Väsymys. Masennus.

Ensimmäisenä sanon sen, että vaikka ajatukseni saattavat kuulostaa synkältä, en aio tehdä mitään itselleni.
---Tuntuu vain niin epätoivoiselta. Koko elämäni on yksi pitkä taival mustien ajatusten ja väsymyksen suossa. Siinä vaiheessa kun ongelmiini väkisin jouduttiin tarttumaan, sekoilevana, vaikeasti ja psykoottisin oirein masentuneena, olin hoitomyönteinen mutten ottanut vastuuta vaan leikin uhria. Nykyään olen hoitomyönteinen, otan vastuun hoidostani ja syön lääkkeeni. Diagnoosi on oma asiansa mutta käytännössä tämä on eriasteista masennusta ja järkyttävää väsymystä. Olen sairaslomalla parhaillaan.
---En vain tiedä. Hoitokontaktista, lääkityksestä ym huolimatta olen vain niin väsynyt. Yritän rehellisesti parhaani ja tiedän ettei voi luovuttaa. Olen vain ihan kuolemanväsynyt. En jaksaisi enää tätä taistelua päivästä päivään. Tuntuu että teen hidasta kuolemaa joka sekunti, olo on sitä että joko ei vain tunne mitään tai sitten kaikki on enemmän tai vähemmän sietämätöntä. Tämä ei taida tästä tämän kummemmaksi muuttua, onhan niitä valonpilkahduksia mutta yhtä kaikki tulevaisuus on tätä samaa taistelua. Tahtoisin jo vain nukkua, en edes kuolla, vaan nukkua pois kaikesta tästä tuskasta ja herätä pirteämpänä ja ehompana. Kaikki kaunis, normaali ja rakkaimmat asiat tuntuvat yhä suuremmalta syyltä antaa jo olla ja luovuttaa. Tiedän etten voi olla osa normaalia ja kaunista, ja tiedän että vaikka rakkaille tärkein olisi että olen olemassa, elävänä raatonakin, niin pikkuhiljaa mittakuppi on kallistumassa siihen suuntaan että helpompi ja vähemmän traumaattista olisi olla ilman.
---Yritän niin kovasti löytää voimia ja syytä yhä yrittää ja yrittää ja yrittää. Tämä on vain niin vaikeaa. Kiitos ja anteeksi, tämä oli purkaukseni. En ystäville halua tästä kertoa enempää, raskasta heille muutenkin.