Lue keskustelun säännöt.
Välien katkaisu omiin vanhempiin, kokemuksia?
03.09.2014 |
Äitini on erittäin hankala ihminen. Päällepäin ystävällinen, hymyilevä ja naurava, mutta kuka tahansa näkee että hänen käytöksensä on teeskentelyä. Kaikkien maailman ihmisten miellyttämisen vastapainoksi minä olen se ihminen, jota hänen ei tarvitse yrittää miellyttää, päinvastoin. Olen lapsesta saakka ollut äidilleni epämieluisa lapsi, tai siltä minusta on ainakin tuntunut. Olen ollut liian fiksu, liian idealistinen ja halunnut vääriä asioita, kun äidin mielestä olisi pitänyt tehdä kaikki toisin. Kun olen kohdannut vaikeuksia, olen tuen sijaan saanut haukkuja siitä, miten tein kaiken alunperinkin väärin (enkä kuunnellut miten äiti käski tehdä). Tätä onkin sitten jatkunut aikuisuuteen saakka ja siitä eteenpäin, eli kaikesta mitä teen tai aion tehdä, äitini löytää edes jotain pientä huomautettavaa. Hän ei tietenkään ymmärä tätä itse. Yritin joskus kertoa miten paljon jatkuva kritiikki ja mielensäpahoittaminen minua sattuu, ja se kuitattiin sillä että olen vainoharhainen ja tulkitsen kritiikiksi asiat, jotka eivät sitä ole.
Olen aikuinen nainen, minulla on mies ja lapsia. Muiden sukulaisten ja ystävieni mielestä olen mukava, auttavainen ja aikaansaava. Ainoastaan äitini pitää minua laiskana, saamattomana ja kaikin puolin vääränlaisena. Minulla on normaalisti hyvä itsetunto, mutta vanhemmiten huomaan yhä paremmmin minkälainen taakka äitini käytös on minulle.
Olen yrittänyt jo vuosia pitää välit äitini kanssa kevyenä ja asiallisena, jutella vain niitä näitä ja antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin huomannut että joka kerta kun äitini tuhahtelee puhelimessa asioilleni, antaa ymmärtää että olen tehnyt tyhmästi tai etten ymmärrä maailmasta mitään, pahoitan mieleni moneksi päiväksi. Viimeksi puhuin äitini kanssa tänä maanantaina. En ymmärrä vieläkään mitä sanoin tai tein väärin, mutta hänen äänensävynsä muuttui puhelun aikana ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi. Siitä asti olen ollut apea ja itkuinen ja mietin miten hullua on, että elämässäni on yksi ainoa ihminen, jolle en kelpaa sellaisena kuin olen, ja se on äitini.
Eihän tämä ole normaalia, mutta voinko laittaa välit poikki? Äitini on lasteni mummo, vaikka ei heitä paljon tapaakaan. Voisiko tilanteen ratkaista jollain toisella tavalla?
Kommentit (32)
Mitä itse haluat?
Nyt mietit itseäsi, miltä sinusta tuntuisi ja mitä menettäisit, jos katkaisisit välit, kokonaan?
Joka tapauksessa terapia voisi auttaa. Pääsisit käymään läpi asiaa. Jos päädyt katkaisemaan välit, terapia auttaisi sinua hyväksymään siitä ehkä seuraavan syyllisyyden tunteen.
Ja jos et katkaise välejä, terapia auttaisi sinua käymään läpi noita tunteitasi, ja sitä miksi pahoitat mielesi moneksi päiväksi. Oppisit oikeasti olemaan välittämättä.
Ei ole kyllä helppoa sinulla, voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi kuulostaa hankalalta tyypilta, jos katkaiset välit niin hän varmaankin haukkuu sinut suvulle ja ylipäänsä kaikille joiden kanssa tekemisissä. Pystyisitkö katkaisemaan välit häneen, voisitko sanoa että kun aina tulee niin paha mieli niin pidän nyt puolenvuoden tauon niin katsotaan sitten uudelleen. Vaikea tilanne. Äitisi tuskin muuttuu. Terapeuttini sanoo, että kun on vaikea vanpempi-lapsi suhde niin vanhemman kuoltua suree valtavasti sitä että ainoa mahdollisuus hyvään vanhempisuhteeseen on menetetty, ei siis sure niinkään vanhempaa itseään ja sitä ettei koskaan saanut hyvää suhdetta vanhempaan. Tsemppiä! Ja mulla muuten vaikea isäsuhde...
Kiitos neuvoista. Suremisen olen aloittanut oikeastaan jo nyt, kun on selvää ettei minulla tule koskaan olemaan sellaista äitiä joka rakastaa, tukee ja on "minua varten" edes joskus. Välillä tuntuu että olisi helpompaa jos äiti olisi väkivaltainen tai muuten näkyvästi huono, niin tätä ei olisi niin vaikea käsitellä.
Ei ole mitään mieltä pitää lähellään ihmisiä jotka ovat vahingollisia (eivätkä ole valmiita muuttumaan) ja sama veri ei muuta sitä faktaa mitenkään. Tuskin lapsetkaan sellaista mummia kaipaa elämäänsä, joten suojele heitä.
Päinvastoin kun yleensä uskotaan, perhesiteet eivät ole sen pyhempiä kuin muut siteet. Äitimyytti on pelkkä myytti: jos äiti pahoinpitelee, hän menettää äitioikeutensa ja mummioikeutensa ja sillä selvä.
Kyse on siitä, että susta tuntuu pahalta ja sun äitisi on jatkuvasti läpi sun elämän harjoittanut sua kohtaa todella törkeää henkistä väkivaltaa ja harjoittaa edelleen -- joten miksi olet tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa? Se että hän on äitisi, ei riitä syyksi. Se, että hän on lapsesi mummi, ei riitä syyksi. Lapsi ei ansaitse mummia, joka pahoinpitelee lapsen omaa äitiä. Lapsen on parempi ilman sellaista mummia! Sinä voit paremmin kun päästät häiriintyneen, sinua läpi elämän kaltoin kohdelleen ihmisen menemään ja vapautat itsesi hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos äitisi vie energiaasi tuolla tavalla, ei ole mitään lakia mikä pakottaisi sinut olemaan tekemisissä hänen kanssaan.
Itselläni jotakuinkin samanlainen narsistinen äiti, jonka mielestä teen kaiken väärin. Välit poikki jo neljä vuotta ja voin sanoa voivani paljon paremmin. Lapsen takia yritin pitää välejä yllä, mutta lopulta tuli raja vastaan.
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:24"]
Kiitos neuvoista. Suremisen olen aloittanut oikeastaan jo nyt, kun on selvää ettei minulla tule koskaan olemaan sellaista äitiä joka rakastaa, tukee ja on "minua varten" edes joskus. Välillä tuntuu että olisi helpompaa jos äiti olisi väkivaltainen tai muuten näkyvästi huono, niin tätä ei olisi niin vaikea käsitellä.
[/quote]
Mutta äitisihän ON väkivaltainen. Henkinen väkivalta on jopa tuhoisampaa kuin fyysinen. Älä selittele tai puolustele äitiäsi. Pahoinpitelyn uhreilla on juuri tuollainen tapa, selitellä ja yrittää ymmärtää pahonpitelijäänsä ja keksiä tekosyitä pysyä pahoinpideltävänä. Tee ratkaisu nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen ihminen osaa kyllä pitää välit vanhempiensa kanssa asiallisina, tarpeen mukaan etäisinä, ilman mitään välit poikki -draamoja. Ne kuuluvat murrosikäisten maailmaan.
Harvalla ihmisellä on täydelliset suhteet vanhempiinsa, itsellänikään ei ole. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon välejä voi korjata vielä yli kolmekymppisenäkin ja onnellinen, että tein niin. Perhesiteet ovat pyhiä, koska kukaan ei ole tuntenut sinua niin pitkän ajan kuin oma perheesi.
Itselläni on samanlaisia mietteitä ollut välien katkaisusta. Jonkun verran ollaan tekemisissä, mutta kokonaan en ole laittanut välejä poikki. Vaikea äitisuhde on vaikuttanut niin, etten ole muunkaan suvun kanssa juuri tekemisissä. Muutin opiskelujen takia aikoinaan ja pitkä välimatka auttoi vähän. Ei tarvitse nähdä niin usein ja puhelimeenkin voi jättää vastaamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla, etten ole sitten aikuinen siten kuin tulisi olla. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeammaksi äitini käytöksen sietäminen muuttuu. Jos sinulla on positiivinen kokemus välien korjaamisesta aikuisena, osaisitko kertoa miten sitä voisi aloittaa?
ap
Mun mielestä toi oli hyvä neuvo että sanot nyt rehdisti äidillesi että otat puolen vuoden etäisyyden. Saat itsellesi aikaa miettiä, ja äiti toden teolla ymmärtää muuttaa käytöstään, jos niin aikoo edes tehdä.
Voit sitten sen puolen vuoden jälkeen katsoa kuinka menettelet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hetken jo ajattelin, että olenko itse kirjoittanut tämän, niin samanlainen tilanne. Olen jo 48v mutta sama juttu jatkuu. Itsekin laitoin välit poikki kahdeksi vuodeksi, ja mieheni mukaan olin paljon tasapainoisempi silloin, mutta sitten tuli paljon suvun juhlia eli pakollisia tapaamisia ja lisäksi äidinäitini kuolema, enkä pystynyt olemaan niin ehdoton ja julma. Äitini piti välien katkaisemista pelkkänä murrosikäisen haihatteluna (olin silloin 38 v)!, mutta asiasta ei tietenkään puhuttu. Äidin kommentti jokaiseen keskusteluyritykseen on, että joko sä taas aloitat - mutta hän on aina torpannut kaikki keskustelut eli ehkä aloitettu on, mutta jos sinnikkäästi olen jatkanut, niin hän napsauttaa suun kiinni, ottaa kärsivän ilmeen, ja siihen se keskustelu sitten tyrehtyy. Hän ei muuten ole koskaan tehnyt mitään väärin, ei minkään muunkaan asian suhteen, enkä ole koskaan, en todellakaan koskaan kuullut hänen käyttävän sanaa "anteeksi".
Itse olen yrittänyt nousta asian yläpuolelle ja järjellä tiedostan, että hän ei tule koskaan, milloinkaan sanomaan ainuttakaan hyvää sanaa minulle. Ajattelen, että kriittisyys kaikkea tekemääni kohtaan kertoo kaiken hänestä, mutta ei mitään minusta. Toivottavasti sinä onnistut jatkossa paremmin "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos" metodissa. Oman vanhemmuuden myötä olen paljon selvemmin nähnyt sen, miten käsittämättömän itsekeskeinen ja kriittinen äitini on, ja se antaa tukea nousemaan hänen kriittisyytensä yläpuolelle, mutta samalla suren myös menetettyä lapsi-äiti-suhetta.
Olen silti valinnut sen tien, että lapseni on saanut tavata isoäitiään - tiukassa valvonnassani. Välimatkan vuoksi tapaamiset ovat muutenkin harvinaisia ja lyhyitä (eikä hänellä ole kyllä todellista kiinnostustakaan ainoaan lapsenlapseensa), eli äitini ei pysty satuttaa lastani. Jos olisin estänyt tapaamiset, äidistäni olisi voinut kasvaa joku myyttinen väärinymmärretty hahmo. Olen myös pitänyt mölyt mahassa, eli en ole lapsen kuullen haukkunut äitiäni. Nyt lapsi on saanut "nauttia" isoäidistään, mikä tarkoittaa jokusta lahjaa ja paria "oletpa sinä kasvanut" kommenttia. Nyt teini-ikäisenä hän on joskus todennut itse, että ei ole isoäidillä kovin suurta kiinnostusta häneen. Ja että miksi isoäiti on niin negatiivinen ja valittaa kaikista asioista.
Tee äidillesi ensin selväksi, että et aio kuunnella tuhahtelua ja haukkumista ja pysy siinä. Joka kerta, kun se alkaa sano heippa ja lyö luuri korvaan tai lähde kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyviä neuvoja, jotka varmaan toimivatkin, kun ei ole kyse oikeasti narsistisesta äidistä vaan ihan vaan muuten hankalasta tapauksesta. Nämä neuvojat eivät taida olla kyseiseen lajityyppiin koskaan törmänneetkään.
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:40"]
Voi olla, etten ole sitten aikuinen siten kuin tulisi olla. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeammaksi äitini käytöksen sietäminen muuttuu. Jos sinulla on positiivinen kokemus välien korjaamisesta aikuisena, osaisitko kertoa miten sitä voisi aloittaa?
[/quote]
Olisin laittanut välit poikki, jos vanhempani olisi ollut pedofiili tms. mutta näin ei onneksi ollut, vaan kyse oli vakavista, mutta ei isoimman suuruusluokan ongelmista. Ruumiillisen rangaistuksen käyttäminen hyvin epäjohdonmukaisesti lapsena, henkinen väkivalta, kotoa pihalle potkimisella uhkailu jne.
Itselläni toimi etäisyyden ottaminen ja yhteydenpidon vähentäminen.
Sekä terapia, jossa löysin muutettavaa itsessänikin ja tajusin, että vanhempani ei halua olla sellainen kuin on ja hänen ongelmiinsa johtaneita syitä. Kohdallani lapsuuden tapahtumat olivat iso osasyy aikuisenakin kokemiini ongelmiin ja pelkäsin, että muutun vanhempani kaltaiseksi.
Lopulta otin asiat väkisin puheeksi vanhempani kanssa ja teimme jonkinlaisen sovinnon. Vieläkin katkeruus tulee esille joskus, mutta nyt ymmärrän, että vanhempani on tavallaan mt-ongelmainen ja haluaisi muuttua itsekin ja onkin muuttunut.
Olen onnellinen, että emme ole laittaneet välejä poikki, koska pian sovinnon jälkeen sairastuimme molemmat vakavasti. Olemme edelleen elävien kirjoissa, mutta nyt ymmärrän, mikä tuska huonot välimme olisivat olleet eloon jääneelle, jos toinen meistä olisi kuollut.
Olen myös oppinut näkemään paljon hyvää vanhemmassani nyt kun itsekin olen kohta keski-iässä.
t. 10
Onkohan lapsille ja vanhemmille olemassa samanlaista terapiaa kuin pariterapia?
Ja täälläkin on eräs vanhempiinsa välit katkaissut, tuttu tilanne siis minullekin...
Aika hyvin oon saanu katkottua kaikki suhteet koko sukuuni. Niistä kyllä pääsee kun ei ole tekemisissä. Joskus on varmasti paras kun katkoo ne raastavat suhteet ja elää sitä mieleistään elämää ilman rasitteita.
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:32"]
Aikuinen ihminen osaa kyllä pitää välit vanhempiensa kanssa asiallisina, tarpeen mukaan etäisinä, ilman mitään välit poikki -draamoja. Ne kuuluvat murrosikäisten maailmaan.
Harvalla ihmisellä on täydelliset suhteet vanhempiinsa, itsellänikään ei ole. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon välejä voi korjata vielä yli kolmekymppisenäkin ja onnellinen, että tein niin. Perhesiteet ovat pyhiä, koska kukaan ei ole tuntenut sinua niin pitkän ajan kuin oma perheesi.
[/quote]Voi, tuota minunkin äitini yritti "ei kukaan ole täydellinen, et voi vaatia täydellisyyttä". Eihän kukaan ole sellaista vaatinutkaan, vaan normaalia, kunnioittavaa kohtelua. Älä mitätöi toisten kokemuksia moisella manipulointiyrityksellä.
Aikuisuuden mitta ei ole se, että suostuu kärsimään tai kuuntelemaan mitä vaan. Aikuisuuden mitta ei ole oppia "olemaan välittämättä", vaan päinvastoin: aikuinen kunnioittaa myös omia tunteitaan, ja arvostaa itseään, ja ennenkaikkea pitää itsensä puolta. Jos joku ihminen toistuvasti loukkaa aikuista, osaa aikuinen ensin ottaa asian puheeksi, ja sitten, jos toinen osapuoli yhä jatkaa käytöstään, aikuinen suojelee itseään ja lopettaa yhteydenpidon. Ei suinkaan koveta itseään ja anna toisen jatkaa huonoa käytöstään.
Sinun vanhempasi ei ilmeisesti ollut niin "patologinen", jos hän kerran kykeni tekemään sovinnon. Minun vanhempieni tapauksessa ainoa sovinto olisi se, että he jatkaa huonoa ja loukkaavaa käytöstään, ja minä siedän sitä mukisematta. Mihinkään muuhun he eivät suostu. Minä olen sietänyt sitä mitätöintiä ja haukkumista jo yli 30 vuotta. En siedä enää, enkä koe olevani "murrosikäinen" sen päätöksen vuoksi.
Ps: hassua, kun sanot " Perhesiteet ovat pyhiä, koska kukaan ei ole tuntenut sinua niin pitkän ajan kuin oma perheesi." Minun vanhemapini kun eivät ole koskaan minuun tutustuneet. Pelkkä saman katon alla asuminen ei tee toista tutuksi, jos vanhempi ei ole millään tasolla kiinnostunut lapsensa elämästä. Eivät he tiedä mistä minä pidän tai en pidä, mistä olen haaveillut, mitä olen pelännyt, tai edes konkreettisempia asioita kuin miten selvisin opiskeluajasta rahallisesti tai mitä teen nykyään työkseni. Onkin absurdia väittää, että nuo ihmiset olisivat koskaan tunteneet minua. Ei heitä ole kiinnostanut.
En voi katkaista kun vanhempani on etääntynyt kaikista muista sukulaisista, olen ainoa. Hän on vanha ja varmaankin kuolee kymmenen vuoden sisällä. Niin kauan sinnitellään. Kuulostaa kauhealta mutta näin menee.
Eikö kellään ole mitään neuvoja? Itsestänikin tuntuu hölmöltä miettiä välien katkaisemista, kun "kulissit ovat kunnossa" ja päällepäin meidän suvussamme kellään ei ole mitään ongelmia.