Lue keskustelun säännöt.
Oppi ihmissuhteista
03.11.2014 |
Olen pohtinut, onko parempi olla tietämättä totuutta siitä, mitä oletettu ystävä itsestä oikeasti ajattelee, vaiko parempi ottaa vastaan hetkellisesti se tuska, mikä selkään puukottamisesta aiheutuu. Näin kävi hiljattain. "Ystäväni" on tiennyt vaikeista asioista, joita olen käynyt viime aikoina läpi. Näennäisesti minua tukenut, mutta asia ei sittenkään ollut ihan niin, kun totuuksia viimein paljastui. Kaikkea ei kai vaan ole tarkoitus tietää. Pahinta on se, että arvostin häntä ja minun puolelta ystävyys oli todellista. Olisikohan vain sittenkin ollut parempi elää valheessa. Pelkään kyynistyväni.
Kommentit (4)
Minullakin yksi näennäisesti hyvä ystäväni haluaa kampittaa joissakin asioissa. Eikä enää ole ollut läsnäkään sen jälkeen, kun alkoi seurustella kesän alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ehkä se on kuitenkin parempi tietää, niin tietää itsekin mitä kertoo toiselle ja mitä ei. Mä olen itse alkanut pikkuhiljaa ymmärtää, että ihmiset ole luokiteltavissa hyviin ja huonoihin, eikä kaikki ole niin mustavalkoista. Ymmärrän jos joku ystävä pitää välillä käytöstäni ikävänä, tai ei esimerkiksi ymmärrä valintojani, ja ymmärrän senkin ettei niitä sano päin naamaa. Näinhän itselläni on monienkin ystävieni kohdalla myös; en todellakaan aina ole samaa mieltä heidän kanssaan heidän ongelmistaan, mutta silti yritän olla tukena ja lohduttaa tarvittaessa. Oikeastaan ymmärrän senkin, jos toinen ystäväni purkautuu toiselle ystävälleni minusta -kunhan ei kerro henkilökohtaisia asioitani eteenpäin. Siinä se meneekin ehkä se mun raja, en oleta ystävien olevan aina täydellisiä ystäviä, mutta silloin jos joku kertoisi jotain asioitani (jotka olen tarkoittanut vain hänelle kerrottavaksi), niin ystävyys menisi poikki. Ja niin on käynytkin.
Näin juuri, viisaita sanoja. Pyrin itsekin ehdottomuudesta pois. Eihän se maailma ole mustavalkoinen, enkä itsekään ole täydellinen. Olen todellakin tehnyt virheitä ja purkautunut ystäväni käytöksestä ajoittain toiselle, mutta he eivät tunne toisiaan. Olen ajatellut sen olevan täysin hyväksyttävää, koska itse ihmistä en ole arvostellut, vaan sitä mitä hänen käytöksensä on minussa ajoittain herättänyt. Tiedostan jakavani ihmisenä mielipiteitä. En kuitenkaan ole pahansuopa ja haluan toisille pääsääntöisesti hyvää. Minulla on kavereita ja ystäviä, mutta olen aina ollut tarkka rajojen vetäjä siitä, kenet luen ystäväkseni. Tällä hetkellä olen pettynyt omaan ihmistuntemukseeni, jonka luulin olleeni hyvä. En silti toivo asianomaiselle mitään pahaa. Hänkin on käynyt läpi vaikeita asioita, joita ei pitäisi tapahtua kellekään. Taidetaan kaikki olla omien kohtalojemme vankeja. Eri asia on, miten niistä syntyneet omat tunteemme välitetään suhteessa toisiin.
Useimmat ystäviksi luokitellut olisivat jotain aivan muuta jos tietäisimme kaiken. No, onneksi emme tiedä: tyytykäämme kohtaloomme!