Lue keskustelun säännöt.
Välien katkaisu omiin vanhempiin, kokemuksia?
03.09.2014 |
Äitini on erittäin hankala ihminen. Päällepäin ystävällinen, hymyilevä ja naurava, mutta kuka tahansa näkee että hänen käytöksensä on teeskentelyä. Kaikkien maailman ihmisten miellyttämisen vastapainoksi minä olen se ihminen, jota hänen ei tarvitse yrittää miellyttää, päinvastoin. Olen lapsesta saakka ollut äidilleni epämieluisa lapsi, tai siltä minusta on ainakin tuntunut. Olen ollut liian fiksu, liian idealistinen ja halunnut vääriä asioita, kun äidin mielestä olisi pitänyt tehdä kaikki toisin. Kun olen kohdannut vaikeuksia, olen tuen sijaan saanut haukkuja siitä, miten tein kaiken alunperinkin väärin (enkä kuunnellut miten äiti käski tehdä). Tätä onkin sitten jatkunut aikuisuuteen saakka ja siitä eteenpäin, eli kaikesta mitä teen tai aion tehdä, äitini löytää edes jotain pientä huomautettavaa. Hän ei tietenkään ymmärä tätä itse. Yritin joskus kertoa miten paljon jatkuva kritiikki ja mielensäpahoittaminen minua sattuu, ja se kuitattiin sillä että olen vainoharhainen ja tulkitsen kritiikiksi asiat, jotka eivät sitä ole.
Olen aikuinen nainen, minulla on mies ja lapsia. Muiden sukulaisten ja ystävieni mielestä olen mukava, auttavainen ja aikaansaava. Ainoastaan äitini pitää minua laiskana, saamattomana ja kaikin puolin vääränlaisena. Minulla on normaalisti hyvä itsetunto, mutta vanhemmiten huomaan yhä paremmmin minkälainen taakka äitini käytös on minulle.
Olen yrittänyt jo vuosia pitää välit äitini kanssa kevyenä ja asiallisena, jutella vain niitä näitä ja antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin huomannut että joka kerta kun äitini tuhahtelee puhelimessa asioilleni, antaa ymmärtää että olen tehnyt tyhmästi tai etten ymmärrä maailmasta mitään, pahoitan mieleni moneksi päiväksi. Viimeksi puhuin äitini kanssa tänä maanantaina. En ymmärrä vieläkään mitä sanoin tai tein väärin, mutta hänen äänensävynsä muuttui puhelun aikana ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi. Siitä asti olen ollut apea ja itkuinen ja mietin miten hullua on, että elämässäni on yksi ainoa ihminen, jolle en kelpaa sellaisena kuin olen, ja se on äitini.
Eihän tämä ole normaalia, mutta voinko laittaa välit poikki? Äitini on lasteni mummo, vaikka ei heitä paljon tapaakaan. Voisiko tilanteen ratkaista jollain toisella tavalla?
Kommentit (32)
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:57"]
Hetken jo ajattelin, että olenko itse kirjoittanut tämän, niin samanlainen tilanne. Olen jo 48v mutta sama juttu jatkuu. Itsekin laitoin välit poikki kahdeksi vuodeksi, ja mieheni mukaan olin paljon tasapainoisempi silloin, mutta sitten tuli paljon suvun juhlia eli pakollisia tapaamisia ja lisäksi äidinäitini kuolema, enkä pystynyt olemaan niin ehdoton ja julma. Äitini piti välien katkaisemista pelkkänä murrosikäisen haihatteluna (olin silloin 38 v)!, mutta asiasta ei tietenkään puhuttu....
[/quote]
Huom: se, että pidät välien katkaisua sinua pahoinpitelevään ihmiseen julmana, on vain kasvatuksesi tulosta. Sinut on aivopesty siihen että sinun pitää ottaa vastaan kaikki se julmuus ja huono kohtelu, ja jos et ota, teet väärin. Siksi pidät "julmana" sitä, että suojelet itseäsi.
Yritä saada sisäistettyä mikä on totta ja mikä sinuun vuosikymmenien aikana ohjelmoitua aivopesua. Itsensä suojelu ei missään nimessä ole julmaa. Äitisi valitsee käytöksensä, hän on se julma. Epänormaalissa perheessä nämä asiat kääntyvät ihan vinksin vonksin, kun uhrista tuleekin julma, ja pahantekijästä poloinen uhri jonka tunteita pitää suojella.
Kysy aina itseltäsi "miksi ajattelen näin, mistä tämä ajatus tulee".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen katkaissut välit isääni. Isä on alkoholisti ja se on varjostanut lapsuutta/nuoruuttani. Kännipäissään hän on henkisesti/fyysisesti väkivaltainen, välillä on saanut pelätä oman hengen puolesta. Sit vaan yks päivä mietin, että miks ihmeessä mie pidän tän ihmisen miun elämässä, kun se tekee miulle niin pahan olon..tajusin, et parempi on elää ilman. Isä jatkaa omaa elämäänsä ja "harrastuksiaan" ja mä omaa elämääni, yksinkertaista :)
Surullisinta tässä on tietenkin se, että aikuisena ymmärrän ettei äiti ilkeyttään minua vahingoita. Hän ei vaan osaa toimia paremmin. Ja koska ymmärrän, on vaikea pistää välejä poikki, vaikka toinen satuttaa.
ap
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 15:50"]
Surullisinta tässä on tietenkin se, että aikuisena ymmärrän ettei äiti ilkeyttään minua vahingoita. Hän ei vaan osaa toimia paremmin. Ja koska ymmärrän, on vaikea pistää välejä poikki, vaikka toinen satuttaa.
ap
[/quote]
Onko hän kaikille yhtä ilkeä? Onko hänellä joku kehitysvamma, ettei hän voi mitenkään muuttaa käytöstään? Sori vaan, mutta ei noilla ihmisillä ole kyse siitä, ettei oikeasti muka osaisi toimia paremmin. Se on vain heidän tekosyynsä. Kerron sinulle, miksi:
a) Jos hän ei ole ilkeä ihan kaikille ihmisille, hän selkeästi osaa olla myös mukava. Silloin hän pystyy päättämään milloin on ilkeä ja milloin mukava. Jos hän on sinulle ilkeä, hän on päättänyt olla sinulle ilkeä. Se on hänen valintansa.
b) Jos hän ihan oikeasti on ilkeä kaikille ihmisille, mutta hänelle on sanottu asiasta, on se yhä hänen päätöksensä. Hän on päättänyt olla muuttumatta. On siis hänen päätöksensä pysyä ilkeänä.
c) Jos hän on kaikille ilkeä ja hänellä on todettu jokin sairaus jonka vuoksi hän ei millään ilveellä voi muuttaa käytöstään, vaikuttaa hänen ilkeytensä yhä sinuun. Sinä kärsit. Voit verrata tilannetta vaikka alkoholismiin - se on sairaus joka on monille liian vaikea voittaa, mutta silti alkoholistin läheisillä ei ole mitään velvollisuutta uhrata omaa elämäänsä alkoholistin vaikutuksen alla. On ihan oikein pelastaa itsensä, jos toistakaan ei voi pelastaa itseltään.
Uskonpa, että 99% varmasti äitisi kuuluu joukkoihin a tai b. Hän on ihan itse päättänyt olla sinulla ilkeä. Sisäistä se: hän on päättänyt olla sinulle ilkeä. Hän voisi olla olematta ilkeä, jos vaan haluaisi. Hän voisi opetella olemaan kiltimpi, jos hän haluaisi. Hän ei vaan halua.
Hän on aivopessyt sinut uskomaan, että sinun pitää sietää sitä. Hän on manipuloinnin mestari. Hän osaa herättää sinussa säälin ja velvollisuuden tunteen, kuinka hän on se suuri raukka joka "ei osaa", ja sinun pitää vaan kestää se tai olet nirppanokka herkkänahkainen ilkimys joka näin kiusaa vanhaa äitirukkaa... Ei sinun tarvitse, ihan oikeasti. Sinä olet arvokas ihminen. Ei sinun tarvitse sietää ilkeyttä. Ilkeyttä, joka on täysin äitisi vapaaehtoista ja hänen valitsemaansa toimintaa.
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:57"]
Hetken jo ajattelin, että olenko itse kirjoittanut tämän, niin samanlainen tilanne. Olen jo 48v mutta sama juttu jatkuu. Itsekin laitoin välit poikki kahdeksi vuodeksi, ja mieheni mukaan olin paljon tasapainoisempi silloin, mutta sitten tuli paljon suvun juhlia eli pakollisia tapaamisia ja lisäksi äidinäitini kuolema, enkä pystynyt olemaan niin ehdoton ja julma. Äitini piti välien katkaisemista pelkkänä murrosikäisen haihatteluna (olin silloin 38 v)!, mutta asiasta ei tietenkään puhuttu. Äidin kommentti jokaiseen keskusteluyritykseen on, että joko sä taas aloitat - mutta hän on aina torpannut kaikki keskustelut eli ehkä aloitettu on, mutta jos sinnikkäästi olen jatkanut, niin hän napsauttaa suun kiinni, ottaa kärsivän ilmeen, ja siihen se keskustelu sitten tyrehtyy. Hän ei muuten ole koskaan tehnyt mitään väärin, ei minkään muunkaan asian suhteen, enkä ole koskaan, en todellakaan koskaan kuullut hänen käyttävän sanaa "anteeksi".
Itse olen yrittänyt nousta asian yläpuolelle ja järjellä tiedostan, että hän ei tule koskaan, milloinkaan sanomaan ainuttakaan hyvää sanaa minulle. Ajattelen, että kriittisyys kaikkea tekemääni kohtaan kertoo kaiken hänestä, mutta ei mitään minusta. Toivottavasti sinä onnistut jatkossa paremmin "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos" metodissa. Oman vanhemmuuden myötä olen paljon selvemmin nähnyt sen, miten käsittämättömän itsekeskeinen ja kriittinen äitini on, ja se antaa tukea nousemaan hänen kriittisyytensä yläpuolelle, mutta samalla suren myös menetettyä lapsi-äiti-suhetta.
Olen silti valinnut sen tien, että lapseni on saanut tavata isoäitiään - tiukassa valvonnassani. Välimatkan vuoksi tapaamiset ovat muutenkin harvinaisia ja lyhyitä (eikä hänellä ole kyllä todellista kiinnostustakaan ainoaan lapsenlapseensa), eli äitini ei pysty satuttaa lastani. Jos olisin estänyt tapaamiset, äidistäni olisi voinut kasvaa joku myyttinen väärinymmärretty hahmo. Olen myös pitänyt mölyt mahassa, eli en ole lapsen kuullen haukkunut äitiäni. Nyt lapsi on saanut "nauttia" isoäidistään, mikä tarkoittaa jokusta lahjaa ja paria "oletpa sinä kasvanut" kommenttia. Nyt teini-ikäisenä hän on joskus todennut itse, että ei ole isoäidillä kovin suurta kiinnostusta häneen. Ja että miksi isoäiti on niin negatiivinen ja valittaa kaikista asioista.
[/quote]
Siis häh! ja täys kuvaus mun äidistä. Meidän äideillä on muuten häiriö nimeltä Narsistine persoonallisuushäiriö. Narsistu-äideistä on paljon tietoa netissä englanniksi, lue ja hämmästy vertaistuen määrää! Mulla kesti pitkään tajuta, että äidilläni on juuri tuo mielisairaus, johon kuuluu mm. täydellinen empatian puute ja se ettei hän koskaan pyydä anteeksi tai ole väärässä. Mä itse tosin pidän omaa äitiäni narsistisena psykopaattina, koska hänen sadistisuutensa ja tunnekylmyytensä on niin selkäpiitäkarmivaa.
Ja anna kun arvaan: jos olet koskaan uskaltanut kohdata ja vaatia selitystä esim. menneisyyden väkivallalle, niin "Sulla on vilkas mielikuvitus" ja "Hulluhan sä olet kun tuollaisia väität", mutta syyllisyyttä anteeksipyyntöä, empatiaa ei kuulu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
50 vuotiaaksi kestin, kunnes luin Katriina Järvisen kirjan Kaikella kunnioituksella.Huomasin, että hei vika ei olekkaan välttämättä minussa.Lestaadiolaisien vanhempien mielestä en ollut hyvä, mutta, kun arvostelu siirtyi myös lapsiini aloin saada tarpeeksi.Uskossa oleva siskoni perheineen on kaiken napa, totean vaan ei ole helppoa lopettaa välejä vanhempiinsa, mutta itselläni se on ratkaisun jälkeen tuonut rauhan elämääni.Lukekaa Järvisen kirja, niin saatte vastauksen moneen asiaan.
Katkaisin myös välit kokonaan kaikenlaisen väkivallan, kieroilun ja valehtelun seurauksena. En tunne asiasta lainkaan syyllisyyttä. Päinvastoin elämä on ollut hyvin kevyttä ja taakatonta tämän päätöksen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin minäkin joskus ajattelin. Mutta olen vähän miettinyt. Äitni oli mielisairas ja harhainen, eli suurimmaksi osaksi omissa peloissaan, "ajatuksissaan" ja mielikuvissaan jokseenkin koko sen ajan, jona olin 10-20 -vuotias. Mielisairauksien ohessa hän onnistui tärväämään rahaa milloin mihinkin ja oli monta kertaaa ulosotossa. Ruoka oli meillä homeessa, vaatteet sukulaisilta ja kengät hain Kierrätyskeskuksesta, joskus harvoin äidillä saattoi olla rahaa: koko yläasteen aikana se osti mulle kahdet kengät ja mummi yhdet. En oikein sanoisi, että äitini tunsi mua. Yleensä se ei tajunnut mitä sille puhuttiin, koska se jumitti omissa maailmoissaan. Äitini kyllä yritti tutustua muhun: soittelemalla ystävilleni selkäni takana ja lukemalla päiväkirjaani.
Mä olen 33-vuotias. Mun äitini ei tiedä millaisesta ruoasta pidän, se ei muista mistä ruoista pidin lapsena, se ei muista lempikirjaani, lempiharrastuksiani eikä mitään muutakaan. Lemmikkikissani se tapatti, koska kuvitteli olevansa allerginen. Ei ole kumma kyllä saanut sukulaisten tai ystäviensä kissoista mitään allergiaoireita. Äitini tajusi vasta 2 vuotta sitten, että sen lemmikkikissan löysi ja toi hylättynä kotiin 7-vuotias tytär eikä aviomies. Suotta siis piti mykkäkoulua isälleni siitä kissasta.
Äitini ei noudata mitään rajoja eikä kunnioita minua. Hän juoruaa minusta selkäni takana sukulaisille, omille ystävilleen ja myös minun ystävilleni. Hän ei osaa laittaa rajoja lapselleni eikä osaa pitää hänestä huolta. Äitini apuun ei voi luottaa hätätilanteessa, koska hänen mielestään sairaus (flunssa, kuume, poskiontelotulehdus tai keuhkoputkentulehdus) on sairaan oma ongelma, ei hänen aikaansaannostaan.
Ei ne sukulaiset ja perhe aina ymmärrä ja ole läheisiä. En mä ainakaan enää jaksa. Yritin, koska isä on kuollut ja ajattelin, että nyt äiti voisi olla perheen tuki. Päädyin lähinnä piiaksi ja laskujenmaksajaksi. En enää aio olla yhteydessä äitiini. Ymmärrän kaikkia niitä, joilla on rankkaa sukulaistensa kanssa.
Kuinka moni on katkaissut välit omiin vanhempiinsa, sisaruksiinsa tai muihin sukulaisiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha ketju mutta kommentoin. Isäni on alkoholisti, jonka kuolemaa muu perhe odottaa. Olen kylmentänyt välit niin että tapaan vain kerran vuodessa - ja joka kerta on kamala olo. Ongelma on mahdollistajana toimiva kiltti äitini, jota isä sortaa ja jonka puolesta pelkään joka päivä. Häneen en voi katkaista kontaktia koska hän on pahan henkisen väkivallan uhri, mutta ei suostu kunnolla myöntämään asiaa.
Paras "kosto" on yrittää itse elää onnellista elämää.
Ymmärrän, että isäni juo mielenterveysongelmiensa takia, mutta en silti hyväksy hänen kamalaa käytöstään. Kävin terapiassa 5 vuotta, jotta saan jollakin tavalla poikki sukupolvesta toiseen jatkuvan kirouksen (joka johtuu osin geeneissä kulkevasta mielisairaudesta).
Joskus on vaikea osoittaa yhtä "syyllistä" sukupolvesta toiseen jatkuneessa kaltoinkohtelun ketjussa. Mummoni kohteli isääni pahasti, ja isomummoni kohteli häntä pahasti. Tämä ajatus lievittää hiukan, mutta jokaisella on vastuu tekemisistään. Voimia kaikille joilla on sama tilanne, ette ole yksin.
Tämä on vanha keskustelu. Olen itse hiljattain päätynyt katkaisemaan välit oman äidin kanssa. Takana on hänen toimesta tapahtunutta sekä fyysistä- että henkistä väkivaltaa, joka oli ajoittain hyvinkin rajua.
Olen käynyt asian takia terapiassa, luottamus ihmiseen on mennyt täysin enkä enää yhtään pystynyt luottamaan mitä tekee tai sanoo seuraavaksi.
Olen viimeisen liki kymmenen vuoden aikana koettanut toistuvasti selvittää välejä tuloksetta. Olen myöskin koettanut pysyä etäällä mihin äiti reagoi henkisellä väkivallalla ja mielen pahoittamisella.
Olen henkisesti täysin loppu koko tilanteeseen enkä enää tiedä mitä muuta voisin tehdä. Tuntuu, että mitään muuta ole yrittänyt pelastaa, kuin suhdetta omaan äitiin.
Päätös lähtemisestä oli vaikea, toisalta tiedän että se oli oikea. Pääsen vihdoinkin irti koko elämän seuranneesta väkivaltaisesta ihmissuhteesta.
[quote author="Vierailija" time="03.09.2014 klo 14:19"]
Terapeuttini sanoo, että kun on vaikea vanpempi-lapsi suhde niin vanhemman kuoltua suree valtavasti sitä että ainoa mahdollisuus hyvään vanhempisuhteeseen on menetetty, ei siis sure niinkään vanhempaa itseään ja sitä ettei koskaan saanut hyvää suhdetta vanhempaan.
[/quote]En tiedä miten tarkoitit tuon asian sanoa, mutta minä huomauttaisin että vaikka tuo on sinänsä totta, ei se silti ole peruste loputtomiin yksipuolisiin yrityksiin parantaa välejä. Jossain vaiheessa voi joutua jo vanhemman eläessä toteamaan että sitä mahdollisuutta ei vaan ole olemassa, ja yritykset rikkovat itseä vain lisää. Kuolema sitten vain aikoinaan konkretisoi sen. Jos on tehnyt itse kaiken sen mitä inhimillisesti voi, voi hyvällä omalla tunnolla myös luovuttaa. Ei omaa elämää kannata uhrata siihen, että yrittää muuttaa jotain mitä ei voi muuttaa.