Lue keskustelun säännöt.
Saitteko suuttua, mököttää olla epätäydellisiä lapsuudenkodissanne?
23.08.2014 |
Joo, tämän toisen ketjun innoittamana tekee mieli kysyä, kun täällä on paikalla niin tasapainoisen oloista porukkaa, jotka kestävät toisen negatiivisetkin tunnetilat ja pitävät sitä luonnollisena, että saavat itsekin ilmaista pahan olonsa toiselle, että oliko teillä lapsuudenkodissa sitten millainen vastaanotto niille tunteille? Mitä vanhempanne tekivät, kun teillä oli noita tunteita lapsena?
Meillä äitini ei kestänyt mun negatiivisia tunteitani ollenkaan. Hän suuttui heti jos olin suuttunut jostain ja sanoi mun käytöstä huonoksi heti jos vain siis oli tuollainen tunnetila ja käyttäytyi niin, että kertakaikkiaan mä en saanut ainakaan mitenkään "luvalla" olla pettynyt tai vihainen.
Nyt aikuisena mun on ihan mahdoton ottaa rakentavasti vastaan toisten vastaavia tunnetiloja, koska en oikein ymmärrä niitä. Samoin en osaa itse ilmaista niitä rakentavasti, koska en vain kertakaikkiaan osaa odottaa, että minua ymmärretään. En kaipaa apua tässä ketjussa, vaan tosiaan kiinnostaa vaan, liittyvätkö nämä miten paljon toisiinsa, kotiolot ja nykyinen kyky kestää - tai osata ilmaista - ikäviä tunteita.
Kommentit (4)
En saanut minäkään. Äiti sanoi tosi julmasti (mm.että odottaa että muutan kotoa pois), kävi jopa käsiksi. Olin varmaan keskivertoa kiltimpi ja rauhallisempi lapsi. Kyllä on monenlaisia vaikeuksia nyt aikuisena :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mökötin, äitini sanoi, että olen kuin isäni, kertoo ehkä kaiken olennaisen tunneilmaisusta ja perhedynamiikasta :( Olimme sinänsä ihan tavisperhe, mutta en kestä sitä, että joku saattaa olla vihainen, mikä on tietänyt paljon ongelmia etenkin lasten kanssa. Tiedän, että minun pitäisi äitinä kyetä vastaanottamaan lasten kaikki tunteet, mutta en käytännössä osaa. Olen juuri lukenut yhtä Alice Millerin kirjaa ja se on auttanut paljon. Paljon on hyviä kirjoja lapsista, mutta tuo on jotenkin ihan eri tavalla auttanut ymmärtämään ja kunnioittamaan lapsia. Ja pystyn olemaan armollinen itselleni ja samoin omille vanhemmilleni, eivät he varmaankaan ilkeyttään huolehtineet siitä, että olin kunnollinen, kiltti ja samanlainen kuin muut (itsetuntoni kustannuksella). Olen itse ollut monesti kauhean ahdistunut siitä, että lapset eivät tottele, ihan kuin se olisi todella kaikkein tärkeintä ja ihan kuin saisin heidät tottelemaankaan lisäämällä rangaistusarsenaalia.
No vähän sama kyllä, tietysti on vaikea vetää sitä rajaa että onko "saanut" ilmaista negatiivisia tunteita vai ei. En mä selkääni saanut tai mitään sellaista, mutta kyllä mun negatiiviset tunnetilat hyvin henkilökohtaisesti aina otettiin. Olin tosi herkkä, joten pienikin paheksunta tai negatiivinen suhtautuminen vaikutti muhun hirveästi. Enpä mä paljon mitään koskaan ilmaissutkaan. Myöskin jotenkin ahdisti/hävetti itkeä, itkin aina yksin. Vanhemmiten, siis asuttuani jo itsekseni, jossain vaiheessa opin itkemään muiden nähden, ja se tuntui vapauttavalta. Muiden tunnetilat vaikuttaa muhun voimakkaasti. Esim. kun olen asiakaspalvelussa niin etenkin vihaiset tai ahdistuneet jne. asiakkaat jäävät pyörimään mieleen.
Nosto