja (sorry jos oot koiraihminen)
Nuoruudenaikaiset epäonnistumiset on siellä nuoruudessa, voi niitä murehtii, mutta onko siitä hyötyä. Voi olla et niistä on opittu tai tullut arpia.

Ap: näkyväksi tulemiseen voi riittää hiljainen läsnäolo, oletko kokeillut. Töissä on ollut joskus sellaista, että olen roikkunut kahvipöydässä ja jossain vaiheessa minut imettiin mukaan jutteluun ja yhteiseen tekemiseen.

Ap olen samanlainen. En käy edes kahvihuoneessa tai syömässä. Olen vain työhuoneessani. Käytävällä tapaan työkavereita. Hävettää! Siis häpeän takia toimin näin. Olen mokaillut nuoruudessani ja olen sairastunut masennukseen. Näistä kaikki vielä tietää. Olen kertonut arkaluontoisia asioita elämästäni. En tosin kahvihuoneessa vaan illanistujaisissa. Sitten olen myös ollut sekava töissä. Näitä kaikkia häpeän nykyään. Olen vain tottunut jo olemaan omissa oloissani.

Itselläni oli apua itsetunnon kohottamiseen tarkoitetusta hypnoosicd:stä, jota pitää kuunnella päivittäin. Siinä tulee ensin rentoutus ja sen jälkeen itsetunto-osio. Kestää ehkä 20 min. En nyt muista levyn nimeä.

Mä olen vähän niinkuin sä. Ennen tunsin jonkinlaista alemmuutta tästä, nykyisin olen tasapainossa itseni kanssa. Mun ei tarvitse olla muuta kuin mitä olen.Häpeä on paha, siitä kin ole päässyt. Enää ei paina muiden mielipiteet niinkuin ennen, pääasia että olen itse tyytyväinen.Olen facessa, mutten KOSKAAN postaa sinne. Se o vaan opiskelujen vuoksi oltava, saan yksityisviestillä kiinni kaverit, mutta muuten en halua sitä elämääni.Toimii siis sähköpostin korvikkeena.

Olen tällainen väritön, hajutyon, mauton, mutta miksi mun pitäisi esittää jotain mitä en aidosti ole, en kaipaa esille, se että joutuisin sellaiseen asemaan, vaatisi sitä, että joka päivä joutuisin pinnistelemään ollakseni sosiaalisempi kuin olen. Sen sijaan, olen opetellut sannomaan mielipiteeni ja sanomaan sanottavani, jos minulla oikeasti on jotain sanottavaa. Olen huomannut, että mua todella kuunnellaan, kun puhun. Miksi pitäisi olla joku tyhjän jauhaja, kun en luonnostani ole?

Mokailu taas ei haittaa, sen takia ei kannata sulkeutua. Elämä jatkuu, mitä jonkun mielipide siihen vaikuttaaa, tämä on sun elämä, tee siitä sellainen kuin haluat, ole  sellainen kuin olet, se tuo mielenrauhaa ja tyyneyttä, olet hyvä sellaisena kuin olet, yrittämättä.

Mä en oikein tavoita tuota Facebook-revittelyä. Onkohan tämä sama asia, kun en tajunnut nuorena sitä, että oman mielipiteen ilmaisu on radikaalia ja punainen paita on suruttomuutta?

Facebookin ei kannata antaa määrittää elämää. Siellä (toki kaveripiiristä riippuen) pätee sama todellisuus kuin muuallakin, vaikka blogimaailmassa: Jos kommentoit muiden juttuja, alat saada kommentteja. Siihen voi mennä 2-3 vuottakin, jos olet vähän vanhempi. Nuoremmilla aika on ehkä lyhyempi.

Mä itse koen revittelyn jonkinlaisena sossupornon esille tuomisena - siitä ei ihmiset yleensä pidä. Ainakaan fiksut. FB:n tarkoitus ei kai ole kuin tulla jotenkin virtuaalisesti muistetuksi. Mulla on joihinkin vanhoihin kavereihin muodostunut sen kautta uudelleen suhde. Kiva nähdä, mitä heille kuuluu. Ne kuulumiset voi olla pikku juttuja "oltiin lasten kanssa puistossa x", "näkymä ikkunastani", "äidin kuolinpäivä", "huomenna tyky-päivä töissä", "pitsalla petran kanssa, hauskaa!".

Revittely on minusta sellaista, että kirjoitetaan, että "vittu mun mies on mulkku, arvaa saako pillua isänpäivänä!", "taas tuli lähestymiskiellot exälle", "kolmas abortti mutta ei kaduta".

Hei ap, olen ollut samanlainen, ja olen osittain vieläkin. Häpeän epäonnistumisiani ja huonommuuttani. Niin kauan kuin asuin isossa kaupungissa, jossa kaikilla on tietty anonyymiteetti, ja jossa voi aivan hyvin hengailla samanhenkisten ihmisten kanssa vapaa-ajalla, minulla ei ollut mitään ongelmaa. Ei ihmisiä noin yleensä ottaen kiinnosta muiden ihmisten elämä, jos on vaan yksi siitä sadasta tuhannesta ympärillä olevasta ihmisestä, jonka kanssa käytetään samaa tilaa ja hengitetään samaa ilmaa. Voin silloin ihan hyvin, olin ihan tyytyväinen. Se häpeä jota koin, kompensoitui sillä että vietin vapaa-aikani samanhenkisten ihmisten kanssa kuin mitä itse olen.

Sitten muutin käytännön pakosta samaan pieneen kaupunkiin josta aikanaan lähdin. Täällä olen paitsi ymmärtänyt, mistä se häpeä oikeasti on lähtöisin, myös joutunut sen häpeän kanssa vastakkain. Täällä ihmisillä ei ole muuta virikettä kuin penkoa toisten ihmisten elämää. Juoruilu on hyvin tärkeä osa ihmsiten välistä kanssakäymistä, vallankäyttöä ja aivan olennainen väline hahmottaa maailmaa ja hahmottaa ihmisten välistä hierarkiaa (joka on täällä hyvin tärkeä asia.).

Minun ei ole tarvinnut vielä missään edes kertoa elämästäni, koska kaikki jo valmiiksi tietävät, kuka olen, mistä suvusta, mitä vanhemmilleni kuuluu, mitä sisaruksilleni kuuluu, minkärotuinen koira minulla on, mitä mieltä päiväkodin hoitaja on lapsistani ja millainen auto minulla on  ja millainen ihminen mieheni on ja paljonko tienataan vuodessa ja ennen kaikkea kaikki tietävät kuinka vaikea nuoruus minulla oli ja eipähän tää nykyinenkään elämä hääppöiseltä näytä, ja naps vaan, minut on lyöty tiettyyn lokerikkoon.

Alussa tämä kaikki oli sietämätöntä. Siis niin sietämätöntä etten halunnut edes astua ovesta ulos. Mut pakkohan se on, on tutustuttava avoimin mielin uudelleen näihin ihmisiin ja tähän yhteisöön ja toivottava, että joku suhtautuu avoimin mielin myös minuun. Ja nykyään on todettava, että kun sen häpeän yli pääsi, kun vaan jotenkin oppi sietämään sitä että tässä tää kaikki mun elämästä on kaikkien edessä arvosteltavana ja riepoteltavana, niin huomaa ettei siihen kuollutkaan. Kaikkein tärkeintä oli tajuta, että jotkut ihmiset oikeasti ymmärtävät että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja on kuitenkin eri asia että on voinut huonosti ja tehnyt virheitä, kuin että olisi tehnyt jotain oikeasti kamalaa. Eivät ihmiset ole lopulta pahantahtoisia vaikka ottavatkin ilon irti muiden epäonnistumisista. En ole ainoa jonka elämä ei ole mennyt ihan putkeen, ja eipä tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa sitä elämää. 

Minusta tuntuu että kyllä tää tästä. Sitä myötä kun olen tullut uudelleen näkyväksi, olen alkanut ymmärtää paremmin itseäni ja muita ihmisiä. Näen myös paremmin ne omat ajattelu- ja toimintatapani ja sen että ne ovat joskus vääristyneitä eivätkä vastaa todellisuutta, koska toimintaani on ohjannut enemmän häpeän pelko ja itseni suojelu kuin omien halujen ja toiveiden tunnistaminen. Kivulias prosessi, mut ei tätä voi välttääkään. 

Kiitos paljon vastauksistanne. Tässä oli mulle paljon ajattelemisen aihetta. Kiva tietää muittenkin samaa kokeneitten ajatuksista. Tuntuu jotenkin tosi hyvältä kun joku sanoo, ettei ole mitään hyötyä murehtia vanhoja mokia.

Mä en miellä Facebookissa "revittelyä" ihan noin raisuksi mitä tuossa joku edellä kirjoitti. Mulle sitä revittelyä on ihan jo se, että ylipäätänsä kirjoittaisin sinne jotakin omasta elämästäni ja arjestani. Oon sitä joskus koettanut ja saanut muutamia tykkäyksiä ja kommentteja. Tuntui jotenkin tyhmältä. Ajattelen aika nopeesti monista sosiaalisista ilmiöistä, että tää on nyt nähty ja se siitä.

Mulla itse asiassa on nykyään yhteisö, johon kuulun oikeasti ja jossa viihdyn ja olen olemassa. Nyt varsinkin tämän ketjun luettuani osaan olla entistä kiitollisempi näistä elämääni kuuluvista ihmisistä. Aina näin ei ole ollut, vaan olen useimmiten tuntenut itseni ulkopuoliseksi monissa ryhmissä.

Voisin sanoa näin, että ihminen on todella vapaa silloin kun on päässyt vapaaksi häpeästä. Siihen pyrin ja hyvä huumorintaju auttaa siinä. Jotkut ihmiset osaavat kertoa ratkiriemukkaita ja viihdyttäviä kertomuksia omista pahoista mokistaan. Sellainen seura on ollut terapeuttista.

ap