Koska ne lapsena koetut hylkäämistraumat tulevat esiin?

Ei välttämättä koskaan, tai sitten heijastuu tulevaisuudessa parisuhteeseen tai suhteeseen omien lasten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:46"]

Ei välttämättä koskaan, tai sitten heijastuu tulevaisuudessa parisuhteeseen tai suhteeseen omien lasten kanssa.

[/quote] Miten?

Oman elämän murroksissa ja ihmissuhteissa ja kriiseissä.

Eihän se tietenkään mitenkään selvästi ja dramaattisesti ilmene.

Ei se ihan noin mene. Lapsilla oli varmaan hoitaja?

Itsellä ainakin on tullut aikuisena monissa tilanteissa. Äitini väittää kyllä kivenkovaan, että minulla on ollut hyvä lapsuus. En kai minä hänelle mene analysoimaan elämääni. Ei sellaiselle kannata, joka on sokea ja panee kädet korville, eikä halua kuulla mitään epämiellyttävää. Olen purkanut asioita ammatti-ihmiselle. 

Enemmän haittaa teet lapsillesi tuolla uhmakkaalla asenteella, että koskas ne meidän lapset, vaikka me ollaan, kun kaikki mammat jauhaa. Lapsesi eivät uskalla ikinä tulla kertomaan sinulle vaikeuksistaan asenteesi takia.

Minä olen oireillut juuri noissa murroskohdissa; kotoa pois muuttaessa, miehen kanssa yhteen muuttaessa, kihloihin mennessä ja lapsen syntymän aikoihin. Oma lapsi on ollut pahin ja kiintymyssuhteen muodostaminen todella vaikeaa. Vanhempani uskovat kyllä että olen erittäin hyvin pärjännyt ja onnellinen ihminen. Ehkä nyt viime vuosina ovat jo jotain arvanneet, mutta ei asiasta meillä puhuta.

Varmaan harva yksittäinen asia pilaa kenenkään loppuelämää, mutta omalle lapselleni olen yrittänyt antaa mahdollisimman hyvät lähtökohdat. En tietoisesti halua tehdä asioita jotka ovat hänelle liian vaikeita.

Esim. huono itsetunto, alisuorittaminen, ainainen kokemus siitä ettei riitä, ripustautuvuus, kyvyttömyys saada oikeita ystävyyssuhteita, kyvyttömyys saada parisuhdetta tai onnellista/tervettä sellaista. Ei mitään dramaattista, vain sisäistä kärsimystä ja ainaista vaikeutta, toisinkuin niillä joilla on vanhemmat turvanneet turvallisen kiintymyssuhteen.

Ihmisillä on traumoja muutenkin. Kaikestahan voi syyttää vanhempia ja lapsuutta mutta pientä perspektiiviäkin voisi tilanteeseen ottaa. Esim. muualla maailmassa (Yhdysvallat) uraa tekevät vanhemmat laittavat lapsen hoitoon jo 3 kk:n ikäisenä ja monilla yrityksillä on ne omat vauvahoitolat. Missään ei kuitenkaan väitetä, että uraa tekevien lapset ovat niitä murhaajia ja epätasapainoisia.

Kyse on monenlaisesta tasapainosta. Esim. minut on laitettu 6 kk:n ikäisenä hoitoon, kun äitini äitiysloma loppui ja piti palata töihin. Samoin on laitettu sisaruksenikin. Kahdella meistä on ihan normaalit parisuhteet eikä isoja ongelmia. Yhdellä on masennustaipumus eikä ole parisuhteessa. Tottakai ammattilaiset syyttävät vanhempia. Mutta olisiko yksi lapsista välttänyt masennuksen ja solminut parisuhteen, jos hänet olisi kotihoidettu? Onko se oikeasti noin helppoa?

Meillä ihmisillä on erilaiset voimavarat. Tunnen nuoren, joka meni rikki vanhempiensa avioerosta. Suurin osa lapsista ei mene - ei ainakaan noin pahasti. Olisiko vanhempien pitänyt jättää eroamatta? Tottakai he nyt - hätääntyneinä ja paniikissa - toivovat, että olisivat voineet olla yhdessä, mutta ei siitä olisi tullut mitään sen parempaa. Riitaisassa suhteessa kun ei lapsella ole välttämättä kovin hyvä olla. Monta asiaa voisi tehdä toisin ja lopputulos voisi olla toisenlainen mutta ei aina niin toivottu kuitenkaan.

Tiedän myös lapsen, joka on kotihoidettu kouluikään, mutta koulussa on ollut  huomattavia sosiaalisia vaikeuksia - jopa niin pal.jon, että on yritetty saada lasta kertaamaan sekä eka että tokan luokan. Vanhemmat eivät suostu. Kyseinen äiti ylpeilee sillä, että on kotihoitanut lastaan, mutta ehkä tässä tapauksessa lapsi olisi tarvinnut enemmän sosiaalisia kontakteja, enemmän jämäkkyyttä ja ryhmässä toimimista.

Me vanhemmat voimme tehdä vain virheitä, koska syyttävä sormi osuu aina meihin. Paras ratkaisu on yrittää tehdä niitä ratkaisuja niin, että se lapsi välähtää siellä mielessä ja yritetään saavuttaa sitä kompromissia, hyvää tasapainoa, joka riittää useimmille lapsille. Herkimmät reagoivat kaikkeen eikä heidän kanssaan ehkä voil edes onnistua, mutta suurin osa lapsista kestää pieniä kolhuja, kun kuitenkin koti on rakastava ja turvallinen. Lapsi kun voi kokea hylkäämisenä vaikka mitä eri ikävaiheissa. Tapetilla on nyt tuo päiväkoti-ikä mutta ykisnäiset koululaiset ja yksinäiset murrosikäiset ovat myös iso ongelma - heistä ei vain puhuta, ,kun isojen pitäisi kestää jo vaikka mitä.

Paras tapa kasvattaa lasta on niin, että myöntää oman virheellisyytensä ja osoittaa, ettei vanhemman eikä lapsen tarvitse olla täydellinen.